Sunnuntaina äänestetään Euroopan unionin suunnasta seuraavaksi viideksi vuodeksi. Itse äänestin ennakkoon. Ja toivon, että viimeistään sunnuntaina äänestää mahdollisimman moni muukin feministi. Euroopan tilanne on näet jokseenkin huolestuttava.

Oikeistopopulistiset puolueet ovat vahvistuneet eri EU-maissa. Puolassa oikeistopopulistinen Laki ja oikeus -puolue on tunnettu aborttivastaisuudestaan, maahanmuuttovastaisuudestaan ja historian kontrolloimisesta. Puolueella on maassa hallitusvalta, ja tammikuussa 2018 se hyväksytti niin sanotun holokaustilain, joka tekee rangaistavaksi syyttää Puolaa tai puolalaisia osallisuudesta natsi-Saksan sotarikoksiin. Myöhemmin samana vuonna Puolassa hyväksyttiin laki, joka alensi korkeimman oikeuden tuomareiden eläkeikää siten, että yli kolmasosa korkeimman oikeuden tuomareista olisi passitettu eläkkeelle. Taustalla oli ajatus muokata korkeimman oikeuden tuomaristoa Laki ja oikeus -puolueelle mieleisemmäksi. EU-tuomioistuin määräsi Puolaa lopulta jäädyttämään lain.

Italiassa oikeistopopulistisen Lega-puolueen johtaja Matteo Salvini on sen sijaan tunnettu halustaan horjuttaa ja hajottaa EU:n yhtenäisyyttä. Legan politiikka perustuu maahanmuttovastaisuudelle ja EU-kriittisyydelle ja hallitusvastuunsa aikana se on onnistunut jopa nostamaan kannatustaan. Samoin kuten Ranskan kansallisella liittoumalla – joka myös on oikeistopopulistipuolue – on Legalla lämpimät suhteet Venäjään. Ja Laura Huhtasaareen, joka kävi taannoin puhumassa Salvinin järjestämässä suurkokouksessa.

Esimerkit eivät lopu tähän. Saksassa oikeistopopulistipuolue AfD ratsastaa niin ikään maahanmuuttovastaisuudella. Puolueen nuorisojärjestö ja radikaalisiipi ovat tarkkailussa äärioikeistolaisuuden vuoksi. Itävallan toisiksi suurin puolue FPÖ rypee vakavissa korruptiosyytöksissä. Oikeistopopulistipuolueen johtaja erosi tehtävästään kun julkisuudessa nähtiin video, jossa hän oli valmis ottamaan vastaan lahjuksia naiselta, joka esiintyi venäläisen oligarkin sukulaisena. Unkarin Fidesz-puolue on sen sijaan johtajansa eli pääministeri Orbánin kaudella heikentänyt merkittävästi paikallista lehdistönvapautta. 

Suomessa perussuomalaiset porskuttavat siitä huolimatta, että puolueen kansanedustaja Ano Turtiainen sai tuomion kehotettuaan kohdistamaan omaisuusrikoksia Suomen punaisen ristin toimipisteisiin, ja kehuskeli sen jälkeen tuomion olevan “tässä porukassa sulka hattuun”. Perussuomalaisten opiskelijajärjestö on sen sijaan eilen erotettu Helsingin yliopiston ylioppilaskunnasta, sillä heidän kannanottonsa ”ei ollut linjassa ylioppilaskunnan yhdenvertaisuussuunnitelman kanssa”. Lisäksi opetus- ja kulttuuriministeriö harkitsee epäävänsä Perussuomalaisten Nuorten valtionavustuksen (115 000 euroa). PS-nuoret olivat tviitanneet kuvan tummaihoisesta perheestä saatesanoilla: ”Äänestä perussuomalaisia, jotta Suomen tulevaisuus ei näyttäisi tältä.” PS-nuorten Lapin piirin puheenjohtaja Johannes Sipola kommentoi tviittiä Twitterissä toteamalla, että tummaihoisia suomalaisia ei ole.

Miten tämä liittyy eurovaaleihin? Paljonkin. Nimittäin tällä hetkellä Euroopan oikeistopopulistit kasaavat rivejään Lega-puolueen Salvinin johdolla muodostaakseen erillisen poliittisen ryhmittymän EU-parlamenttiin. Toteutuessaan ryhmittymä tulisi eittämättä vaikeuttamaan demokraattista päätöksentekoa ja horjuttamaan EU:n yhtenäisyyttä. Jostain kielii sekin, että jopa ruotsidemokraattien puheenjohtaja Jimmie Åkersson on kieltäytynyt yhteistyöstä Salvinin kanssa johtuen Venäjä-myönteisyydestä.

EU on historian onnistuneimpia rauhanprojekteja. Sitä on syytä vaalia. Nyt se onnnistuu käytännössä: Äänestämällä demokratian puolesta ja oikeistopopulismia vastaan. Rakkaat kanssafeministit, käyttäkää ääntänne! Eurooppa tarvitsee nyt niistä jokaista.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER

Helmikuussa Helsingin Sanomat julkaisi jutun opiskelijasta, joka suoritti vuodessa 170 opintopistettä. Jutussa käytettiin sanoja kuten “tavoitteellisuus”, “tehokkuus”, “motivaatio” ja “määrätietoisuus”. Kolmen vuoden oparit vuodessa tahkonnut opiskelija nimettiin tämän sanakimaran jatkumona “superopiskelijaksi”.

Ei tarvitse lukea rivien välistä, että superopiskelijuus on tavoiteltavaa. Superopiskelija hyödyttää yliopistoa valmistumalla nopeasti ja valtioa siirtymällä nopeasti työelämään. Supertyöntekijäksi, eittämättä. Supersuorittamisen ihannointi ei näet tosiaankaan rajoitu opiskeluun. Kyllä se on koko yhteiskunnan läpileikkaava ihanne, joka näkyy muuallakin kuin Helsingin Sanomissa.

Juttuja, joissa kerrotaan kritiikittömästi, kuinka paljon töitä haastateltava tekee, tulee vastaan joka paikassa. Olen lukenut kirjailijasta, joka herää viideltä kirjoittamaan ja lopettaa työskentelyn vasta illalla. Olen lukenut mediatyöntekijästä, joka tekee töitä seitsemänä päivänä viikossa. Olen lukenut noin miljoona yrittäjätarinaa, joissa kerrotaan, ettei vapaata tai lomaa ole koskaan. Nämä jutut kehystetään useimmiten siten, että kun ihminen rakastaa sitä mitä tekee, voi hän työskennellä loputtomiin. Luonnollisesti tämä ei pidä paikkaansa.

Minä olen nyt kahtena vuonna peräkkäin joutunut kevättalvella kahdeksi viikoksi sairaslomalle, koska olen tehnyt liikaa töitä. Ja minä olen rakastanut niitä töitä. Mutta vaikka ihminen rakastaisi työtään, ei työtä kutsuta sattumalta työksi. Työ vaatii vastineekseen lepoa. Mieluummin muutakin kuin lääkärin määräämää pakkolepoa.

Olen hämilläni yhteiskunnallisesta ilmapiiristä, jossa sometykkäyksiä kertyy erityisesti #ilovemyjob-hehkutuksille. Sellaisille, joissa läppärin ruutu heijastaa takkatulen valoa epäinhimilliseen kellonaikaan. Uusliberalistinen eetos puskee meitä kaikkia kohti Oman Elämänsä Yrittäjiä – supersuorittajia, jollaisiksi kasvetaan kehittämällä itseään 24/7. Työelämän somehehkutus kuuluu eittämättä kuvioon. Se on tapa kertoa tulevaisuuden asiakkaille ja työnantajille luovasti omasta potentiaalista. Tiedän, koska olen itse ollut tällaisen somekäytöksen malliesimerkki. Mutta onko meillä oikeastaan edes vaihtoehtoja?

Pätkäsukupolven ongelma on se, että jokaisessa työssä ja jokaisessa hetkessä on oltava paras versio itsestä. Seuraavan pätkän saaminen on kiinni siitä, miten erinomaisesti edellisestä pätkästä suoriutuu. Kun epäonnistumisille ei jää sijaa, on työelämä taiteilua, jossa osaamista on todennettava myös vapaa-ajalla. Tästä näkökulmasta työnteon somehehkutus on erittäin ymmärrettävää – ovathan sosiaalisen median profiilit nykypäivänä eräänlaisia portfolioita, joiden avulla sitoutumistaan voi presentoida persoonallisesti.

Yrittäjäsankaritarinoiden esiinmarssi ei ole sattumaa. Se on poliittisen ilmapiirin tuote, joka ulottuu medianarratiivien lisäksi myös esimerkiksi koululaitokseen: yrittäjyyskasvatus on nykyisin sisällytetty peruskoulujen opetussuunnitelmiin. Sen päämääränä ei ole ainoastaan tutustuttaa oppilaita uusiin työelämän muotoihin, vaan muokata heistä itsenäisiä ja riskinottokykyisiä yrittäjäsubjekteja. Samaan aikaan, kun uusliberalistiset puhetavat raivaavat tilaa individualistisille oman onnensa sepille, pyrkivät ne kuitenkin myös heikentämään yhteiskunnan turvaverkkoja (yrittäjä ei esimerkiksi tällä hetkellä ole oikeutettu työttömyysturvaan). Tälläkään kertaa epäonnistumiselle ei jää juurikaan sijaa.

Aivan kuten peruskoulun yrittäjäkasvatuksessa, ei uusliberalistisessa yrittäjäpuheessakaan ole kyse pelkästään yrittäjyydestä ammattina. Yrittäjänarratiivi on hiipinyt vaivihkaa koskemaan myös palkkatyöläisiä, erityisesti prekariaattia. Superopiskelijat, supertyöntekijät ja #ilovemyjob-päivitykset kertovat kaikki samaa tarinaa: meidän on oltava yritteliäitä ja tehokkaita koko ajan. Mutta tiedättekö mitä? Kukaan ei voi olla jatkuvasti yritteliäs ja tehokas. Se ei ole fyysisesti mahdollista.

Siksi minä en ole kiinnostunut lukemaan enää yhtään kritiikitöntä supersuorittajatarinaa. Sen sijaan olisin kiinnostunut lukemaan enemmän yhteiskunnallisesta supertarinasta: suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, jossa turvaverkot kannattelevat kaikkia ja jossa epäonnistuminen sallitaan.

Myös yrittäjille.

Seuraa Bluestockingia somessa: FACEBOOK + INSTAGRAM + TWITTER