Tunteisiin: Saako itseään sääliä?
Viime päivät ovat olleet yhtä itsesäälissä vellomista.
Tiedättehän – sellaista rumaa ruikutusta siitä, miten koko maailmankaikkeus on nyt taas valinnut juuri minut uhrikseen ja miten mikään ei vain onnistu. On tuntunut, että olen aina se, joka joutuu joustamaan. Vaikka kuinka näkisin vaivaa asioiden eteen, en saa mitään vastineeksi. Olen kokenut olevani väärinymmärretty ja kaltoin kohdeltu. Loukattu, jopa. Kurjat asiat ovat kasaantuneet harteilleni, jotka ovat jo valmiiksi olleet lytyssä. Sähköpostin saapuneet-kansioon ei ole ilmestynyt juuri muuta, kuin elämältä tulleita muistutuksia omasta epäreiluudestaan.
”Kaikki” on ollut huonosti.
Maanantaina kuitenkin tapahtui jotakin, joka käänsi ajatukseni nurin. Olin raitiovaunussa matkalla salille. Olin ärsyyntynyt ulkona huutavan hyisen viiman, tukalan turvotuksen, epävarman työtilanteeni, tyhjän lompakkoni ja noin sadan muun asian takia. Koin itseni uhriksi, joka joutuisi vain tyytymään osaansa. Siinä omaa napaa sääliessäni viereeni istahti kaksi narkkaria. Huumeiden haju levisi ympärilleni ja nyrpistin vaistomaisesti nenääni. Vilkuilin silmäkulmastani suunnilleen itseni ikäistä tyttöä, joka näytti kamalalta. Rähjäinen olemus ja elottomat kasvot vangitsivat katseeni. En voinut olla salakuuntelematta tytön ja hänen miespuolisen kaverinsa keskustelua. Vaikka äänenvoimakkuudessa ei suinkaan säästelty, en silti ymmärtänyt puoliakaan näiden nuorten puheesta. Kuulin heidän naureskelevan jollekin kaverilleen, joka oli jo toista päivää putkeen sammunut pää kopsahtaen jonnekin. Tyttö selasi vimmatusti puhelintaan ja yritti ilmeisesti tavoittaa jotakuta. He olivat matkalla Sörkkään. He olivat bentsokänneissä.
Kun oma pysäkkini lähestyi, nousin ylös ja kerroin tytölle jääväni pois kyydistä. Tyttö nousi väistääkseen. Ja sen sadasosasekunnin aikana, kun katseemme kohtasivat, aiemmin kokemani itsesääli muuttui silmittömäksi sääliksi tuota tyttöä kohtaan. Seassa oli toki myös sellaista alentuvaa, hieman halveksivaa sääliä, mutta pääasiassa olin vain yksinkertaisesti todella surullinen tytön puolesta. Hänen silmistään näki, että hän oli aivan hukassa. Mikä hänen elämässään on mahtanut mennä niin pieleen, että hänen täytyi keskellä kirkasta maanantaipäivääkin olla sekaisin? Miten epätoivoinen ja pahoinvoiva ihmisen täytyy olla, että hän lakkaa välittämättä itsestään tuolla tavalla?
En tiedä. Mutta sen tiedän, ettei minulla ole järjettömälle itsesäälilleni enää yhtään oikeutettua syytä. Niin kauan, kun osaan nauttia elämästä ilman pilleripöhnää, kaikki on hyvin. Ja niin kauan, kun minulla on katto pään päällä, ruokaa jääkaapissa ja aidosti välittäviä ihmisiä ympärillä, kaikki on suorastaan loistavasti.
Mutta saako itseään sitten ollenkaan sääliä?
Joskus itsesäälissä rypeminen tuntuu kaikessa negatiivisuudessaankin todella lohdulliselta ja terapeuttiselta. Suhtaudun siihen samoin kuin kaikkiin muihinkin tunteisiin: ne pitää hyväksyä ja käsitellä sellaisinaan, ei piilottaa hymyn taakse. Silloin tällöin marttyyriksi heittäytyminen voi tehdä ihan hyvää – varsinkin, jos sen tekee oikein teatraalisesti ja epäkypsästi. Tällöin omien ongelmien liioittelu alkaa nopeasti huvittaa ja sitä huomaa olleensa oikeastaan todella typerä. Itsesäälissä piehtaroiminen voi siis auttaa näkemään ongelman oikeissa mittasuhteissa. Itse ongelmaa se ei kuitenkaan ratkaise, joten pidemmän päälle itsesääli on melko hyödytön ja kuluttava tunne. Kannattaa keskittyä ennemminkin konkreettisiin tekoihin itsesäälin syiden poistamiseksi.
Mitä mieltä sinä olet, saako itseään sääliä?
Heittäydytkö itse helposti marttyyriksi?
Bisous,
Kati
Tutustu myös aiempiin ”tunnepostauksiin”:
Tunteisiin: Brändätty positiivisuus
Tunteisiin: Turhauttava saamattomuus
Tunteisiin: Eroon epävarmuudesta
