Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Vuoden 2023 joulun alla

vaelsin pitkin Helsingin keskustaa etsien eri perheenjäsenilleni joululahjoja pitkin puoteja ja toreja. Reppu painaen selässä ja toppavaatteiden alla hikoillen päädyin Nide-kirjakauppaan etsimään jotain hyvää paketoitavaa – onhan kirja vaan paljon helpompi kääriä paperiin pehmeiden pakettien sijasta. Loppupeleissä päädyin poistumaan metrolla kotia kohti lähinnä lahjoja itseltä itselleni. Kävi siis klassisesti!

Äitini pakettiin eksyi lopulta aineettomia lahjoja, mikä osoittautui poikkeuksellisen hyväksi intuitioksi. Ostin kyseiseltä ostosreissultani Kähkösen Finlandiavoittaja-romaanin 36 uurnaa, mielessäni äitini joulupaketti. Tämä oli kuitenkin sen jo ehtinyt lukea ennen joulua, ilmeisesti jopa kahteen kertaan! Oli siis hyvä, että tälle ostin elämyslahjan, ja pidinkin itsekkyyksissäni romaanin itselläni (köh). Vaikka minulla onkin lukemattomia kirjoja hyllyni pulloillaan, niin kyllä nyt kotimaista, laadukasta kaunokirjallisuutta pitää aina tukea. Varsinkin pienestä kivijalkakaupasta ostettuna!

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – Väärässä olemisen historia

Kustannusosakeyhtiö Siltala, julkaistu 2023. 267s.

Kähkösen 36 uurnaa sijoittuu Savoon Kuopioon. Se kertoo yhden perheen tarinaa usean sukupolven ajalta, tarkoituksena kartoittaa yksilöiden elämien tragedioita perittyjen traumojen kautta. Yksikään ihminen tässä elämässä ei kanna taakkojaan yksin ja valitettavasti omien vanhempien traumat kulkevat usein perintönä sukupolvelta toiselle. Kähkösen romaanin sukutarina ei ole tästä kohtalosta mikään poikkeus.

Kertoja, yksikön ensimmäisessä persoonassa puhuva (oletettavasti) kirjailija itse, puhuu kuolleelle äidillensä kanssa Tuonen Tytin, eräänlaisen kuoleman lähettilään avustuksella. Tuonen Tytti ja kuolleiden kanssa käyty keskustelu perunkirjoituksineen ja hautalahjoineen kertoo teoksen maagisista fiktion elementeistä, mutta mielestäni ne ovat myös tulkittavissa kaunokirjallisiksi keinoiksi, joiden tarkoituksena on kuvata psyykkistä suruprosessia. Samalla surraan omaa sekä perheen kohtaloa ja kohtaamattomia tunteita. Millainen olisikaan ollut kertojan oma elämä, jos äiti olisi saanut tarvitsemansa avun? Olisiko tämä ollut lempeämpi, paremmin voiva vanhempi? Muistaakseni Kähkönen on itse on kertonut teoksen olevan fiktiivinen, mutta autofiktiosta lainatut tehokeinot tekevät romaanista vaikuttavan, ja se ikään kuin menee enemmän ihon alle. Suomalaisena tarina alkoholismista ja sotien traumoista on monelle ainakin joissain määrin tuttu, ja myötätunto herää teosta lukiessa.

Trauma ja sen käyttö

romaanin subjektin ymmärtämisen keinona on ollut viime vuosina/vuosikymmeninä suosittua. Olen keskustellut trauman käytöstä tehokeinona kirjallisuudessa yliopistojeni kursseilla, mutta siitä on kirjoittanut myös esimerkiksi Pontus Purokuru erinomaisen esseen Nuoreen Voimaan. Psykoanalyysin suosio kirjallisuudessa (sekä muissa medioissa, kuten elokuvissa) on ollut aika selkeästi nähtävillä, sillä henkilöhahmojen toimintaa ja motiiveja selitetään usein psykologian termein ja ilmiöin. Kyseessä on siis joillain tavoin aikamme kuva. Ilmiö on mielestäni kiehtova. Myös Kähkönen käyttää tätä trauman, karujen kohtaloiden aiheuttamien mielen sisäisten haavojen olemassaoloa ihmisten toiminnan taustalla olevana vetojuhtana teoksessaan. Kertoja kaivaa perheenjäseniensä menneisyydestä syitä ja perusteita ongelmalliselle käytökselle, tarkoituksenaan saada esille joitain syitä seurauksille. Tarkoitus on kuin luoda kuva inhimillisyydestä, todiste sille, ettei ihminen voi olla itsessään paha: ihmiselle vain on tapahtunut pahoja asioita. Tarve on mielestäni inhimillinen ja ymmärrettävä. Tämä prosessi on tuttu esimerkiksi psykoterapiasta ja se vaatii kykyä olla haavoittuvainen ja paljas sellaisen edessä, johon ei ole itse voinut vaikuttaa. On rohkeutta käsitellä sitä julkisesti – oli kyse fiktiosta tai ei.

Samalla kuitenkin trauman käyttö voi jopa vähän turruttaa.

Missä menee raja sille, milloin on jo tarpeeksi? Nyt en puhu missään nimessä esimerkiksi psykoterapian tarpeellisuudesta (mikä on täysin eri keskustelu), vaan siitä, miten traumaa käytetään kirjallisuudessa ja taiteessa. Jos miettii kirjallisuushistoriaa, on psykologian käyttö henkilöhahmojen rakentamisen perustana aika uusi ilmiö. Onko nykyään kykyä ja halua edes luoda taidetta, jossa henkilöhahmot rakentuvat jonkun muun ympärille, kuin vereslihalla olemiselle? Tuntuu, että trauman kirjoitus hahmolle toimii ikään kuin automaattina, minkä päälle rakennetaan koherentti hahmo kipupisteineen. Tästä seuraa klassinen muna-vai-kana –pohdinta siitä, kumpi tuli ensin: trauma vai ihminen? Tästä esimerkkinä voisi toimia Hanya Yanagiharan Pieni Elämä, jossa koko romaanin juoni perustuu päällekkäisille traumoille. Olemmeko niin turtuneita ihmisen kärsimykselle, että kärsimyksen pitää lisääntyä romaani romaanilta, jotta voisimme tuntea jotain? Miksi kärsimys on yksi juonellinen tehokeino sille, että romaani tekisi vaikutuksen? Nämä ovat kysymyksiä, joita mietin Kähkösen romaania lukiessa, mutta reiluuden nimissä pitää myös sanoa, että tämä pohdinta on pyörinyt mielessäni jo ennen 36 uurnaa -teoksen lukemista, eikä traumasubjektin kyseenalaistaminen liity pelkästään tähän.

Maailma on täynnä kauneutta, upeita tarinoita, paikkoja ja ihmissuhteita.

On valinta kirjoittaa negaation kautta. Katharsis on tunnettu jo antiikin ajoista lähtien, tragedian kautta saavutettu puhdistuminen ja vapautuminen on yksi kirjallisuuden merkittävimmistä asioista. Surulliset tarinat saavat meidät liikuttumaan, arvostamaan elämän hyviä puolia sekä motivoitumaan omista traumoista ylipääsemiseen. Samalla kuitenkin pohdin, voimmeko määritellä enää itseämme ja identiteettiämme muun, kuin trauman kautta? Olen itse myös käyttänyt vuosia elämästäni päästäkseni yli omasta surustani, ja kieltäydyn enää määrittelemästä minuuttani jonkun toisen valintojen kautta. Traumani on ehkä osa menneisyyttäni, mutta en anna sen olla osa tulevaisuuttani, minuuttani määrittelevä tekijä. En siten halua antaa oman elämäni määrittelyvaltaa jollekin toiselle. Onko tällainen päätös vapautua ulkoisen määrittelyn kahleista mahdollista myös taiteessa ja olemmeko nähneet sellaista? Vai onko psykologian termien käyttö henkilöhahmojen rakentumiselle aina jotenkin välttämätön, jotta saisimme aikaan moniulotteisia ja -mutkaisia hahmoja? Paljon kysymyksiä, en keksi tähän hätään sen enempää vastauksia.

On toki kuvaavaa, että traumasubjektin kyseenalaistamisen lisäksi valitsen lukea kerta toisensa jälkeen surullisia tarinoita ihmiskohtaloista. Toivoisin itsellenikin kykyä ja tahtoa valita joskus kaunokirjallisuutta, joka vähän poikkeaisi rutiinista. Kritiikistäni huolimatta, en missään nimessä koe, että katharksiksesta tarvitsisi luopua kokonaisuudessaan, sen ollessa yksi iso kaunokirjallisuuden kulmakivi. Kyky käsitellä ja tuntea tunteita taiteen kautta on yksi isoimmista asioista, joita kirja voi meille tarjota. Keskustelu aiheen ympärillä voi silti olla filosofisesti stimuloivaa. On tarpeellista pohtia, missä määrin tarvitsemme traumaa voidaksemme liikuttua teoksesta.

Kulttuuri Kirjat Runot, novellit ja kirjoittaminen Syvällistä

Anne Kontula: Pikkuporvarit

 Pikkuporvarillisuus elää ja voi hyvin.

Ainakin, jos Anna Kontulaan on uskominen! Kontulan teos Pikkuporvarit kertoo ihmisryhmästä, joka nostaa normien noudattamisen moraalisten valintojen yläpuolelle. Pikkuporvareiden elämä on kuin hissimusiikkia, se on halua elää täysin häiriötöntä elämää ilman nousuja ja laskuja. Se on elämänvalinta, johon pikkuporvari yrittää pakottaa myös ympärillä olevat ihmiset. Pikkuporvarillisuus ei ole yhtä kuin keskiluokka, eikä sitä tule suoraan yhdistää palkkakuitin summiin. Se on mielentila, jossa materialismi ja rahan arvo nostetaan korkeammalle kuin mikään muu. Sen mukaan hierarkiat ja statukset määrittävät ihmisen oikeuden hyvään elämään.

Kuulostaako tutulta?

Anna Kontulan Pikkuporvarit

Anna Kontula: Pikkuporvarit – Pohdintaa aikamme hengestä

Into Kustannus,2021. 194 sivua.

Kontula on monelle tuttu vasemmistoliiton kansanedustajana. Hän on myös sosiologi sekä kirjailija, joista Pikkuporvarit on minulle ensimmäinen luettu Kontulan teos. Pikkuporvarit on parinsadan sanan mittainen pamfletti, ja ottaa napakasti kantaa porvarilliseen mielenmaisemaan. Voisi herkästi luulla sen olevan aika poliittisesti nimenomaan oikealle latautunut kritiikki, mutta Kontula ottaa mielestäni asiallisesti kantaa lähinnä porvarillisuuden ajattelumalliin yli puoluerajojen: hän kritisoi tästä ilmiöstä nimittäin myös itseään ja muita vasemmistolaisesti ajattelevia ihmisiä. Poliittista kritiikkiä se siis on, mutta puoluepoliittisesti se pyrkii nähdäkseni olemaan sitoutumatta mihinkään tiettyyn puolueeseen. Pikkuporvarillisuus on tapa ajatella, nähdä, kokea ja tulkita maailmaa. Vallitsevan hegemonian kyseenalaistus sekä analyysi on varmasti yksi demokratian kulmakivistä ja Pikkuporvarit onnistuu siinä aika tehokkaasti. Kontula toteaakin aika teoksen alussa, että jos ei tunnista pikkuporvarillisuuden kuvauksesta itseään, ei se kritiikki myös kohdistu juuri lukijaansa.

Itseäni kiinnostaa politiikka ja nimenomaan sen seuraaminen, ei osallistuminen. Oma poliittinen toimintani perustuu siten pääosin lukemiselle. Pikkuporvarit tarttui matkaani asiaa sen kummemmin miettimättä. Lähipiirissäni on useinkin keskiluokkaisuudella vitsailua, joten ajattelin tästä saavan hupia aikaan hieman samalla tyylillä, kuin esimerkiksi #vainkeskiluokkajutut Instagramissa meemien kautta tekee. Kontula kirjoittaa ytimekkäästi, turhia kikkailematta sekä selkeästi. Teos on kompakti ja lukujen jaot tekevät ilmiön hahmottamisesta helppoa. Ajoittain teksti sai minut jopa vähän naureskelemaan, enkä voinut olla miettimättä pamfletin satiirista ulottuvuutta. Lukukokemus oli nopea ja aika viihdyttävä siitä huolimatta, että itsensä tunnistaminen rivien välistä sai ajoittain kiusaantumaan.

Pikkuporvarillisuudella tarkoitan ilmiötä, jossa mukavuudenhalu ja häiriöttömän elämän tavoittelu kasvavat ainoaksi siedettäväksi olotilaksi. Arjen vaivattomasta soljumisesta muodostuu niin tärkeää, että se saa karttamaan normaaliin elämään kuuluvia tunnekuohuja ja vähitellen jopa kulttuurin representaatiota niistä: ihminen alkaa kuvitella, että elämä parhaimmillaan on tauotonta hissimusiikkia.

Jos olen ymmärtänyt oikein, on tämä provosoinut ja jopa loukannut joitain lukijoitansa, mikä ei sinänsä minua yllätä. Vaikka teos ei kohdistu itsessään välttämättä suoraan oikeistoon vaan porvarillisuuteen, olen huomannut siihen kohdistuvan kritiikin usein aika tulenaraksi alueeksi asianomaisille. Itsekin tunnistin monestakin kohdasta myös itseni. Monelle itseen kohdistuva kritiikki on arka paikka ja niin kiusallista kuin se ehkä onkin tunnistaa itsensä niin epäimartelevasta kuvauksesta, on Kontulalla silti juuri tässä kohtaa pointtinsa. Pikkuporvarillinen ajattelumalli on niin yhteiskunnan normeihin syöpynyt, että sen normien ulkopuolella elämistä pidetään hurjankin poikkeuksellisena – sekä myös vääränä. Tähän perustuu myös Kontulan perustelu ilmiön kritiikille: onko tosiaan vain yksi tapa nähdä maailma? Onko todella niin, että vain porvarillisuuteen liittyvät tavat nähdä ja kokea maailma on ”oikea”? Koska meitä on monenlaisia, on tähdellistä nähdä myös se, miten jokaisella on oikeus omanlaiseensa elämään. Pikkuporvarillisuus ei tätä suvaitse, vaan liikehdintään kuuluu oleellisesti myös ympärillä olevien pakottaminen samaan elämisen malliin. Tästä syntyy pikkuporvarillisuuden vaara ihmisille.

Itseäni pikkuporvarillisuudessa ahdistaa sen kykenemättömyys nähdä elämää sen kaikissa väreissä tai tunteissa. Pikkuporvarillisuus haluaa maailman tulevan harmaan ja beigen väreissä valmiiksi pureskeltuna, ilman kovia reunoja tai voimakkaita hajuja. Tähän liittyy mielestäni se, miten monesti ihmisillä ei ole varaa olla keskeneräisiä ja heikkoja, ei ole varaa sairastaa tai epäonnistua. On vain hierarkiat, täydellinen suoritus sekä osakesalkut. Elämä pyörii vain töiden ja rahan takomisen äärellä. Rauhan hakeminen elämään ei tule seesteisyydestä, vaan siitä, että ympäristöstä yritetään siloittaa kaikki rosoisuus pois. Kun pikkuporvarillisuuden yhdistää kasvavaan burnout-kulttuuriin ja ihmisten mielenterveyskriisiin, tämä näyttäytyy minusta hälyyttävältä. Yhteiskuntamme hegemoninen ajatusmalli vaatii ihmistä suorittamaan ilman virheitä, mikä ei tietenkään ole mahdollista ihmisten inhimillisyyden vuoksi. Ajatus elämästä tasaisena harmaana suorituksena kuulostaa suoraan sanottuna aivan pelottavan kamalalta.

[Tuomas] Niskakangas maalaa kommentaarissaan varsin masentavan kuvan myös pikkuporvarista, mustemman kuin mihin olen tällä yksinomaan parjaamiseen keskittyvällä kirjasellani kyennyt. Hän näyttää meille pikkusieluisen otuksen, jonka mielenrauha kasvaa muiden ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja joka pitää sitä oikeana ja asiallisena asiaintilana.

– Lainauksessa Anna Kontulan kommentti toimittaja T. Niskakankaan kommentaarista (2018) koskien Sipilän hallituksen aktiivimallia

Pikkuporvarit on jakautunut seuraaviin lukuihin: pikkuporvarillisuuden historia, pikkuporvarillisuus tänään, hallinnan harha, ulkokultaisuus ja mukavuudenhalu. Näissä Kontula perehtyy siihen, mitä on pikkuporvarillisuus. Luku nimeltään Pikkuporvarillisuuden ekspansio kertoo siitä, mitä negatiivista tästä mielentilasta voi koitua ja miksi sitä tulisi kritisoida. Tässä löytyy pamfletin anti sekä myös teoksen vakavin luku. Pikkuporvarillisuuden riskit näyttäytyvät esimerkiksi äärioikeiston nousuna sekä siinä, ettei vallalla olevaa ympäristökatasrofia oteta aivan tosissaan. Siihen liittyy se, miten muita kyttäämällä, kontrolloimalla sekä rankaisemalla saadaan aikaan mielihyvää ja onnea itselle. Kontula on julkaissut teoksensa vuonna 2021, eikä kahdessa vuodessa tilanne ole kovinkaan paljoa kaunistunut. Päinvastoin, näyttää kamalammalta.

Lukukokemuksen perusteella aion mahdollisesti jatkossa tarttua Kontulan muihin teoksiin. Vakavan ja poliittisenkin aiheesta huolimatta teos huvitti, mutta myös herätti ajatuksia. Teos tuntui jollain saralla todella tärkeältä kritiikiltä tämänhetkiseen poliittiseen ympäristöön. Siksi tästä myös halusin kirjoittaa, halusin nostaa sen esille. Tein sen siitä huolimatta, etten jotenkin osannut ehkä sanoittaa täysin sitä, mitä on jo monesti aiemmin kirjoitettu tämän teoksen yhteydessä.

Joten lue, lue varauksetta ja avoimin mielin. Lue loukkaantumatta ja tuomitsematta. Maailmaan mahtuu monenlaista: myös muutakin, kuin hissimusiikki, raha, työ ja hierarkiat.

Kulttuuri Kirjat Tasa-arvo