Tein tänään yhteenvetoa siitä, mitä olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tuntui, että aivot tarvitsivat jotain jäsennystä siitä, miksi olen ajautunut tähän tilaan, missä nyt olen. Miksi istun yksin kotona eristäytyneenä, miksi terveyteni on mennyt pelkkää alamäkeä viimeiset kaksi vuotta ja miksi hyperakusiani eli kuuloherkkyyteni on pahentunut merkittävästi viimeisen vuoden aikana ja miksi koen, että yhä enemmän on päiviä, jotka tuntuvat hukkaanheitetyiltä, yhdentekeviltä ja silti en saa aikaiseksi muutosta. Periaatteessa tiedän kyllä mitä haluan ja miten voisin saavuttaa haluamani, mutta ehkä haave tuntuu silti kuitenkin vähän liian utopistiselta ja siksi lamaannun ja luovutan. En ole kuitenkaan masentunut, enemmänkin jossakin välitilassa.

Vuosina 2010-2015 ohjasin muun muassa viisi esitystä, opiskelin kahdessa koulussa, valmistuin. Vuosina 2015-2020 ohjasin vain yhden esityksen ja lisäksi sen, joka peruuntui viime keväänä. Suoritin toki opintoja, olin vuoden ja kaksi kesää kokopäivätöissä, puuhailin sitä sun tätä, mutta jotakin tapahtui noina vuosina. Jotakin, jonka aikana olin yhä enemmän eristäytynyt, yksin ja ahdistunut ja toisaalta myös aika uupunut silloin, kun tekemistä oli. Pari vuotta noista viidestä oikeastaan pelkästään treenasin tanssia. En tehnyt mitään muuta. Ajauduin ilmeisesti ylikuntoon ja tässä olen nyt. Kaikki rasitus ja liikunta on kiellettyä.

En tiedä, aiheuttiko valmistuminen jonkinlaista perfektionismia teatterin suhteen. Tai ehkä syynä kierteelle ei ollut valmistuminen vaan tinkimättömyys. En halunnut mennä kokopäivätöihin, vaan halusin jatkaa taiteen tekemistä. Siinä tuli sitten seinä vastaan, mistä rahaa?  En ole löytänyt tälle yhtälölle ratkaisua: tehdä taidetta ja elättää itsensä. Se syö sisältä ja lamaannuttaa. Olen tehnyt kyllä ihan helvetisti kaikkea, mutta kukaan ei maksa mulle siitä mitään.Ammattimaisten esitysten tekeminen minibudjetilla ja talkoovoimin vuositolkulla on aika kuluttavaa.

Olen alkanut myös kyseenalaistaa tapaani tehdä taidetta. Miksi taiteen tekeminen muka vaatisi täydellistä eristäytymistä? No, ehkä kuukaudeksi, mutta puoleksi vuodeksi? Eihän se ole tervettä? Eristäytyneenä jos missä perfektionismi ja itsekritiikki pääsevät kukoistamaan oikein antaumuksella.

Pandemia, oma terveydentila ja kuuloyliherkkyys yhdessä hieman ylitunteellisen ja perfektionistisen luonteenlaadun kanssa ovat olleet nyt lokakuussa omiaan eristämään minut täysin muista ihmisistä ja haahuilemaan päämäärättömästi asunnossamme miettien, että kun mikään ei tunnu tärkeältä, kaikki pikkujutut ja murheet alkavat tuntua vähän liiankin tärkeiltä. Omaa aikaa on liikaa. Ei ole mitään, mihin tarttua ja pelkkä pyykkien peseminenkin alkaa stressata. Taiteen eli työn tekeminen ilman minkäänlaista korvausta ei enää motivoi samalla tavalla kuin nuorempana.

Sisäinen ristiriita on se, että olen tässä viimeisen viiden vuoden aikana uskaltanut vihdoin myöntää, mitä haluan elämältäni, mutta samaan aikaan se on auttamattomasti liian myöhäistä. Tavallaan siis vaihtoehtoina on se, että alan oikeasti uskoa unelmaani, jatkan pääni hakkaamista seinään, otan asian oikeasti tosissani ja teen parhaani. Mitä menetettävää minulla on? Toisaalta pelko siitä, että olen muutaman vuoden päästä katuojassa tätä menoa ja ajatus siitä, että olen aivan auttamaton haihattelija, saa minut masentumaan, lamaantumaan ja laatimaan epämääräisiä B-suunnitelmia, joilla ei niilläkään ole välttämättä takeita toteutua. B-suunnitelman tavoitteleminen ei motivoi tarpeeksi ja ajaudun jälleen ajatuslimboon.

Olisipa nyt joku ”ylempi viisas taho”, joka voisi sanoa minulle suoraan: ”Nyt lopeta nuo esitystaiteilijan hommat ihan tykkänään ja ala etsiä kunnon töitä tai edes jotain alan opetushommia!” Tai sitten vaihtoehtoisesti: ”Nyt et luovuta, mikään ei ole vielä liian myöhäistä, kannattaa tehdä sitä, mikä saa perhosia vatsanpohjaan, kyllä löydät vielä polkusi!”  Valitettavasti tuollaista tahoa ei ole.

Aikaisemmin olen pystynyt välttelemään ja lykkäämään päätöksen tekoa ja unelmieni tavoittelua ja kieltäytymään ihan mahtavistakin tilaisuuksista sillä verukkeella, että ”en ole vielä ihan valmis”, ”ehkä sitten vuoden päästä” tai oikeastaan en ole ihan oikein ikinä uskonut mahdollisuuksiini. Tajuan vasta nyt, kuinka paljon olen heittänyt potentiaalia hukkaan.En varmasti ole ainut keski-ikäinen, joka pohtii samoja juttuja.

Nyt sitten, kun aikaa ei enää oikeasti ihan kauheasti ole, niin olen alkanut haihattelemaan unelmien perään tosissani, samaan aikaan, kun tiedän, että luultavasti minun pitäisi nyt ihan oikeasti vain luovuttaa ja ottaa vaihtoehdot  B ja C tai ehkä Ö käyttöön, että saisin toimeentuloni. Mutta entä, jos menetän viimeisenkin elämäniloni luovuttamalla?  Tämä aiheuttaa valtavaa sisäistä ristiriitaa, lamaannun, enkä saa enää mitään tehtyä. Lopullisen päätöksen tekeminen ja ”luovuttaminen” pelottaa oikeastaan vielä enemmän kuin unelmien tavoittelu.

Kun nyt marraskuu alkoi, päätin TEHDÄ EDES JOTAIN, kuten kaikissa elämäntaito-oppaissa neuvotaan. Se onkin oikein järkevä neuvo. Päätin aloittaa esityksen tekemisestä, ruotsin opiskelusta ja joogaamisesta (seniorijooga on ainut liikunta kävelemisen lisäksi, jota pystyn ajoittain tekemään).

Ensi-ilta on sitten tulossa tammikuussa. Se on nyt fakta ja aion sen toteuttaa, tuli sinne katsojia tai ei. Esityksen tekeminen täyttää nyt siis marras-joulukuuni ja luojan kiitos en tee sitä ihan yksin. Nyt on myös päätettävä, jatkanko opintoja lainarahalla vai hommaanko kokopäiväisen työpaikan. Kumpi vain vaihtoehto on varmastikin hyvä, ainakin paljon parempi kuin  tämä iänikuinen eristäytyminen ja vatvominen!

Ja miten tuo otsikko liittyi tähän tekstiin? Lukekaa se näytelmä, niin tiedätte.

Meitä on monia viimepäivinä pohdituttanut Psykoterapiakeskus Vastaamoon kohdistunut tietomurto ja omien henkilötietojen leviäminen netin syövereihin.

Moni jo ennestään vaikeiden ja raskaiden mielenterveysongelmien kanssa painiva ja niihin apua hakenut, on joutunut pimeänä lokakuisena lauantai-iltana kiristyksen kohteeksi.

Itsellänikin oli kiristysviestin saatuani  koko lauantai-illan aika epätodellinen olo. (Vastaamolta aiemmin saamani viesti oli mennyt roskapostin sekaan ja jäänyt huomaamatta.) Tuntui, että tämä oli kyllä todellinen loppuhuipennus koko sysipaskalle kuluvalle vuodelle. Että mitä seuraavaksi!?

Itselläni ei ole ollut koronaa mutta jokin muu lihasheikkoutta ja -jäykkyyttä sekä jatkuvaa väsymystä aiheuttava sairaus on vaivannut jo 1,5 vuotta. Viime viikolla tuli bumerangina takaisin pitkään odottamani, neurologille saamani lähete. Syyksi oli mainittu, että ”oireita ei ole tarpeeksi”. Muitakin arkea haittaavia terveysongelmia on ollut: vasemman korvan jatkuvasti paheneva yliherkkyys ja tinnitus sekä vielä perjantaina alkanut silmätulehdus. Muutenkin koko vuosi on ollut jotenkin omituinen ja henkisesti vaikea. Lisäksi olimme juuri tulleet viikoksi mökille, enkä ollut tietenkään ottanut pankkitunnuksia ja tarvittavia tiliavaimia mukaan, että saisin tehtyä netissä rikosilmoituksen ja muut tarvittavat varotoimenpiteet.

Onneksi en ollut yksin täällä mökillä. Onneksi sain mutkien kautta sunnuntaina hoidettua ainakin kiireisimmät asiat.  Sympatiat on kaikkien niiden puolella, jotka olivat lauantaina yksin asian kanssa, eivät osaa käyttää nettiä ja joutuivat pähkäilemään vuodon mahdollisia seurauksia yksinään.

Kuten montaa muutakin, minua huolestuttaa nyt enemmän henkilötietojen vuotaminen nettiin ja mahdolliset  identiteettivarkaudet kuin se, että joku saisi tietää, mitä olen jaaritellut terapeutilleni. En usko, että ketään tuntematonta kiinnostaa itsetunto-ongelmani  tai se, etten oikein osaa toimia ryhmätyötilanteissa. Ymmärrän kuitenkin, että monille juuri oman potilaskertomuksen vuotaminen nettiin, voi olla todella ahdistava ajatus ja aiheuttaa alastomuuden ja avuttomuuden tunnetta samalla tavoin kuin vaikkapa seksuaalinen ahdistelu tai perusteeton irtisanominen työpaikalta (samankaltainen olo oli itsellänikin hetken lauantai iltana).

Mieheni lohdutti kuitenkin, että luultavasti noita henkilötietovuotoja ja varkauksia on tapahtunut aiemminkin ja on sitten vain tosi huonoa  tuuria, jos joku sattuu pöllimään juuri sinun sotun, nimen ja osoitteen. Mutta kyllähän tämä koko homma vituttaa. Ja toki varotoimet, kuten luottokielto ja osoitteenmuutoskielto kannattaa nyt tehdä, koska aina on niitä, jotka kärkkyvät ja käyttävät tilaisuutta hyväkseen.

Hyvä on myös muistaa, että vaikka tilanne voi nyt järkyttää, ahdistaa ja ärsyttää, tämä saattaa aiheuttaa jatkossa lähinnä käytännön harmia.Siksi kannattaa varautua käytännön ongelmiin ja hakea tarvittaessa niihin apua, ei jäädä yksin vatvomaan kauhuskenaarioita.

Nyt omakin olo on jotenkin normalisoitunut. On mukavaa olla mökillä vaikka ulkona myrskyää. Terveysongelmista huolimatta pystyn kuitenkin vielä lukemaan, kirjoittamaan, kävelemään, syömään, saunomaan, haaveilemaan ja suunnittelemaan. En ole sänkypotilas (ainakaan vielä), Suomessa ei ole sotaa, en kärsi kylmästä ja nälästä… Elämässä on vielä monia hyviä asioita, vaikka vastoinkäymisiä nyt onkin.

Ehkä vielä joskus pystyn myös tanssimaan, uimaan ja juoksemaankin.  Ja ehkä se perjantainen työhaastattelukaan ei mennyt ihan  niin ”päin persettä” kuin silloin tuntui.