Emmi-Liia Sjöholm – Paperilla toinen

Jos jokin kirja on herättänyt huomiota viime talvena,

on se Emmi-Liia Sjöholmin teos Paperilla toinen. Luin monien muiden joukossa kyseistä teosta ja kirjailijaa koskevia haastatteluja viime vuodenvaihteessa, mutta itse teokseen pääsin käsiksi vasta viime juhannuksen aikoihin. Olen vitkutellut siitä kirjoittamista monesta syystä, mutta suurimpana niistä on sanattomuus, joka minua seurasi sen luettuani. Tarvitsin aikaa vähän pohdiskella ja makustella sitä. Vaikka kirjasta olin kuullut lukemista ennen paljonkin, mikä usein vaikuttaa lähinnä liian suurilla odotuksilla, en tästä jotenkin osannut odottaa mitään. Olin vain puhtaan utelias. Ja sehän on loistava lähtökohta tarttua uuteen kirjaan, maistella sitä, etsiä tuntumaa ja vaan hujahtaa sen maailmaan.

Se teki minulle ehdottomasti hyvää.

Emmi-Liia Sjöholm – Paperilla toinen

Kustannusosakeyhtiö Kosmos 2020

188s.

Viime vuosina olen lukenut yllättävän paljon autofiktiota ja olen siihen ehdottomasti mieltynyt. Tämä ei ollut siinä poikkeus, vaan Sjöholmin tapa kirjoittaa on ihana – se on raikas, kevyt raskaista aiheistaan huolimatta, soljuvaa, kaunista. Tykkään miltei lyriikkamaisesta kirjoitusasusta: säeromaani on minusta mukavaa vaihtelua raskaammalle proosalle, joita lukiessa tuntuu, kuin ei koskaan saisi kääntää sivua. Paperilla toinen on ilmavaa, herkkää ja paikoitellen terävää. Tuliko selväksi, että mielestäni kirjailija on taitava itseilmaisija? Toivottavasti.

Monille kirjoitusasu on ehkä jättänyt hieman kylmäksi. Minä henkilökohtaisesti pidin pienestä etäisyydestä, mikä ehkä tekstin ja lukijan välille jäi. Se jättää vähän ilmavuutta. Varaa tulkinnoille. Ja sitä se mielestäni myös kaipasi, sillä elämän mittaiseen kuvaukseen tarvitaan pientä särkyvyyttä, sekalaisuutta: sitä itse elämäkin on. Se tuo autenttisuutta, mikä sopii mukavasti yhteen autofiktion kanssa.

Sitten itse romaanista. Paperilla toinen kertoo äitiydestä, naiseudesta, ihmisyydestä, inhimillisyydestä, kauneudesta, surusta, tuskasta, identiteetistä, rajojen tunnistamisesta, itseisarvosta. Se summaa mielestäni hyvin naiseuden kasvukertomusta, sitä, millaista on olla nainen yhteiskunnassamme. Se sisältää kasvukipuja, mutta myös voimaantumista. Jos kirjoitusasultaan Sjöholmin esikoinen on erilainen, herkkä ja kevyt, on aiheeltaan se paikoitellen riipivä, tuskaisa ja antoisa. Ja se on ihanaa. Se on niin ihanaa uppoutua, samaistua, ja ihan vain nauttia, mutta samalla myös olla eri mieltä, kyseenalaistaa, ihmetellä.

Kirjallisuudessa se on parasta ja ehdottomasti asioita, mistä eniten lukemisesta nautin. Olla eri mieltä, mutta silti niin samaa. Samaistua, mutta myös tuskastua.

Aihepiireiltään Paperilla toinen on kuitenkin paikoitellen raskas, ehkä jopa vähän provosoiva. Monia onkin mietityttänyt turha mässäily esimerkiksi seksin suhteen – mutta mikä taide tässä maailmassa ei sitä muka olisi Sjöholmia ennen sitä käsitellyt? Tämä varmasti jakaa kahtia kirjan lukeneita, mutta itse ehkä katsoin vähän ruumiillisuuden lävitse. Rivien välistä on aistittavissa paljon.

Voinko luvata, että juuri sinä varmasti tykkäät teoksesta? En missään nimessä. Kannattaako se lukea? Ehdottomasti. Jääkö mieleen? Luultavasti.

4,5/5 tähteä.

Kommentit (2)
  1. Tämä ei ole säeromaani.

    1. Kiitos hyvästä huomiosta!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *