Seb aloitti tänään elämänsä päiväkotilaisena, siellä hän on kun minä kirjoitan tätä, ehkä päiväunilla tai jo herännyt ja leikkimässä autoilla ja eläimillä.

Hoitopaikka on lähellä kotiamme, sen lapset ovat ihastuttavia ja henkilökunta miellyttävää. Sebillä on oma naulakko ja kasa varavaatteita joissa kaikissa lukee SEB.

Aloitimme muutaman päivän harjoittelulla viime viikolla niin että minä tai me molemmat vanhemmat olimme mukana. Menimme pois näkyvistä ruokailun ja unien ajaksi ja olimme sitten vastassa kun Seb heräsi leikkimään muiden kanssa. Minä en voi käsittää miten kolme aikuista voi saada viisitoista pientä lasta pissalle, käsienpesulle, syömään ja nukkumaan niin että aikataulu pitää ja lapsia ei katoa tai vahingoitu.

Harjoittelumme aikana ohikulkevat ala-asteikäiset lapset vilkuttelivat vanhoille tutuille hoitajilleen ja leikkien lomassa kokki kävi kyselemässä lasten lempihedelmiä. Eräs äiti kertoi henkilökunnan olevan osittain samaa kuin viisi vuotta sitten hänen esikoisensa päiväkotiaikaan.

Minulle tuli päivä päivältä luottavaisempi olo. Seb taitaa olla hyvissä käsissä.

Sunnuntai-ilta, viimeinen iltani hoitovapaalaisena sujui haikeuksissa. Selitin Sebille monta kertaa mitä on tapahtumassa ja uskon hänen ymmärtäneen, niin lujasti hän halaili minua koko illan. Makoilimme hiljaa sylikkäin ja ihan pienen hetken meinasin alkaa epäröidä ja miettiä oliko sittenkään oikea ratkaisu pistää Seb jo nyt päiväkotiin kun vielä oltaisiin voitu olla hyvät puoli vuotta yhdessä kotona. 

Ensimmäisenä päiväkotiaamuna Seb heräsi seitsemältä. Hän pyysi banaania ja alkoi rakentaa junarataa. Minua jännitti niin että vatsaa koski. Mitä jos Seb luulee että minä hylkään hänet.

Päiväkodin piha oli jo hyvin tuttu ja Seb oli edeltävällä viikolla hiukan lyöttäytynyt yhteen erään toisen uuden pojan kanssa. Torstaina he potkivat yhdessä palloa, nyt ajoivat kilpaa kuorma-autoilla. Yksi suloinen tyttö tuli halaamaan minua sanomatta mitään. Sama tyttö joka viime viikolla kehui kynsilakkani sävyä ja kehotti minua ostamaan uudet kengät reikäisten tossujeni tilalle. Hän oli oikeassa, kesäkenkäni tosiaan ovat aika kamalassa kunnossa. Halattuaan hän hymyili ja juoksi pois. Seb piteli tutuinta tätiä kädestä ja minä koitin pidellä itseäni kasassa etten rojahda hillittömään itkuun ihan vielä.

Halasin, äiti menee nyt ja tulee hakemaan sitten iltapäivällä. 

Seb kurotti käsiään minua kohti ja puhkesi kyyneliin hoitajan sylissä. Minä kävelin pois, jonkun on oltava reipas. Ensimmäinen kyynel tuli ratikassa, loput myöhemmin kotona.

Unohdin ostaa sisätossut ja päiväkotikansion.