Anteeksipyytämisen vaikeudesta

Jos mokaat, pyydä anteeksi. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ikävä kyllä ole. Viime aikoina on käyty runsaasti keskustelua siitä, miten nykyfeminismi ja termit kuten muunsukupuolinen, transeksklusiivisuus tai rodullistaminen ovat ‘liian vaikeita’ ‘tavallisille ihmisille’. Ihmiset, jotka kieltäytyvät opettelemasta termejä, jotka mahdollistavat vähemmistöjen sisällyttämisen julkiseen keskusteluun, tekevät sen toisinaan jopa tietoisesti ja siten loukkaavat niitä ihmisiä, jotka ovat yhteiskunnassa muutenkin sorretussa asemassa. Jostain syystä asian ymmärtäminen tuntuu olevan mahdotonta siitä huolimatta, että oman mokan myöntäminen ja anteeksipyytäminen voivat parhaimmillaan johtaa entistä sensitiivisempään ja kunnioittavampaan vuorovaikutukseen.

 

Esimerkki: Jos potkaiset toista vahingossa, potku sattuu, vaikka et tarkoittaisikaan sitä. Hyvätapainen ja empaattinen ihminen rientää silloin pyytämään satuttamistaan anteeksi sen sijaan, että selittelisi, miten ei tarkoittanut potkaista ja että potku sattui vain, koska sen vastaanottaja on yliherkkä uhriutuja. Saman tulisi päteä myös verbaaliseen loukkaamiseen, joka perustuu esimerkiksi ihmisen tietämättömyyteen tai huolimattomuuteen: jos käytät vaikkapa rasistista tai muulla tavoin loukkaavaa sanaa tai termiä, jonka käytöstä sinulle huomautetaan, älä puolustele ajattelematonta käytöstäsi tai syytä vastaanottajaa herkkänahkaisuudesta. Pyydä anteeksi, ota opiksesi ja pyri jatkossa korjaamaan käytöksesi. Yksinkertaista, eikö totta? Vaan kun ei tunnu olevan.

 

Vasemmistopoliitikko Anna Kontula kirjoitti vastikään Facebook-päivityksen politiikan sukupuolittuneisuudesta. Tekstin lopussa Kontula totesi, että jos jollain on kommentoitavaa siitä, miten Kontula ei sisällyttänyt kritiikkiinsä sukupuolivähemmistöjä, kommentoikoon omalla seinällään. Kaverini, jonka sukupuoli-identiteetti ei mahdu kapeaan binäärijakoon mies-nainen, huomautti Kontulalle, että tietoinen ulossulkeminen tuntuu loukkaavalta, etenkin, kun sen tekee muuten skarppi ja tiedostava ihminen. Kaverini kehotti Kontulaa myöntämään virheensä ja pyytämään anteeksi. Arvatkaa, miten Kontula toimi? Puolusteli omaa käytöstään, syytti mokastaan liian vaikeita termejä ja kieltäytyi pahoittelemasta toimintaansa, vaikka se satuttikin muita ihmisiä.

 

Toinen esimerkki anteeksipyytämisen vaikeudesta on johonkin toisen ja kolmannen aallon feminismin välimaastoon jumittunut kirjailija Laura Honkasalo, joka kirjoitti vastikään Anna-lehdessä julkaistun feminismi-on-nykyään-liian-vaikeaa -kolumnin, joka herätti keskustelua esimerkiksi täällä. Honkasalo valitteli – yllätys, yllätys – nykytermien vaikeutta ja harmitteli tulleensa ulospotkituksi eräästä feministisestä Facebook-ryhmästä vain, koska käytti vääriä termejä. Eihän hän tarkoittanut mitään pahaa! Honkasalo ei voinut ymmärtää tulleensa loukanneeksi ketään, koska se ei ollut hänen tarkoituksensa. Oman toimintansa reflektoinnin sijaan Honkasalo onkin päätynyt syyttämään mokistaan ‘liian vaikeaa’ nykyfeminismiä. Anteeksi hän ei ole pyytänyt.

 

Onneksi on myös poikkeuksia. Koko Hubara käytti jonkin aikaa sitten eräässä tekstissään sukupuolivähemmistöjä loukkaavaa t-slurria. Hubaralle huomautettiin asiasta. Mitä hän teki? Myönsi tietämättömyydestään johtuneen mokansa, pyysi anteeksi ja editoi tekstiä.

 

Ei se sen vaikeampaa ole.

 

Bluestocking Facebookissa! <3

Kommentit (23)
  1. Tämäpä on hyvä ja ajatuksia herättävä teksti 🙂 Itselleni tuli mieleen ainakin että
    1) termien helpottamista auttaisi varmasti se, että ihmiset tulisivat tietoisemmiksi faktoista termien takana. ’Termi’ ei tarkoita mitään, ennen kuin sen merkityksen ymmärtää. Musta olisi tärkeää levittää tietoisuutta ja tietoa eri seksuaalivähemmistöistä ja oppia niistä, silloin termitkin helpottuisi. Tärkeä haaste meille jokaiselle:) 
    2) Anteeksipyytämisen vaikeus tuntuu olevan joillekin valitettavasti ihan luonnekysymys. Se on harmillista ja naiivia, anteeksipyytämisestä harvoin seuraa mitään pahaa. Päin vastoin.

    Joten lisätkäämme tietoisuuttamme ja olkaamme nöyriä! 🙂

    1. Kiitos kommentista! Samaa mieltä. Ja ihana toi loppukaneetti, otan mun huoneentauluksi! 🙂 

  2. Miksi on ilmapiiri muotoutunut sellaiseksi, että tietämättömyys ja tahtomatonkin loukkaaminen on niin suuri häpeä, että anteeksipyyntö on vaikeaa?  Miksi on ihminen niin epävarma asemastaan, että mielummin selittelee ja puolustelee? Onko ihminen niin olevinaan omassa asemassaan ja oikeudessaan, että voi julkisesti sanoa mitä tahtoo ja olla ottamatta selvää asioista?

    Mitä ilmeisemmin voi, Jos mielipiteen ilmaiseminen on muutaman enterin päässä, niin anteeksipyynnön pitäisi olla yhtä vaivatonta. 

    Toisaalta, mitä uskaltaa sanoa, ettei tahtomattaan loukkaa jotakuta. Pitääkö kaikki mahdolliset näkökulmat ja ihmisryhmät ottaa kaikessa huomioon? 

    Kiitos Minja tästä(kin) 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *