Kyllä sinne sisään pääsee jos tarpeeksi haluaa – vai pääseekö?
Muistan ensimmäisen hakukertani opiskelemaan psykologiaa ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 2015. Tällöin lainasin pääsykoekirjat kirjastosta ja lueskelin niitä sen verran mitä jaksoin kirjoitusten jälkeen – en siis juuri lainkaan. Tilastossa sain ensimmäiset luvut kahlattua läpi, mutta silloin en kyllä todennäköisyyslaskennasta ymmärtänyt juuri mitään, olin lapsen kengissä sen suhteen. Artikkeleita selailin hieman puhelimella iltaa ennen pääsykoetta, en tosin paljoa sillä minulla oli ”mielenkiintoisempaakin” tekemistä.
Pääsykoeaamuna äitini tai mummani, en enää muista kumpi, heitti minut juna-asemalle ja toivotti onnea. Todennäköisesti vastaukseni oli, että joo joo en mä sinne kuitenkaan pääse kun en oo edes lukenut, meen vaan kattomaan kokeen. Eikä siinä mitään, tiesin etten ollut lukenut, joten halusinkin lähinnä saada käsityksen itse koetilanteesta.
Juna-asemalla törmäsin erääseen luokkakaveriin, joka oli myös menossa samaisiin pääsykokeisiin Tampereelle. Junamatkan aikana rupattelimme niitä näitä, erityisesti psykologian pääsykokeesta. Hän kertoi tietävänsä joitakin tapauksia, jotka olivat hakeneet peräti 5 kertaa opiskelemaan psykologiaa eivätkä he olleet silti päässeet. Nostin hieman kulmakarvojani ja hämmästelin väitettä, vaikka olin tietoinen äärimmäisen pienistä sisäänpääsyprosenteista ja kokeen soveltavuudesta. Totesin ääneen jo kauan uskomani väitteen: ”Kyllä sinne on pakko päästä sisään, jos tarpeeks haluaa.” Haluamisella toki tarkoitin kovaa motivaatiota, yrittämistä ja lannistumattomuutta, en lapsen itsepintaiseen karkin haluamiseen verrattavaa toimintaa.
Uskoinkin ja uskon edelleen tähän väitteeseeni: vaikka jokin tavoite, päämäärä tai vaikka opiskelupaikka tuntuisi mahdottomalta saavuttaa, haluan ajatella, että kaikki on mahdollista, kunhan keskittää voimansa ja motivaationsa tavoitteellisesti kohti päämäärää. Tarkoitukseni ei ole kuitenkaan millään tavalla halveksia ketään, joka ei nyt ole vaikka sillä viidennelläkään kerralla päässyt sisään vaan pikemminkin motivoida yrittämään uudestaan – sisäänpääsy on mahdollista. Itsekään en päässyt sisään ensimmäisellä kunnon hakukerralla vaan nyt toisella kertaa, vieläpä ei-ensikertalaisena. Ei-ensikertalaisenakin on siis mahdollista päästä opiskelemaan, jopa psykologiaa.
Tästä päästäänkin ensikertalaiskiintiöihin: ensikertalaisuuden menetin ottaessani vastaan Turun yliopiston matematiikan ja tilastotieteen opiskelupaikan. Mielestäni lukion jälkeen tämän opiskelupaikan vastaanottaminen oli erittäin hyvä päätös, etenkin psykologian kannalta. En vain saanut viettää vuotta uudessa, upeassa opiskelukaupungissa, oppia pärjäämään omillaan, saanut uusia ystäviä ja tuttuja vaan myös opiskella psykologian kannalta tärkeitä tilastotieteen ja psykologian opintoja. On erittäin harmi, että tällaisen päätöksen tehneitä, jotka halusivat opiskella myös sen tulevan ”välivuoden” ennen varsinaista opiskelupaikkaa, väärän valinnan tehneitä tai muuten vain opiskelupaikkaa vaihtaneita rangaistaan tästä – opiskelusta.
Itse koin – ja koen edelleen – ensikertalaiskiintiöt erittäin epäarvoistavina. Olemme keskustelleet tästä paljon etenkin siskoni kanssa, joka pääsi viime vuonna Tampereen yliopistoon logopediaa – myöskin ei-ensikertalaisena. (Siskoni blogi: http://www.lily.fi/blogit/dream-come-true). Tosin jonkin verranhan tilastoistakin on voinut nähdä, kuinka ensikertalaisia pääsee silti suuremmat määrät sisään kuin ei-ensikertalaisia monilla aloilla, siis ilman kiintiöitäkin. Muistaakseni Tampereellekaan ei otettu viime vuonna edes sitä kahdeksaa ei-ensikertalaista. Tästä vuodesta en ole vielä löytänyt vastaavia tilastoja enkä tiedä olivatko pääsykoerajat samat vai erit ensikertalaisille ja ei-ensikertalaisille.
Nyt tuli mentyä jopa hieman sivuraiteille itse asiasta eli mahdollisuudesta saavuttaa päämääränsä, tässä yhteydessä esimerkiksi se haluttu opiskelupaikka. Te, jotka vielä pohditte ja haaveilette psykologian koulutuspaikasta, painakaa mieleenne sanat: ”Kyllä sinne on pakko päästä, jos tarpeeksi haluaa!”.
Emmi