Pikakierros kirpparilla uhkasi tässä eräänä päivänä päättyä tyhjin käsin, kunnes melkein tyhjällä pöydällä tämä kirja odotti minua 5€ -hintalapun kera. Siis viisi euroa? Nettikaupoissa uutena hinta näyttäisi lähentelevän kolmeakymppiä. Tämä on ehdottomasti löytö.

Kirjaan on koottu vähän sitä sun tätä muumeista, muun muassa otteita kirjoista, muutama kuvakertomus (ihania värejä ja kuvia) sekä kokonaisuudessaan sarjakuva Muumipeikko ja kultainen häntä. Tuo sarjakuva herättikin ajatuksia itse muumeista ja vähän muustakin.

Nuo yllä olevat kaksi ruutua saivat pohtimaan eroavaisuuksia. Onko helpompi pitää sellaisista ihmisistä, jotka muistuttavat enemmän meitä itseämme?

Kun muumipeikon hännän kaljuuntuminen loppuu muumimamman keitosten ansiosta ja muuttuu tuuheaksi ja kullan väriseksi, käsittelyyn tulee aihe kuuluisuus. Muumipeikon ulkonäköpaineet vaihtuvat hetkessä seurapiirijuhliin ja hännän ihailijoihin ja siitä hyötyjiin. Muumi kuitenkin tajuaa, ettei kukaan ole kiinnostunut hänestä, vain hänen hännästään. Ei ihme, että tunnelmat eivät ole hääppöiset ja muumipeikko tarttuukin Yksin maailmankaikkeudessa ja Maailman hylkäämä -nimisiin kirjoihin.

Ylläoleva muumipapan lausahdus ”Manageri on oikeassa. Jos on maineikas, on elettävä sen mukaan” veivät ajatukseni Iltalehden Ilona -lehdessä (29.8.2012) näkemääni juttuun herttuatar Catherinesta, jossa oli koottu yhteen hänen vuosina 2011-2012 käyttämiään asuja. Etenkin otsikko ”Kierrättäjä-Kate” ja ingressi ”Cambridgen herttuatar Catherine uskaltaa edustaa halpaketjusta hankitussa mekossa ja hän taitaa myös kierrättämisen taidon. Kate miksaa asukokonaisuuksistaan uudenlaisia pienin, mutta harkituin teoin” muistuivat mieleen tuon sarjakuvaruudun jälkeen. Juttu on tehty mielestäni positiiviseen sävyyn, mutta sisältää monessa kohtaa ajatuksen siitä, että Catherine toimii nyt todella erikoisella tavalla ollakseen kuuluisa henkilö. Toisin sanoen hän käyttää samaa mekkoa tai hattua kahdesti reilun viikon sisään, eli tekee niinkuin tavalliset ihmiset ja käyttää vaatteitaan uudelleen.

Ulkonäköpaineiden lisäksi sarjakuva kertoo siis kuuluisuudesta ja sen hyvistä ja varjopuolista. Ja siitä, kuinka ihailu voi loppua yhtä nopeasti kuin on alkanutkin, kun kultaista häntää ei enää olekaan ja tilalle ilmaantuu jotain muuta kiinnostavaa -tässä tapauksessa hopeatukkainen nainen. Niinhän se todellisuudessakin menee, eivät ihmiset eikä media jaksa olla kiinnostuneita yhdestä asiasta kovinkaan kauan.

Sarjakuvan lopuksi muumilta tullaan pyytämään nimikirjoitusta, mitä muumi kummastelee, koska hänellä ei ole enää kultaista häntää. Nimikirjoituksen pyytäjä kuitenkin kertoo, että on aina ihaillut muumin suurta kuonoa. Mielestäni tarinan loppu on lohdullinen ja kannustava. Muut voivat nähdä meissä sellaisia hyviä piirteitä, joita emme tule itse ajatelleeksi.

Kuinka paljon yksi sarjakuva voikaan herättää ajatuksia! Muumipiirretyt on katsottu moneen kertaan läpi, ja ainakin yhden muumikirjan (Taikatalvi) olen lukenut. Kiinnostus heräsi nyt näihin sarjakuviin ja vielä lukemattomiin kirjoihin. Niissä selvästi mennään huomattavasti syvällisemmälle tasolle kuin lapsillekin sopivissa piirretyissä.