Voiko raskaana hakea töitä?
Kun Julia kirjoitti (ja keräsi) maaliskuun alussa ajatuksia siitä, miten äitiys tai lapsenhankkimisbisnekset ovat mahdollisesti haitanneet uraa/työelämää tiesin jo olevani iloisesti raskaana. Tosin siitä ei vielä puhuttu kenellekään, juuri ja juuri kahdestaan kuiskittiin.
No, nyt maha alkaa jo olemaan siinä kokoluokassa, ettei asiasta enää tarvitse kenellekään erikseen edes sanoa. Vai mitä mieltä te olette?
Olen aina ollut sitä kuppikuntaa, joka on äärimmäisen vahvasti sitä mieltä, että raskaus tai siitä ilmoittaminen ei saisi vaikuttaa naisen työuralla tai työsuhteissa mitenkään.
Tiedän, että se edelleen vaikuttaa, monellakin tavalla. Tuli hyvin selväksi, kun googlasin itse aiheesta. Netti on pullollaan kysymyksiä sekä tilityksiä siitä, miten oman työsuhteen jatko tai ylennys katosi kuin tuhka tuuleen, kun raskaudesta tuli kerrottua. (Ja edelleen jokainen tarina saa mut näkemään punaista – siis mitä vittua!?).
Sitten sain myös maistaa tätä omakohtaisesti. En toki karvaimman kautta, mutta sen epävarmuuden kautta, että entäs jos se vaikuttaakin.
Raskauteni oli suunniteltu – tai sanotaanko, että annettiin tulla, jos on tullakseen. Ja sehän tuli. Ja tietysti, koska ovulaatiotikkuja tai muutakaan suurempaa suunnitelmallisuutta tahi yrittämistä ei ollut pelissä, niin sehän tuli sitten just silloin, kun sattui soluille yhtä aikaa sopimaan.
Ja solumme pääsivät sopimukseen tietenkin juuri silloin, kun määräaikainen työsuhteeni oli päättymässä neljän viiden kuukauden kuluttua.
Mutta ei hätä tämän näköinen. Sain omalta esimieheltäni aivan ihanan työtodistuksen (edelleen liikutun, kun luen sen) ja vahvan suosituksen avautuviin vakituisiin työsuhteisiin. Mutta sitten se alkoi oman pääni sisällä. Kannattaako raskaudesta kertoa, kun työsuhde kuitenkin päättyy ja jatko on vielä suosittelusta huolimatta epävarma? Eihän mulla ole mitään velvollisuutta kertoa ennen kuin nimeni on jossain uudessa paperissa. No, mutta onko se nyt vulgaaria/moraalisesti oikein tuollalailla olla kertomatta? Pitäisikö työhaastatteluun pukea jokin kaapu, joka vielä peittää kasvavan vatsakummun? Vai menenkö vain reteesti maha pystyssä?
Siis miten helvetissä minä, joka olen aina ollut vahvasti sitä mieltä, että raskaus ei saa eikä voi vaikuttaa epävarmailin!?
Lopulta mut kutsuttiin kahteen haastatteluun – niihin, joihin ylipäätään hain. Päätin jahkailun jälkeen (sekä muutaman minua viisaamman neuvoa noudattaen) peittää raskauteni (sillä asenteella, että laitan löysän paidan ja jos sattuu vatsa näkymään niin sitten näkyy) ja perustelin itselleni, että sillä ei ole väliä – siis sillä raskaudella (koska se ei saa kuitenkaan vaikuttaa), joten on ihan ok mennä haastatteluun niin ikään täysin omana itsenäni ilman mitään lisäkkeitä tai vatsaani alleviivaten.
Mutta helppoa se ei ollut. Siis oman ajatusmyrskyni kanssa. Haastatteluissa olin suht rento oma itseni, en oikeastaan edes ajatellut raskauttani. Hainhan työhön, jota rakastan – oli helppoa puhua vain siitä sekä ajatuksistani työn ympärillä. Mutta kaikki se päänsisäinen pyörremyrsky (ennen ja jälkeen haastatteluiden) siitä mikä on oikein ja mikä ei. Mikä on omaa etua ja mikä epäreilua pimittämistä. Olenko täysi mulkvisti vai vain järkevä raskaana olevan naisihminen. Olenko jotenkin paranoidinen, jos en luota työnantajiin vuonna 2017 Suomessa. Miten ilmoitan raskaudesta sen jälkeen, kun olen ensin kauniisti hymyillyt haastattelussa siitä kertomatta.
Joutuuko raskaana oleva, työsuhteelleen jatkoa mielivä nainen oikeasti pohtimaan kaikkea tätä? Vai onko tämä vain jonkinlainen puskista iskenyt kiltin tytön-syndrooma?
Jotenkin metkaa pyörittää päässään yhtä aikaa olevansa täysin naurettava ja ehkä sittenkin järkevä ja varuillaan ihan oikeassa asiassa.
Millaisia kokemuksia teillä on? Vai onko?