Juteltiin kaverin kanssa äskettäin siitä, että ei ole pitkiin aikoihin tullut pukeuduttua muuta kuin ulkoiluasuun, yöasuun ja sisäverkkareihin. Farkkuja, saatika jotakin vielä fiinimpää ei ole tullut käytettyä sitten vuoden 2019.

No, itsehän en ole pukeutunut ”aikuisten vaatteisiin” varmaan sen jälkeen, kun lopetin kaksi vuotta sitten tuotantoassarin hommat Helsingin kaupungilla. Teatterihommissa, tanssitunneilla ja kotona ei pahemmin tule vaatteilla pröystäiltyä ja baarissa olen varmastikin käynyt viimeksi vuonna 2016. Mutta tämä kulunut vuosi on kyllä tullut todellakin käytettyä ihan vain ja ainoastaan verkkareita, yövaatteita ja toppahousuja.

Nyt huomaan, kuinka paljon olen alkanut kaivata sellaista ”aikuisten elämää”, jossa kannetaan vastuuta, mennään paikkoihin siistissä asussa tai ylipäänsä mennään paikkoihin, ollaan asiallisesti oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja palaveroidaan tärkeistä asioista.

Oma alanihan ei sinällään vaadi mitään hienoja asuja, koska vaikka tekisinkin työtäni ulkomaailmassa, pukeutuisin luultavasti verkkareihin. Huomasin nyt, kun hain ensimmäistä kertaa ihan oikeita teatteriopettajan töitä, kuinka paljon haluan tuota työtä tehdä! Tuli pitkästä aikaa sellainen olo, että on se nyt jumalauta, jos ei tällä kokemuksella ja koulutuksella saa oman alan töitä! Haluan nyt jo ihan oikeasti päästä vetämään työpajoja (farkuissa tai verkkareissa) ja puuhaamaan teatteria ja muuta luovaa ihmisten kanssa! Mulla olisi aika paljon annettavaa aloitteleville näyttelijöille, näin ainakin uskon niiden työpajojen ja treenien perusteella, joita olen tässä vuosien varrella vetänyt. Aiemmin olen hieman ajatellut, etten ehkä vielä ole ihan pätevä, ehken ihan osaa jne. Nyt, kun vihdoin uskaltauduin töitä hakemaan, tuli sellainen olo, että mitä helvettiä, miksen ole tehnyt tätä jo vuosia sitten!

On myös jännä, miten se, että päätin nyt keskittyä täysillä itseni kehittämiseen omalla alalla, on tuonut energiaa ja buustia tekemiseen. Toivon todella, että päästäisiin takaisin normaaliin syksyllä, koska muuten mun täytyy ihan oikeasti alkaa uudelleen harkita sitä alan vaihtoa. Nyt kuitenkin  nautin tästä tunteesta, että mulla on oma ala, jolla uskon kyllä työllistyväni, kunhan vain palataan joskus lähiopetukseen.

Tänään puin farkut ihan huvikseni, meikkasin jopa. Olisipa ollut kiva rientää ulos ihmisten joukkoon. Huomaan, että olen lihonut ja vanhentunut, huolimatta siitä, etten ole juuri elänyt tänä vuonna. Niinhän se menee. Vuosi toisensa perään.  No, se on pieni murhe. Kilot eivät haittaa ja vanhenemisen kanssakin täytyy nyt vain luovia elämää eteenpäin, kunhan vain saisin elämäni sellaiseksi, etteivät päivät kuluisi kuukausi toisensa perään puoliteholla.

Teen nyt kaikkeni, että mulla on kesän työharjoittelun jälkeen syksyksi jotakin oman alan töitä tai edes sitä liippaavaa tai edes järkevä opiskelupaikka. Kun saa täysillä elää omaa elämäänsä, ei ulkonäöllä tai ikääntymisellä ole niin merkitystä.

Farkkuihin pukeutuminen toi mieleen nuoruuden. Samaan aikaan radiosta tuli Faithlessin Isomnia. Se taas toi mieleen kesän 2005 ja jatkuvan istuskelun helteisillä Kallion terasseilla pienessä pöhnässä tyttöystävän ja kavereiden kanssa. Olin umpirakastunut ja samaan aikaan peloissani, että menetän sen kaiken. En kaipaa noihin aikoihin, kun kaikki ihmissuuhteet ja koko elämä olivat yhtä vuoristorataa, mutta jännää on, kuinka sitä tuolloin ajatteli nuoruuden jatkuvan ikuisesti.

Nuoruus, kauneus ja oletus siitä, että kaikki tuo jatkuu jotenkin loputtomiin ovat kadonneet, mutta kai tilalle on kuitenkin tullut jokin itsevarmuus ja tunne siitä, että osaa, pärjää ja selviää, vaikka välillä on vaikeaa. Turha hötkyily ja draama ovat kadonneet. Olen tehnyt paljon vääriä valintoja, jättänyt tarttumatta asioihin silloin kun olisi pitänyt tarttua, odottanut, väistellyt ja draamaillut. Se on kuitenkin ollut mun elämää.

Ja kai se on elämää tämäkin. Nyt on kuitenkin aika vähän pistää tuulemaan. Tämä vaihe on niin nähty. Enää ei ole aikaa jossitella, oli korona tahi ei.

Aloitin eilen pitkästä aikaa treenit teatterilla. Olen vuokrannut tilat kevääksi tässä ihan kotini lähellä sijaitsevasta sopivan rosoisesta teatterista, joka on juuri passelin  kokoinen meille. Mukavaa, kun voi vain kävellä treeneihin, eikä tarvitse käyttää julkisia.

Olipa ihanaa päästä kunnolla esityksen kimppuun! Ja samaan aikaan vähän tuskallista. Esityksen valmistaminen on kuin hidasta palapelin kokoamista, yksi askel eteen, kaksi taakse, välillä kolme eteen ja sitten pitkään paikoillaan junnaamista. Silti oivalluksiakin tuli! Niitä tulee aina välillä kaiken kokeilemisen ja testailun lomassa. Tärkeintä on, että puuhastelee jotakin, elää esityksen maailmaa, aloittaa jostakin: tekstistä, liikkeestä, musiikista, yksityiskohdasta, tunteesta. Se ei aina välttämättä johda mihinkään, mutta todennäköisempää on, että liikahduksia tapahtuu kun puuhaa jotakin kuin että vain istuu ja ajattelee.

Jännintä ja haastavinta ohjaamisessa (ja ehkä kaikessa taiteen tekemisessä) on oikeastaan se, että ilman yksityiskohtia ei ole kokonaisuutta, mutta ilman kokonaisuutta ei voi olla yksityiskohtia, koska kaikki liittyy kaikkeen. Jostakin on kuitenkin lähdettävä tekemään, ihan konkreettisesti. Jonain hetkenä se on jokin yksittäinen hetki, liike, tunnelma, jonain hetkenä se on suurien kaarien maalaamista. Pelkkä visio ei riitä, pitää olla jokin tapa, miten treenata, ihan konkreettisesti, miten käyttää annettu aika. Muuten esitys jää lillumaan idean tasolle. Täytyy osata tarttua johonkin ja luottaa, että prosessi kantaa.

Ahdistavinta tässä projektissa ei oikeastaan ole tämä korona ja esityksen siirtyminen vuodella, vaan oma kyvyttömyys liikkua ja treenata. Onneksi mulla on vastanäyttelijä, joka jaksaa riehua. Mutta kyllä sitä vaan on aika kädetön, kun ei pysty yhtään tanssimaan, hengästymään eikä edes nostelemaan jalkaa ja kättä, saati lavasteita ilman, että kuume nousee illalla. No, näillä mennään toistaiseksi. Ehkä vielä joskus paranen. En ole koskaan aiemmin elämässäni ollut näin kömpelö, kankea, lihakseton voimaton ja heikko. Mitä on esiintyjä, jolta puuttuu lähes täysin yhteys fysiikkaansa? No puhua sentään pystyn. Kävelläkin voin ja käsiä voin liikutella, jos se on sellaista kevyttä, eikä rasita.

Nyt olen onneksi vihdoin pääsemässä tutkimuksiin kahdelle eri poliklinikalle. Johan tässä on kaksi vuotta odoteltukin.

Tällä hetkellä esitys ja teatterin tekeminen on mulle suurin henkireikä elämässä. Ei edes  ihan hirveästi eilen harmittanut, ettei vastanäyttelijä pääsekään tässä kuussa vielä treenaamaan mun kanssa, vaikka aluksi olin aika pettynyt. Sain hyvin aikani kulumaan teatterilla suunnitellessa, fiilistellesssä keräämääni musiikkia, valoja ja kertaillessa tekstejä. Toki yhdessä treenaaminen on sitten taas ihan eri tavalla antoisaa ja hauskaa.

Ehkäpä tänä keväänä uskaltaudun hakemaan ohjaajan hommia muistakin teattereista, lähettelemään ohjaussuunnitelmia syksyksi ja ensi kevääksi eri teattereille. Voi, kun ensi syksynä oltaisiin jo päästy tästä koronasta!