Tänään on ollut vähän vaikeaa.

Tai mielialat ovat kulkeneet taas laidasta laitaan, mutta pitkästäaikaa on aika toivoton olo. Tiedän, että se olo menee ohi, kun sen vain antaa mennä.

Se alkoi kaksi vuotta sitten. Ei tietenkään päivälleen, vaan hiljaa hiipien. Oikeastaan jo pieniä merkkejä osoittaen talvella 2017. Sitten totaalinen humpsahdus tapahtui keväällä 2019 kahden influenssan jälkeen. Taistelin sitä hartiavoimin vastaan ja jatkoin kesällä ja syksyllä väkisin tanssitunneilla käymistä, lenkkeilyä ja muuta liikuntaa, koska liikuntahan on hyvästä, eikö?

No tässä tapauksessa ei todellakaan ole. Liikunta sekä pahentaa oireita että mahdollisesti myös aiheuttaa pysyviä haittoja solutasolla.

Luin tänään jälleen typeryyksissäni netistä sairaudestani ja kävi ilmi, että tämän sairauden diagnoosin saaneista hyvin moni päätyy itsemurhaan. Mietin jälleen kerran, että mitä jos tämä onkin oikeasti pysyvää, mitä jos tämä on vasta lopun alkua. Mihin musta enää on?

Toisaalta, jos sairaus jatkuu tämänkaltaisena, niin pystyn vielä ihan hyvin vaikka mihin, ei-fyysiseen.

Silti jotenkin lannistaa. Olin ennen hyvin liikunnallinen ja toimelias ja tehokas ihminen, nyt on kuljettava hyvin hissuksiin ja säästöliekillä.

Mutta kyllähän tähän tottuu. Monella on asiat paljon huonommin. Osa tämän diagnoosin saaneista ei pysty kävelemään, puhumaan ja jotkut eivät edes syömään omin avuin. Toiset taas paranevat tästä lähes kokonaan. Ei voi tietää. Suomessa tälle sairaudelle (CFS/ME) ei taida edes vielä olla diagnoosioikeutta vai miten se sanotaan. Ainoastaan hoidetaan oireiden perusteella. Itselläni on ensimmäinen hoitokäynti kahden viikon päästä. Olen odotellut sitä nyt yli vuoden. Tällä viikolla otettiin vielä varalta varjoainekuvat vatsasta.

En tiedä, onko nyt yhtään järkevää kirjoittaa tästä täällä blogissa, mutta eipä mulla kai ole mitään menetettävääkään.

No, taidan katsoa vähän telkkaria ja mennä nukkumaan. Ehdin jatkaa noiden ennakkotehtävien tekemistä huomennakin. En jaksa nyt kirjoittaa tähän mitään tekopositiivista kommenttia. Joskus vaan on tämmöistä.

Kirjoitan blogia. En tiedä, lukeeko näitä kukaan, mutta kirjoitan silti.

Tänään kävin kävelyllä, oli kevät. Mulla oli hieman lämpöä, mutta halusin mennä vähän ulos. Kaveri söi pienen kahdentoista euron lounaan, jossa oli kartanon hintalisä. Itse join kahvin samalla lisällä.

En jaksa enää perustella jatkuvasti ihmisille sitä, mitä teen. Tuntuu, että tänä vuonna erityisesti taiteen tekemistä on saanut perustella itselleenkin  enemmän kuin koskaan. Tarpeetonta, turhaa, ei jatkoon. Kalja ja talous on tärkeämpää.

Taide on työtä. Taide on ihan aikuisten työtä siinä missä jokin muukin työ. Siitä vain maksetaan huonosti, jos mitään.

Taide on vielä niitä harvoja asioita, joilla ei ole suuntaa tässä maailmassa. Tarvitsemme paikkoja, tiloja, olotiloja, joissa mielessä ja kehossa voi tapahtua mitä vain tai olla tapahtumatta, ilman taloudellisia perusteluja, ilman ennakko-odotuksia. Se ei kysy ulkopuolista syytä tai perustetta.

Taide kieltäytyy kaikista määritelmistä, se ei pyri tietoisesti mihinkään tiettyyn tulokseen, se on valpas, alati tarkkaavainen, eikä sisällä menneen tai tulevan pohdintaa.

Tarkkaavaisuuden tilassa jotakin tapahtuu, jos ihminen on siihen valmis. Taide on paikka ilman syytä, ilman päämäärää, ilman egoa, paikka, jossa voi tapahtua, jos sille antaa mahdollisuuden.

Yhteiskunnassamme taidetta pidetään tarpeettomana, mutta tämä tarpeeton ja turha voi mullistaa koko ihmisen elämän. Tai olla mullistamatta. Kuka tietää.

Taiteen läsnäollessa samat ihmiset ovat samassa tilassa, mutta kuitenkin ihan eri, jotain uutta voi tapahtua. Eikö se jo sinällään ole merkityksellistä?

”Tarkkaavaisuuteen sisältyy odotus, joka ei etsi mitään tiettyä, mutta on valmis vastaanottamaan paljaan totuuden kohteessa, johon se kiinnittyy” (Simone Weil)

Samaan aikaan, kun annan kaiken olla täysin merkityksetöntä ja turhaa, mieli kevenee. Mulla ei ole kiire mihinkään. Keskityn niihin asioihin, jotka tuntuvat oikeilta. Jos joka tapauksessa joudun viisikymppisenä katuojaan kun mulla ei ole sijoituksia, säästötiliä ja eläkevakuutuksia, niin olkoon sitten niin. Luin jostain, että 49-vuotiaat naiset eivät kuulema enää saa töitä. En tiedä, miten  tähän pitäisi suhtautua. Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Kaikki on jotenkin päälaellaan.

Kirjoituksessa on lainattu ajatuksia Kirsi Heimosen, Mira Kallio-Tavin ja Tiina Pusan teoksesta: Kesken erillään –  taiteessa altistumisesta