Kun seuraat kaveria Instassa, mutta hän ei seuraakaan takaisin

46170976_2268903163182837_1476415825706483712_n.jpg

Sosiaalisen median ärsyttävimpiä puolia on varmasti sosiaalisen normiston epämääräisyys. 

Esimerkkitilanne: Olen tavannut uuden ihmisen vaikkapa koulussa, ja hän pompsahtaa minulle Instagramin ehdotetuissa seurattavissa. Alan seurata häntä. Kymmenen minuutin päästä huomaan, että hän on päivittänyt storyynsa, mutta ei ole alkanut seurata minua takaisin.

Tulee vähän paha mieli. Alan miettiä, onko minussa jokin vikana tai eikö kyseinen henkilö haluakaan tutustua minuun.

Instagram-seuraajat tuntuvat olevan jonkinlainen tabu. Seuraajista tai seuraajien määrästä ei saisi olla liian kiinnostunut. Silti suurista seuraajamääristä puhutaan ihailevaan sävyyn ja mitä enemmän niitä on, sen parempi. Ja onhan se ihan fakta, että jos on paljon seuraajia, se voi tarjota bisnesmahdollisuuksia ja edistää uraa.

Minun Instagramini on henkilökohtainen tili, johon postaan silloin tällöin kivoja kuvia tai kuulumisiani. En oleta, että se kiinnostaisi ihmisiä, joita en tunne eikä sen ole tarkoituskaan. Minua ei haittaa, että seuraajia ei ole tuhansia. Minusta tuntuisi silti jotenkin nololta kysyä keneltäkään suoraan, miksei hän seuraa minua. Silloinhan se toinen ajattelisi, että yritän epätoivoisesti vain haalia seuraajia.

Uskoisin, että ihmisyys ja se, että haluamme elämämme kiinnostavan muita ihmisiä kuuluvat yhteen. Somessa huomiotta jättäminen voi tuntua ikävältä aivan samalla tavalla kuin oikeassa maailmassakin.

Huomioimattomuus on myös kiusaamisen muoto. Jos vaikka yhden kaveriporukan jäsenen julkaisut eivät saa mitään somehuomiota porukan muilta jäseniltä, ei porukka välttämättä ole kovin tasa-arvoinen tai huomioonottava. Jos siis oletetaan, että postauksissa itsessään ei ole mitään syytä, miksi niihin ei haluaisi reagoida ja kaikki käyttävät somea aktiivisesti.

Puhuin erään ystäväni kanssa tiistaina, kun kävimme syömässä. Hän sanoi, että jos joku ei seuraa takaisin, se johtuu todennäköisesti siitä, ettei tyyppi vain ole huomannut minun alkaneen seurata häntä. Hänellekin on kuulemma käynyt niin. Kaverillani tosin on seuraajia yli kymmenkertainen määrä minuun verrattuna, joten en yhtään ihmettele, että silloin menee jotkut jutut ohi.

Toista se on, kun hallinnoi ihan pientä ja tavallista tiliä. Itse ainakin huomaan kaiken ja ilahdun, jos joku kaverini alkaa seuraamaan minua tai kommentoi kuvaani.

Ystäväni kertoi myös työkaveristaan, joka on ”meitä vähän nuorempi” (ei aavistustakaan siis, minkä ikäisestä tyypistä on kyse, mutta me olemme molemmat 26).

Tämä nuori työkaveri oli suoraan kysynyt, että alkaako kaverini seurata häntä, jos hän alkaa seurata kaveriani. Sitten he alkoivat seurata toisiaan.

Lyön vetoa, että tällä työkaverilla on paljon vähemmän ihmissuhdevatvottavaa, kuin minulla. Ainakin someen liittyvää.

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään

Isänpäivä herätti minussa kateutta

Viime sunnuntaina oli taas isänpäivä. Isäni kuoli kymmenen vuotta sitten, joten minulle se oli aivan tavallinen sunnuntai. Ainakin kunnes avasin somen.

Muistan, kuinka ensimmäisinä isänpäivinä ilman isää kyseinen päivä tuntui hirveän ikävältä ja surulliselta. Sitten siihen tavallaan tottui, enkä muista, että olisin juurikaan kiinnittänyt koko juhlapäivän olemassaoloon huomiota.

Vietin siis sunnuntaita yksin kiireettömän vapaapäivän tunnelmissa kirjoja lukien. Iltapäivällä halusin postata Instagramiin kuvan ja ajauduin pläräämään puhelinta, pääasiassa Instan ja Facen feedejä.

Ja mitäpä muutakaan ne feedit olisivat olleet täynnä kuin kuvia ja tarinoita eri ihmisten isistä ja heidän mahtavuudestaan ja mukavasta yhteisestä sunnuntaipäivän vietosta ja perheaterioista ja kaikesta sellaisesta, josta isättömänä jäin kokonaan paitsi.

Minäkin olisin halunnut ottaa kuvan isästäni Insta storyyn, ja kirjoittaa siihen miten hieno ihminen hän on. Minäkin olisin halunnut ostaa isälleni lahjaksi jonkin hyvän viime aikoina lukemani kirjan sillä ajatuksella tietysti, että sitten isäni olisi voinut lukea sen ja olisimme voineet keskustella siitä yhdessä.

Tuli niin hirveän epäreilu fiilis siitä, että muilla on isä ja minulla ei ole. Minua alkoi myös ärsyttää. Onko kaikkien pakko leveillä sillä, miten kivaa heillä on? Onko kivaa hieroa sitä toisten naamaan, että onpas meillä tällainen läheinen perhe ja sulla ei ole, lällällää? (Oikeasti minullakin on läheinen perhe, mutta emme kokoontuneet viettämään isänpäivää, joten sillä hetkellä tuntui vähän yksinäiseltä.)

Okei. Päätin rauhoittua.

Lopulta postasin itsekin kuvan isästäni Facebookkiin. Face on oikeastaan ainoa kanava, missä pidän yhteyttä sukulaisiini, joten se tuntui sopivalta. Kaikkihan pitävät vanhoista valokuvista, eikö?

”Syyllistyin” siis ihan samaan kuin kaikki muutkin.

Varmasti kavereideni joukossa on myös sellaisia, joilla ei ole koskaan ollut hyvää suhdetta isäänsä. Tai joilla ei ole sellaista enää, vaikka isä olisikin elossa. Ja jotka ärsyyntyivät minunkin postaamastani kuvasta, jonka saatetekstissä kerron, kuinka hän on elämässäni edelleen läsnä, vaikka emme voikaan enää tavata tai jutella. Kerroin myös, että isäni oli cool tyyppi.

Olisi kohtuutonta vaatia, että ihmiset eivät juhlisi isiään kuten haluavat. Mutta ehkä olisi ihan kohtuullista ja huomioonottavaa muistaa, että kaikilla ei ole täydellistä perhettä.

Esimerkkitilanne: Jutustelutarkoituksessa esitetty kysymys siitä, miten isänpäivä meni, on vähän kiusallinen, koska se sisältää oletuksen, että se on kiva päivä, josta voi turvallisesti puhua vähän tuntemattomampienkin kanssa. Minun täytyy silloin joko valehdella tai kertoa, että isäni on kuollut, mistä usein toinen keskustelija hermostuu, koska ei tiedä mitä pitäisi sanoa. (Tai sitten minä hermostun, koska se toinen haluaakin puhua siitä eikä minua sillä hetkellä huvittaisi avata elämäntarinaani.)

Tämä on ensimmäinen blogipostaukseni (en halunnut aloittaa kertomalla itsestäni, koska no, se on tylsää).

Olen 26-vuotias toimittaja ja journalismin opiskelija Helsingistä. Blogille alkoi olla tarve, kun huomasin pääni olevan erityisesti viikonloppuisin liian täynnä ajatuksia ja fiiliksiä. Tämä on paikka niille. Tervetuloa.

Anyway. Ehkä ensi isänpäivänä muistan ottaa somesisältöihin etäisyyttä. Tai ehkä järjestämme perheen kesken isänpäiväaterian ilman isää. Se voisi olla aika kivaa.

Suhteet Ystävät ja perhe Ajattelin tänään