Kevät 2021 kirjoina

Ja taas mennään! Tänä keväänä olen perehtynyt yliopiston puolesta modernismiin, postmodernismiin sekä nykykirjallisuuden erilaisiin variaatioihin. Päätin pistää koosteen koko tämän kevään aikana lukemistani kurssikirjoista tänne blogiin. Otin vähän enemmän itse kirjallisuuskursseja nyt tälle keväälle kuin mitä syksyllä ja lukemista kertyikin niin paljon, etten viitsi jokaisesta kirjoittaa erikseen postausta, sillä sanottavaa on välillä vain muutaman lauseen verran. Kuitenkin nämä koosteet ovat olleet sen verran pidettyjä, joten let’s roll!

Tammikuu

Paavo Haavikko – Talvipalatsi

Koko postaus alkaa vahvasti, kun pitää suoraan myöntää, etten tästä runokokoelmasta muista hölkäsen pöläystä. Eli ei jäänyt erityisesti mieleen. Aika peruskauraa muistaakseni.

Veijo Meri – Manillaköysi

Tämä oli Tuntemattoman sotilaan ohella vähän erilaista sotakirjallisuutta, mutta en kyllä lämmennyt tälle yhtään! Monet kurssilla tykkäsivät Meren vähän uudenlaisesta otteesta romaanin tarinan etenemisen tyylille, mutta itse koin tämän tosi sekavana kokonaisuutena enkä erityisemmin mielenkiintoisena. Sisäkkäistarinat olivat kiehtovampia, kuin itse manillaköyden tarina.

Pirkko Saisio – Elämänmeno

Minä rakastin, minä niin vihasin tätä – mutta niin hieno! Elämänmenosta on tehty myös TV-sarja ja äitini kuullessa lukevani tätä, hän ilahtui kovasti sen kuuluvan kurssilukemistoon. Hieno teos luokkayhteiskunnasta, köyhyydestä, perheväkivallasta ja surusta. Jollain tavalla tuntui näin 90-luvun lapsena niin vieraalta tämä sotien jälkeinen maailma, mutta tykkäsin, miten paljon se avarsi suhdettani Suomeen ja sen kehitykseen viime vuosikymmeniltä, vaikka välillä sen kuvaamat tapahtumat sattuivat syvälle sieluun.

Elämänmeno kertoo yhden perheen elämäntarinan Helsingin kalliossa ja keskittyy erityisesti perheen vanhimman tyttären sekä äidin suhteeseen. Väkivallalta ei vältytä eikä elämä ole kauhean helppoa kallion kaduilla kasvaneilla lapsilla. Jos sosiologinen näkökulma Suomen sotien jälkeisen kansan kuvauksessa kiinnostaa, suosittelen lukemaan tämän klassikon.

Märta Tikkanen – Vuosisadan rakkaustarina

Tikkanen teki minuun suuren vaikutuksen ja pistin heti tämän luettuani itseni kirjaston jonoihin odottamaan muita hänen teoksiaan. Vuosisadan rakkaustarina sisältää nimenä pientä ironiaa, sillä se kertoo kirjailijan omasta elämästä omaelämäkerrallisesti runouden muodossa. Se on kertomus alkoholistipuolisosta, joka pelottaa koko perhettä. Teos kertoo aikakaudelleen uudella tavalla itse puolison tarinaa, millaista se on ollut. Alkoholismi oli sotien jälkeen aika normalisoitu asia (sitä ei hirveästi edes tuomittu julkisesti ainakaan tietääkseni, vaan se oli enemmänkin normi kuin poikkeus) ja tämä Tikkasen teos aiheuttikin keskustelua julkaisuajankohtanaan. Rakastin tätä. Kaunis, mutta ruma ja kaikkein eniten kuitenkin surullinen.

Väinö Linna – Tuntematon sotilas

Tästä en osaa sanoa mitään muuta, kuin että upea. Järisyttävä, hauska, riipivä. En ymmärrä, miten en ole tätä klassikkoa saanut luettua aiemmin, mutta onneksi sen nyt tein. Rakastuin Linnaan, rakastin tätä teosta, kuten suurin osa Suomesta. Tästä tulee kirjahyllyni kulmakivi.

Helmikuu

Hannu Salama: Juhannustanssit

Salamasta ei ihan heittämällä tullut kyllä uutta omaa kotimaista lempikirjoittajaani, mutta Juhannustanssit teki kyllä minuun ainakin jonkinlaisen vaikutuksen. Se oli ruma, rehellinen ja tietyllä tapaa ajallensa niin rivo, että en ihmettele kirjailijan saaneen syytteen jumalanpilkasta. Jälkikäteen luennolla sain kuulla, miten yksi kohta teoksessa sai aikaan syytteen, mutta en yhtään ihmettele, että myös muuten kirja osoitti tiettyä rohkeutta ajallensa epätyypillisesti. Tarina käsittää yhden yön tapahtumat eräissä juhannuskekkereissä, joissa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista ennen kohtalokasta loppua. Kiinnostava historiallisesta näkökulmasta, kun tietää tapahtumat teoksen takana, vaikka itse tarina ei niinkään ihastuttanut ehkä henkilökohtaisella tavalla.

Anja Kauranen (Snellman): Sonja O. kävi täällä

Tästä teoksesta olenkin jo kirjoittanut postauksen vähän pidemmin, sen pääset lukemaan tästä linkistä!

Eeva-Liisa Manner: Tämä matka

Ihan kauheaa, miten mulla menee runokokoelmat ihan sekaisin tässä kevään aikana – tästä(kään) minulla ei ole suurempaa muistikuvaa! Pitäisi ottaa tavaksi kirjoittaa muutama ajatus aina runokokoelmia lukiessa ylös jo lukuhetkenä, sillä muuten lyö pää jälkikäteen tyhjää. Pieni ajatus on pään perällä siitä, ettei tämä ainakaan huono ollut, joten pitää pistää uudelleen lainaukseen kirjastosta.

Helmikuu 2.0

Pentti Saarikoski: Mitä tapahtuu todella?

Minusta ei vain ikinä saada Saarikosken suurinta fania. Jokin tässä mättää henkilökohtaisella levelillä, en tiedä mikä. Toivottavasti jonain päivänä ymmärrän tämänkin klassikon päälle.

Arto Melleri: Schlaageriseppele

Melleri ei ollut suosikkejani vaan mielestäni aika yliarvostettu. Kyllä tämän nyt luki, muttei suuremmin säväyttänyt.

Tomi Kontio: Taivaan latvassa

Kontiolta voisin lukea enemmänkin, tämä kokoelma oli ihan mukavaa runoutta lukea. Helposti seurattavaa eikä turhan kikkailevaa makuuni.

Maaliskuu

Juha Hurme: Niemi

Niemi on ollut minulla hyllyssä jo parin vuoden ajan odottamassa lukuvuoroaan, mutta nyt tuli hyvä sauma sen kuuluessa nykykirjallisuuden kurssilukemistoon. Ja ai että, tää oli hyvä!

Hurme kirjoittaa Suomen historian alkuräjähdyksestä Ruotsin vallan päättymiseen saakka niin nokkelasti, koukuttavasti sekä mielenkiintoisesti, että välillä piti ihan henkeä haukkoa. Hurmeelle suomalaiset eivät olleet suomalaisia vaan niemeläisiä, joiden yhteydet muuhun Eurooppaan sekä Venäjälle olivat ratkaisevia suomalaisen identiteetin synnyssä. Kirjassa käytiin sotia, uskonnon sekä kauppahistorian erilaisia vaiheita läpi. Välillä arvosteltiin ja naureskeltiin asioille niin huvittavalla tavalla, ettei voinut kuin nauraa. Olihan tämä aika pitkä ja paikoittain paikoillaan junnaava, mutta se ei ainakaan itseäni haitannut liiaksi. En ihmettele tämän voittaneen Finlandian ja suosittelenkin tätä ehdottomasti jokaiselle suomalaiselle ja suomalaiseksi tuntevalle!

Huhtikuu

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta ja muita runoja

Eeva Kilpi, syy rakkauteeni suomalaiseen runouteen. Kilven runot eivät ikinä petä! Lainasin tämän kirjastosta, mutta pitää varmaan mennä täydentämään tämäkin kokoelma omia hyllyjäni kaunistuttamaan.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Delfiinimeditaatio oli lukukokemuksena niin outo, että sen lukeminen oli kutkuttavaa. Salmenniemi teki allekirjoittaneeseen vaikutuksen ja ajattelin ihan omalla ajallani perehtyä myös kirjailijan muihin novellikokoelmiin. Tykkäsin, miten eri teemat toistuivat novelleissa, vaikkei tarinoilla muuten tainnut olla mitään yhteyttä toisiinsa. Varsinkin psykiatrista kertovat novellit jäivät mieleeni.

Yksi lause kirjan yhdessä kriittisessä novellissa sai minut nauramaan ääneen ottaen huomion tämän kuuluvan yliopistokurssilukemistoon: ”Helsingin yliopistosta irtisanotaan seuraavaksi opiskelijat.”

Kari Aronpuro: Lehmän henkäys

Tästä kirjoitinkin jo Instagram-tililläni jonkin aikaa sitten. Tämä aiheutti niin suuria inhon vilunväristyksiä, etten oikein tiedä, mikä minuun iski. Aronpuro on vissiin kotimaisen kirjallisuuden kentällä aika isokin nimi, joten pitää antaa tälle toinen mahdollisuus. Mutta ai että, kun tämä vain ärsytti! Johtuu varmaan myös siitä, etten ymmärtänyt lukemaani, mikä on ymmärrettävä syy. Vaikka tekisi mieli sanoa tästä aika koviakin sanoja, aion syyttää vaan tietämättömyyttäni siitä, etten tästä pitänyt yhtään.

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Tämä oli kaunis – tai ainakin ajatuksia herättävä. Jos Tapiolta tulee lisää runoutta, tartun niihin ehdottomasti.

Huhtikuu 2.0

Kristian Blomberg: Kaikessa hiljaisuudessa

Varsinkin loppua kohden erittäin vaikuttava ja mielenkiintoinen kokoelma. Kannattaa tutustua!

Juha Seppälä: Suomen historia

Seppälän Suomen historia vaikutti alkuun ihan nokkelalta ja hauskalta pätkältä koskien Mannerheimia, mutta muutaman kymmenen sivun jälkeen alkoi kyllästyttää. Miten voikaan luottaa samaan kiroilun täyteiseen huumoriin! Jos levyä olisi välillä vaihtanut, olisi voinut olla ihan viihdyttävä kokonaisuus, mutta nyt ei ihan osunut oikeaan osoitteeseen.

Kari Aronpuro: Aperitiff – Avoin kaupunki

Lisää Aronpuroa ja tästäkään en tykännyt. Tähän kohdalle sopii samat perustelut, kuin Lehmän henkäys –teoksenkin kohdalla.

Rosa Liksom: Yhden yön pysäkki

Raastavan rehellinen ja karu teos vähän surullisemmista ihmiskohtaloista. Jäin miettimään omaa onnekkuuttani siitä, että takanani on suhteellisen turvallinen ja varsinkin päihteetön lapsuus. Liksomilta olen kaksi teosta lukenut ja tämä ehdottomasti parempi.

Jaakko Yli-Juonikas: Yö on viisain

Yli-Juonikasta käsittelimme luennoilla useampaankin otteeseen, mutta itse en ainakaan tälle novellikokoelmalle kovinkaan paljon syttynyt. Toisaalta en ole suuri kauhun ystävä ja näille tyypillistä oli pieni kohauttava ”viba”, joten ei varmaan ollut vain teos minun makuuni aihepiireiltään, vaikka teksti oli mukavaa luettavaa.

Toukokuu

Mika Nousiainen: Juurihoito

Nousiaisen kirjat eivät ehkä huumoriltaan oikein iske allekirjoittaneeseen, mutta viihteenä näin äänikirjana toimivat ihan passelisti. Kyllä tämän yhdelle luennolle mielellään kuunteli! Entinen hammashoitaja itsessäni arvosti hyvin tehtyä taustatyötä, mutta nurisi huonosta ja ah-niin-ennalta-arvattavasta hammaslääkäristereotypiasta. Tykkäsin teoksen helposti lähestyttävyydestä, vähän turhan suuresta epäuskottavuudesta sekä erityisesti sen välittämistä arvoista: ihmisten hyväksymisestä, anteeksiannon tärkeydestä sekä lähimmäisenrakkaudesta.

Hassam Blasim: Allah99

Olen edelleen vähän hämilläni tästä enkä oikein osaa sanoa mitään. Tämä teos sai minut todellakin sanattomaksi. En voi sanoa inhonneeni tätä, mutten myös erityisemmin rakastanutkaan. Monimutkainen novellikokoelma, mutta kiehtova.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Taivaslaulu kosketti mua jostain niin syvältä, että meinasi kyyneleet valua julkisissa istuessani ja tätä kuunnellessani. Teos kertoo nuoren lestadiolaisperheen tarinan, miten suuren lapsiluvun kanssa arjen keskellä kamppailessa tuntuu unohtuvan oma hyvinvointi. Oma uskonpohdinta yhdistyy tässä uskonnollisen yhteisön kritiikkiin tuomitsevasta ilmapiiristä. Tämä teos oli aivan upea.

Toukokuu 2.0

Rintala: Sissiluutnantti

Luutnantti Takalan sotasaavutuksia seuraava teos muistutti minua kovasti Tuntemattomasta, mutta ei sitten kuitenkaan. Tykkäsin kyllä Rintalan tyylillisistä elementeistä, mutta itse henkilöhahmot olivat aika raskaita. Luulen tosin, että olen lukenut viimeisen vuoden aikana liikaa sodasta kertovaa kirjallisuutta, joten varmaan vastenmielisyyteni tästä johtuu siitä.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Ensimmäinen lukemani Itkosen teos ja olen vaikuttunut. Tykkäsin autifiktiivisestä otteesta ja se sopii hyvin tällaisen tarinan esilletuomiseen. Rakkauteni Helsinkiin myös syveni tämän teoksen myötä ja tapahtumapaikat tuntuivat jopa kodilta.

Itkosen teoksessa elämän ihmeet saavat aikaan riipivää tuskaa lapsen menettämisestä ja parisuhteen kiemuroista. Suhteellisen onnellinen loppu teki tarinasta kauniin. Itse lapsettomana ei samaistumispintaa aiheen puolesta ole, mutta Itkonen onnistui loistavasti välittämään lukijalle tunteitaan ja se oli yksi vaikuttavimmista asioista mitä kirjallisuuden avulla voi tehdä.

Pentti Saarikoski: Euroopan reunalla

Hyh, Saarikoski. En ole fani. Tämä oli ruma, mutta yllättävän helppolukuisen koukuttava. En tosin nauttinut yhtään, mutta tarviiko kirjallisuus olla aina vain ruusuja ja kauneutta? Omituinen tyyppi tämä Saarikoski, mutta kai se klassikkona on otettava vastaan.

Eilen minulla oli viimeinen kurssityön palautus ja olen nyt virallisesti kesälomalla. Ensimmäinen yliopistovuosi: olit omituinen, mutta palkitseva. Toivottavasti ensi vuonna näkisin myös luentosalin sisäpuolelta.