Mika Waltari – Sinuhe Egyptiläinen

On olemassa pieniä suuria kirjoja,

jonka lisäksi on näitä järkäleitä eli paljon puhuttuja klassikkoja. Huhhuh, mikä projekti Sinuhe Egyptiläinen on minulle ollutkaan. Marraskuussa aloitin ja vain pari viikkoa takaperin sain sen luettua loppuun. Sinuhe on ehdottomasti aika raskasta, osin pitkäveteistäkin luettavaa kerronnansa yksityiskohtaisuuden vuoksi, mutta kuitenkin myös erittäin palkitsevaa. Tämä oli lukulistalla kirjallisuuden historian kurssilla ja syystäkin: kyseessä yksi 1900-luvun alun kotimaisen merkittävimpiä teoksia. Kannattiko lukea? Ehdottomasti, vaikken siitä kovin paljon henkilökohtaisesti pitänytkään. Ei siis muodostunut uudeksi suosikikseni, vaikka lukeminen avarsikin ymmärrystäni siitä, miksi tämä kirja on niin monia vaikuttanut vuosien saatossa.

Niille, joille tarina ei ole tuttu: Sinuhe Egyptiläinen kertoo nimensä mukaisesti samaa nimeä kantavan miehen elämäntarinan, niin sanotusti vauvasta vaariin. Lapsena hylätyn Sinuhen löytävät tämän tulevat ottovanhemmat, jotka kasvattavat tämän omanaan. Myöhemmin aikuistuttuaan Sinuhe kouluttautuu lääkäriksi ottoisänsä jalanjäljissä. Menestyessään ammatissaan tämä tutustuu merkittäviin ihmisiin, matkustaa maailmalla etsien uusia parannuskeinoja, kokee sydänsuruja ja päätyy faaraon hovin juonittelujen keskelle. Kuitenkin hänen kohtalonsa ajaa tämän karkoitetuksi Egyptistä, jolloin hän kirjoittaa katkeroituneena ja kyynisenä oman historiansa muistiin: joka on itse kirja käsissäsi. Kiehtova tarina, myönnettäköön. Ja pitkä sellainen!

Mika Waltari – Sinuhe Egyptiläinen

WSOY 1945, 779s

Tämä kirja on ollut osa suomalaisten kirjahyllyä jo vuosikymmeniä. Aina uusi sukupolvi on löytänyt sen omakseen ja teoksen suosio kirjahyllyissä ei ole vielä ainakaan toistaiseksi laantunut. Tätä ollaan analysoitu niin moneen kertaan ja monesta kulmasta, että kirjoittaminen tästä tuntuu kieltämättä vähän puulta, vaikka merkittävä teos onkin. Klassikoista kirjoittaminen tuntuu yleensäkin vähän hölmöltä ja minulla onkin välillä niistä vähän suuri kynnys tänne esitellä. Niitä on tulkittu ja käännelty jo kulumiseen saakka niin monesta eri näkökulmasta – mitä uutta minulla olisi mahdollisesti annettavaa tähän keskusteluun? Tosin nyt kirjallisuuden opiskelijana, pitäisi varmaan pikku hiljaa tottua tähän ajatukseen: siihen, miten pääsee tulkitsemaan jo kuluneeksi tulkittuja teoksia. No, aika näyttää, kuinka taidot siinä kehittyvät… Mutta yritetään nyt kuitenkin.

Mikä näin modernin lukijan silmään pisti ja pahasti, oli teoksessa esiintyvä kielenkäyttö. Pohdin paljon, onko kirja auttamatta vähän vanhentunut. Minua mietitytti erityisesti teoksen sisäistämä arvomaailma: ihmisten toiseuttaminen, rasismi, orjuus sekä köyhien maahan polkeminen ja seksismi tuntui pahalta näin modernin lukijan näkökulmasta.

Pohdin sitä, mikä on nykyään ok kirjallisuudessa ja mikä ei:

joka tosin filosofisena kysymyksenä jäi itseltäni ilman vastausta (jos olet minua fiksumpi, niin kerro toki vastaus). Toki tarinan aikakausi vaikuttaa teoksen maailmankuvaan ja olisi outoa lukea muinaisesta Egyptistä ilman orjia sekä naisten sortamista. Mutta koska kirjaa ollaan luettu ja tutkittu vertauskuvallisesti toisen maailmansodan kuvauksena, ei kaikkea välttämättä voi pistää ihan itse Egyptin historiankuvauksen piikkiin – kirjailija on kuitenkin suomalainen mies 1940-luvun Suomesta. 1940-luvulta ollaan kuitenkin tultu pitkä matka eteenpäin, joten ei ihme, että osa teoksesta ja kielenkäytöstä tuntuu väärältä, paikoitellen törkeältäkin. Sensurointi on aina ehdoton ei kirjallisuudessa, mutta teoksen modernissa tulkinnassa voi ja ehkä myös tulee ottaa tällaisia asioita kritiikissä huomioon. Koen, että siitä pitää moderni kirjallisuuden kuluttaja tiedostaa. Varsinkin romaanissa paljolti tummaihoisten ihmisten kuvauksissa käytetty n-sana sattuu tämän milleniaalin sieluun teosta lukiessa. On se maailma muuttunut. Toisaalta en voinut olla ihailematta Waltarin Egyptitietoutta sekä romaanin aitouden oloisuutta, joka osittain tuli teoksen kielenkäytöstä esille. Miten erikoisia ajatuksia tämä herätti ja ainakin jäin näitä miettimään.

Päällimmäiseksi minulle teoksesta kuitenkin jäi sen vaikuttavuus.

Ei ole haastavaa uskoa sitä, miten iso tämä kirja on aikanaan ollut – ihmekkös, että myytiin useampi painos samantien loppuun! Julkaisuajankohtanaan aika paljonkin kohua aiheuttanut, mitä nykylukija ei välttämättä edes tajuakkaan. Tässä oli monia elementtejä, joita en itse osaa ihan pukea sanoiksi, jotka puhuttivat. Ensimmäisen luvun jälkeen olin kyllä murskaantua teoksen ns. tiiliskivimäisyyden alle, sillä kerronta on todella jäykkää ja paikoitellen ehkä vähän pitkäveteistäkin. Mitä pidemmälle kun pääsi, sitä enemmän siihen tottui. Olen myös viime kuukausina lukenut aika lyhyitä ja kevyitä kirjoja (mm. lyriikkaa), joten ei ihme, että näin suuri ja pitkällinen tarinankerronta tuntui musertavalta. Viime aikoina olen kokenut hankalaksi sitoutua pidempiin romaaneihin (I’m watching you, Donna Tartt), enkä usko, että olisin tätä saanut ilman yliopiston tuomaa painetta loppuun saakka. Ihanaa, miten suuri motivaattori vielä nuo kurssit minulle ovatkaan, hah!

Täytyy kyllä myöntää, että olen kiitollinen siitä, että sain äitini hyllystä tuon kahtia jaetun painoksen lainaan. Olisi muuten tullut itku, ellei olisi saanut jaettua edes henkisellä tasolla kyseistä kirjaa pieniin paloihin.

Päälimmäiseksi tunteekseni tästä jäi helpotus: nyt se on ohi. Ei kuulosta ehkä kovin mairittelevalta, mutta valitettavasti tarkoitan sitä. Vaikka se vaikutti, herätti ajatuksia ja paikoin jopa innostutti, ei se silti ollut sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nyt voin mukahuumorilla sanoa sivistyneeni jälleen palalla suomalaista kirjallisuushistoriaa ja palata niihin teoksiin, jotka itselle kovemmin iskevät. Kannatti, muttei nähdä Sinuhen kanssa enää toiste. Waltarilta tosin muita on edelleen lukulistalla… Kun sen aika näyttää.