“Her eyes fill up with tears again and she closes them. Even in memory she will find this moment unbearably intense, and she’s aware of this now, while it’s happening. She has never believed herself fit to be loved by any person. But now she has a new life, of which this is the first moment, and even after many years have passed she will still think: Yes, that was it, the beginning of my life.”  – Sally Rooney

Sally Rooney – Normal People

Faber & Faber, 2019

266s

Huom. Sisältää juonipaljastuksia teoksesta!

Instagramissa paljon vilahdellut Sally Rooneyn teos ”Normaaleja ihmisiä” on saavuttanut omanlaisensa kulttimaineen. Se on paljon kehuttu, hehkutettu ja pidetty romaani kahdesta nuoresta, joiden on-off-rakkaustarinaa on kuvattu aikamme uudeksi klassikoksi. Ystäväni suositteli minulle tätä ja otinkin mielelläni kirjan lainaan. Minua kiinnosti erityisesti, mistä se kaikki hehkutus tämän ympärillä on tullut. Usein en fiilistele juurikaan romanttisia teoksia, mutta teoksessa muuten esiintyvä problematiikka luokkayhteiskunnan ja kiusaamisen välillä sen sijaan kiinnosti suhdekiemuroita enemmän. Harvemmin rakkaustarinat käsittelevät arjessamme näkyvämmin olevia ongelmakohtia ja se minua erityisesti raastaakin yleensä korneissa ja epäuskottavissa romanttisissa romaaneissa. En jaksa uskoa, etteikö oikeasti ihmisillä vaikuttaisi pariutumiseen enemmän henkilökohtaiset taustansa, varakkuutensa tai sen puute, väkivallasta aiheutuneet traumat ja niin edelleen. Rooneyn romaanista arvosteluja lukiessani luvattiin, että teos paneutuu juuri näihin yhteiskunnan odotuksiin ja normeihin, joten odotukseni olivatkin sen suhteen aika korkealla.

Aluksi minua epäilytti tarttua kirjaan englanniksi, sillä en ole romaanien suhteen hirveän kokenut lukija vieraalla kielellä. Se kuitenkin palkitsi suuresti ja suosittelen vahvasti muitakin uskaltamaan tarttumaan kirjaan alkuperäiskielellä. Rooneyn kirjoitustapa on saanut aika negatiivista palautetta paikoitellen esimerkiksi Goodreads:ssä, mutta henkilökohtaisesti en näe siinä mitään ongelmaa. Ainoat vaikeasti ymmärrettävät kohdat minulle olivat vain sanastoon liittyviä ja muuten Rooneyn teksti oli varsin miellyttävää lukea.

Lähdin lukemaan siis varsin suurin odotuksin!

Marianne on hyljeksitty, inhottu ja koulukiusattu nuori, jolla ei ole yhtään ainoaa ystävää koulussa. Marianne on varakkaasta, mutta kylmäkiskoisesta perheestä. Connell:n äiti on Mariannen perheen palveluksessa siivoojana. Connell on suosittu ja pelkää aivan valtavasti sitä, että muut ajattelisivat hänestä mitään pahaa ja tämä menettäisi suosiotaan. Kaksikko kuitenkin kaikkien odotusten vastaisesti päätyvät juttusille ja heidän suhteestaan tulee intohimoinen. Connell pelkää hirveästi sitä, että hänen kavereille selviää heidän suhteensa, sillä Connell häpeää Mariannen epäsuosiota ja kiusaamista. Kunnioituksen puute ja kommunikoinnissa esiintyvät ongelmat johtavat tulevaisuudessa moniin väärinkäsityksiin, mutta pariskunta jostain syystä ei pysy vain erossa toisistaan.

Suomessa harvoin tulee esille (ainakaan omalla paikkakunnallani, pääkaupunkiseudusta en osaa sanoa) näin rajuja yhteiskuntaluokkien eroja esille, joten asetelma on itselleni henkilökohtaisesti varsin vieras. Minusta kyseinen asetelma on kirjallisuudessa joskus vähän jäänyt taka-alalle, vaikka on edelleen ajankohtainen paikoitellen. Yleensä kaikki tunnistavat varakkuuden asetelman siinä suhteessa, että mies on varakkaampi ja nainen niin sanotusti ”avioituu ylöspäin”, kuten esimerkiksi Austenin klassikoissa usein esiintyy. Pidinkin tästä, että käsiteltiin aihetta toisin päin, eli naisen varakkuus on puheenaiheena ja se, miten tämän perhe ei hyväksy niin sanotun alemman luokan poikaystäväehdokasta.

Mitä pidemmälle kirjassa päästiin, sen hajamielisemmäksi kävin.

Tuntuu, että Rooney ahmi ehkä vähän liian suuren kakun syötäväksi, sillä en loppupuolesta kirjaa osannut oikein sanoa, tiesikö kirjailija itsekään sitä, mihin aiheeseen keskittyisi teoksessaan eniten. Kokonaisuus loppua kohden tuntui mielestäni jotenkin hajanaiselta ja kirjan päätös jäi kaihertamaan erityisesti. Näen, että teoksella olisi ollut vaikka mitä potentiaalia, mutta se jäi jotenkin kuitenkin puolitiehen. Käsiteltiinkö tässä nyt kahden päähenkilön välistä suhdetta, mielenterveyttä, luokkayhteiskuntaa vai jotain muuta?  Tuntuu, että kirja jäi vähän liian lyhyeksi, eikä suorittanut mitään kunnolla loppuun saakka.

Koen, että pituutta olisi voinut lisätä ehkä jonkin kymmenen sivun verran, jotta oltaisiin päästy johonkin kunnolliseen lopputulokseen – tai sitten yksinkertaisesti karsittava osa käsiteltävistä aiheista pois. Toiseksi romaanissa jäi häiritsemään se, miten puutteellisesti päähenkilöt oppi tuntemaan kirjan kuluessa. Tunteet, mustasukkaisuus ja suru olisivat saaneet tämän genren kirjassa ehkä välittyä enemmän lukijaan saakka paperilta. Tarinassa on myös paikoitellen aukkoisuutta, eikä henkilöiden motiiveja tai haluja selitellä sen enempää eikä vähempää. Itse olisin ehkä kaivannut lisää päähenkilöiden tietoisuuden kuvausta, mutta se lienee silkka makuasia.

Aika ajoin tuntui, että haluan repiä hiuksia päästäni turhautumisen vuoksi,

sillä löysin välillä itseni suuttumuksen tilasta erityisesti Connell:a kohtaan. Marianne on ajoittain myös raivostuttavan epätietoinen omista etuoikeuksistaan, mutten ymmärrä, miten hän voi sietää tunne-elämältään niin rajoittunutta Connell:a. Connell ei osaa avata suutansa ja suurin osa pariskunnan välisistä ongelmista johtuu nimenomaan miehen epämääräisestä tökeryydestä tai kyvyttömyydestä sanoa mielensä sisältöä ja kysymyksiään ääneen. Loppupeleissä pidin siitä, että päähenkilö sai tuntemaan itsessäni turhautumista – parempi se, kuin ei mitään. Päähenkilöt eivät olleet ehkä minulle henkilökohtaisesti samastuttavia, mutta ainakin inhimillisiä ja erehtyväisiä.

Kaikesta huolimatta, nautin kirjasta ja tuli ahmittua koko teos ihan parissa päivässä. En ole pitkään aikaan lukenut mitään romantiikan genren sisältä, joka ei olisi saanut minussa aikaan kiusaantumista korniutensa vuoksi. Tämä totisesti ei sitä minulle tehnyt. Pidän kuitenkin väitettä kirjallisuuden uudesta klassikosta vähän ylireagointina, sillä vaikka tämä hyvä kirja olikin, en näkisi tätä modernina nerokkuuden ilmentymänä kuitenkaan – se on vähän liian keskeneräiseksi jätetty siihen asemaan päästäkseen.

4/5