Eräässä viime sunnuntaisen Helsingin Sanomien otsikossa luki näin: “Uusi kulttuuriministeri Sampo Terho haluaa tukea kansallismielistä kulttuuria – “Suomalaista, länsimaista tapaa” pitää painottaa.” En ole yllättynyt, mutta provosoidun silti.

Muusikkona, musiikinopettajana ja taiteen sekä taidekasvatuksen tutkijana olen huolissani siitä, että kulttuuriministeri on perussuomalainen. Se johtuu siitä, että perussuomalaisilla ei ole lainkaan kulttuuripoliittista ohjelmaa. “Ehkä laitamme jotain paperille (sic!), mutta tämä ei ole ongelma”, kuittaa Terho Helsingin Sanomissa. No, minusta on.

Perussuomalaisten kulttuuriavauksista muistan ainoastaan seuraavat: 1) nykytaiteen yhteiskunnallinen avustus pitää lakkauttaa ja rahat käyttää vain kansallisidentiteettiä vahvistavaan taiteeseen; 2) taiteilijat eivät tarvitse juurikaan liksaa, koska myös Aleksis Kivi kirjoitti teoksensa äärimmäisen köyhissä oloissa; 3) kouluissa pitää tyttöjen ja poikien vessojen ohella säilyttää Suvivirsi. Ja tietenkin jotain absurdia höpinää postmodernista tekotaiteesta ja kulttuurieliitistä. Tämän viitekehyksen huomioon ottaen kulttuuriministerin valintaan liittyvät kriittiset äänenpainot ovat nähdäkseni vähintäänkin perusteltuja.

Tutkijat ovat osoittaneet, että taiteen avulla voidaan lisätä yhteiskunnan tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta. Vaikutukset eivät kuitenkaan ole automaattisia: Taide voi näet myös jopa lisätä eriarvoisuutta, esimerkiksi silloin, kun sitä käytetään nationalistisen ideologian työkaluna. Historia on täynnä kammottavia esimerkkejä siitä, miten taidetta on hyödynnetty kansallismielisen ajattelun oikeuttamiseen ja ylläpitämiseen. Näin hyödynnetty taide toimii ulossulkevana ja syrjiviä rakenteita oikeuttavana mekanismina sen sijaan, että se edistäisi yhdenvertaisuutta ja avarakatseisuutta. Tästä näkökulmasta kulttuuriministerin puheet ‘kansallismielisestä kulttuurista’ ja ‘suomalaisesta tavasta’ tehdä taidetta pohdituttavat erityisesti.

Helsingin Sanomissa Terho toivoo pystyvänsä kumoamaan perussuomalaisiin kohdistuvia ennakkoluuloja kulttuuriministerinä tomiessaan. Huolimatta perussuomalaisten ala-arvoisista taideavauksista toivon vilpittömästi itsekin, että Terho onnistuu asettamassaan tavoitteessa. Se vaatii kulttuuriministeriltä uteliaisuutta ja erityistä perehtymistä suomalaiseen, varsin monimuotoiseen taidekenttään. Terhon tämän hetkiset puheet pitävät minut kuitenkin toistaiseksi varpaillani. Taiteen tehtävä ei ole toimia nationalismin rakennuspalikkana tai ruokkia jo lähtökohtaisesti harhaista ajatusta homogeenisestä yhtenäiskulttuurista ja ulossulkevasta kansallisidentiteetistä. Koska edellä mainitut ovat perussuomalaisen politiikan sydän, olen ymmärrettävästi huolissani siitä, miten kulttuuriministeri tulee taiteen ja kulttuurin asiaa kautensa aikana edistämään.

Vilpitön toiveeni onkin, että Terho on pestinsä kuluessa valmis laajentamaan käsitystään kulttuurista ja taiteen merkityksestä. Se on ehkä mahdollista, kun kulttuuriministeri suomalaiseen taidekenttään tutustuessaan oivaltaa, miten siistejä taidejuttuja Suomessa on tehty Sibeliuksen, Gallen-Kallelan ja Waltarin jälkeenkin.

Ehkä.

Blogin kommenttikenttä on suljettu. Voit osallistua keskusteluun Bluestockingin Facebook-sivulla!