Delia Owens – Suon villi laulu

Suon villi laulu on teos, joka on vilkkunut ihan joka paikassa jo ennen sen julkaisua, sillä tämä jenkkimenestys on kannen perusteella ollut tuttu ennen suomennoksen julkaisua. On myönnettävä, että olin jo saanut tarpeekseni koko kirjasta melkein jo etukäteen, mikä on aika vahvasti sanottu. Harvoin kuitenkaan näin suurta kohahdusta saa yksi kirja aikaan, joten totta kai siihen piti myös itse perehtyä.

Suon villi laulu kertoo tarinan Kyasta, joka on ison sisaruskatraan nuorimmainen ja muutaman mutkan kautta tullut julmasti hylätyksi seitsemänvuotiaana. Tarina alkaa 1950-luvulta, jolloin Kyan sodassa traumatisoitunut isä juopottelee perheensä karkuun tämän väkivaltaisuuden vuoksi. Muiden perheenjäsenien lähdettyä omille teilleen, on Kya jäänyt perheen pienelle ränsistyvälle, suolla sijaitsevalle mökille ihan yksin. Kya on syrjitty, lähimmässä kylässä kammoksuttu eikä sosiaaliviranomaiset paljoa näe vaivaa lapsen hyvinvoinnin eteen. Kya selviytyy itse, järjestää itsellensä simpukoiden keräilyllä elannon ja saa yhden ystävän kylällä, sillä miehen nimeltä Jumpin käy sääliksi pientä orpoa, joten tämä vaimoineen pyrkii auttamaan lasta tämän huomaamatta. Tämä Kyan elämäntarina kietoutuu yhteen 1960-luvulla tapahtuneeseen murhatapaukseen, jolloin kyläläiset syyttävät kuolleen miehen kohtalosta syrjäytynyttä, koko ikänsä pilkan kohteena ollutta nuorta naista. Tämän ajojahdin lisäksi teos käsittelee yksinäisyyttä, ihmisten julmuutta, kaipuuta yhteisöllisyyteen ja ennen kaikkea luontoa.

Suon Villi Laulu 1

Delia Owens – Suon villi laulu

WSOY, 2020. 416 sivua.

Alkuperäisteos ”Where the crawdads sing”, suomentanut Maria Lyytinen.

Monet ovat syyttäneet tarinaa epäaitoudesta, jopa naiiviudesta. Näen kyllä, mitä sillä on tarkoitettu. Teos saa jopa maagisia mittoja sen suhteen, mikä on seitsenvuotiaan lapsen taito selviytyä elämästä yksin – puhutaan ihan oman elämänsä Tarzanista sekä Peppi Pitkätossusta. Mutta mikä siinä tarinassa olisi sitten huonoa? Huomasin, että vaikka lapsen selkeä heitteillejättö sai minut surulliseksi, en silti vaivautunut teoksen epätodellisuudesta: saman tien voisi Narnian tarinoita lukiessaan harmistua siitä, ettei ole olemassa puhuvia leijonia! Puhutaan proosasta, joten mielestäni se saa olla mielikuvituksellista. Itseäni ei se häirinnyt, mutta jotkut ajattelevat teoksen uskottavuuden kärsivän tämän vuoksi. Itse en onneksi kokenut asiaa niin, sillä kykenin tämän vuoksi ehkä nauttimaan teoksesta enemmän – siten vaikuttaneet mielipiteisiini siitä. Monet ovat kirjasta keskustellessaan puhuneet aikuisten sadusta, joka kuvaa minusta erinomaisesti tämänkaltaista kaunokirjallisuutta. En ennen tätä teosta tiennyt kaipaavani sellaista elämääni, mutta nyt tämän luettuani tiedän!

Täytyy ihan erikseen mainita, että Owensin tapa kuvata ympäristöä, luontoa ja sen oikkuja sekä suon kauneutta, liikutti myös minua. Oli sulkia, maalauksia, simpukoita, rapuja, metsikköä, rämettä, maisemia, merta ja veneilyä, villieläimiä sekä kylmyyttä. Jo kirjan nimi Suon villi laulu tuntuu runolliselta ja kauniilta. Tässä oli jotain kaunokirjallisuudelle epätyypillistä, kaunista runonlaulantaa, joka välittyi erityisesti tapahtumaympäristön kautta. Sitä ei ole kehuttu turhaan.

Omalla kohdallani teoksessa eniten tunteisiini iski yksinäisyys, kyläläisten selvä Kyan kaihtaminen ja kiusaaminen. Se teki sisimmässäni niin kipeää lukea päähenkilön halusta kuulua joukkoon ja Kyan yksinäisyyden kuvaukset osuivatkin itsessäni kaikkein arimpaan hermoon. Se oli tuskastuttavaa, mutta niin taitavaa proosaa, etten voinut kuin ihailla. Uskon, että jokainen meistä on tuntenut itsensä joskus yksinäiseksi, mutta tämän asteisen erakkouden kokeminen on toisenlaista: miten yksin Kya on tunteineen ollut. Se oli itselleni kova paikka teoksessa. Vaikka tunne oli suru, nautin tämänlaisesta proosasta, sillä tässä kohtaa asiassa kirjailijalla on mennyt nappiin.

Oliko teoksessa silti ehkä otettu vähän liian iso pala purtavaksi?

Murhatutkinta ja -oikeudenkäynti, rakkaussuhteet, perhe-elämän kiemurat, luonto ja kirjailijanura, rasismi ja naiseksi kasvaminen. Siinä vain muutama asioista, joita tässä neljänsadan sivun teoksessa käytiin läpi. Teemoja oli ihan valtavasti ja tuntui, ettei sivumäärä millään kata kaikkia asioita, joita tässä teoksessa otetaan esille. Välillä lukiessa tuntui, kun aiheet vain tursuisivat yli laitojen sivuilta ulos kuitenkaan mihinkään erityisesti tarttumatta. Ainut teema tai aihe, johon perehdyttiin kunnolla, oli Kyan yksinäisyys ja sanoisinkin sen olevan koko kirjaa kannatteleva motiivi, jos niin voi sanoa. Muut olivat vain esille tuotuja juttuja ja näin ne välillä aika raskaiksi aiheiksi ottaa esille teoksessa ottaen huomioon niihin perehtymisen. Teos oli vain jotenkin liian täynnä, jos sallinette termin. Kirja tuntui paikoin tahallaan venytetyltä ja sitten toisaalta välillä liian hätiköivältä, kuin kirjailija ei olisi halunnut luopua mistään haluamastaan aiheesta. Joskus minimalismi on hyväksi ja tässä kohtaan olisin pohtinut vähän enemmän, mistä pudottaa aihepiirejä pois. Vaikka tarkoituksena olikin tarkkailla Kyan elämää koko sen kaaren mitalta, oli se paikoin aika raskas paketti perehtyä.

Suon villi laulu 2

Teoksessa vaihtelivat aikakaudet ja kertoja, välillä keskityttiin Kyan elämäntarinaan ja toinen kerronta keskittyi paikallisten poliisien murhatutkintaan – nämä vaihtelivat kappaleittain vuorotellen. Itseäni ei teoksessa hirveästi ihastuttanut henkirikos ja mielestäni se oli paikoitellen jopa vähän kömpelö valinta kirjan toiseksi tapahtumaketjuksi. Paikoitellen iski jopa ajatus, ettei kustantamon puolelta oikein oltu kiinnitetty tarpeeksi huomiota siihen, miten kahden poliisin välinen dialogi oli oikeasti todella omituista! En oikein tiedä mihin ajatukseni tässä perustuvat, mutta jotkin ihan itse tekstiin kohdistuvat valinnat tuntuivat teennäisiltä. Keskityinkin mielelläni lähinnä Kyan tarinaan, hänen ajatusmaailmaansa sekä luontoon – parhaimmistoa tässä kirjassa.

Vaikka muutamia asioita olisin tässä kirjassa muuttanut,

onneksi kuitenkin mieleeni jäivät päällimmäiseksi teoksen kauneus ja juuri se tunnelma, mistä kaikki muutkin ovat puhuneet. Tämä oli kaunis kirja. Ei siitä välttämättä uutta suosikkiani syntynyt, mutta ehdottomasti nautin tämän lukemisesta. Tietää, että kirjailija on tehnyt jotain oikein, kun huomaa vähät välittävänsä tietyistä itseään ärsyttävistä asioista ja ahmii vaan sivutolkulla eteenpäin, vaikka kello lähenisi kahta yöllä. Se vasta on kirjallisuutta, se!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *