Vuosi, seitsemän kuukautta ja 5 päivää – sen pituinen oli meidän imetystaival. Mä olen kirjoittanut aiheesta postauksen jos toisenkin, viimeksi taisin pohtia lopettamista ja kertojen vähentämistä. Meillä oli pitkän aikaa kolme imetyskertaa vuorokaudessa – aamuisin, päikkäreiden jälkeen ja iltaisin ennen unille menoa. Jätin ensimmäisenä pois iltaimetyksen ja se sujui odotettua paremmin. Muutamana iltana Gia pyysi maitoa, mutta siihen auttoi jo pelkästään että iskä vei lapsen nukkumaan. Päiväunien jälkeinen maito oli lapselle ihan erityisen tärkeä ja sen suhteen jännitin ehkä eniten. Itkisikö toinen kovasti kun maitoa ei enää tulisikaan? Ja jälleen kerran pelko oli turha – tarjosin maitoa pyytävälle taaperolle Herra Hakkaraisen ja sen siliän tien oli maidot pois mielestä.

Jatkoin imettämistä vielä aamuisin suhteellisen pitkään ja mietin, ettei sen lopettamisen suhteen ole mikään kiire. Ajatus lopettamisesta tuntui liian haikealta, liian lopulliselta. Kunnes jostain syystä viime sunnuntaina tuli sellainen tunne, että nyt olisi oikea aika lopettaa. Imetykset oli pitkään olleet venkoilua, eikä enää niitä yhteisiä, rauhallisia hetkiä. Lapsi väänteli ja käänteli, lähti pois ja pyysi hetken päästä takaisin. Sunnuntaina tuntui ensimmäistä kertaa että olisin siihen itse valmis ja niin koitti tiistai, se viimeinen aamu.

Jännitin aivan älyttömästi keskiviikkoa ja sitä, kuinka Gia reagoisi uuteen tilanteeseen. Kerroin jo edellisenä aamuna että seuraavana päivänä ei maitoa enää olisi ja hän siinä nyökytteli aivan kuin olisi ymmärtänyt 😀  Keskiviikkona Gia tuttuun tapaan osoitti sohvaa ja että siihen nyt istumaan äiti ja sitä maitoa! Otin naperon syliin ja kerroin että tänään ei enää tule maitoa. Alkoi itku ja sohvan osoittelu. Kysyin josko Gia haluaisi Herra Hakkaraisen (Luojalle kiitos näistä ihmeellisistä valkoisista napeista!) ja hän halusi. Maito unohtui heti, eikä sitä ole sen jälkeen pyydetty.

Mä olen niin onnellinen, että meidän imetysmatka on ollut juuri tämän pituinen ja että se on sujunut alkuvaikeuksien jälkeen paremmin kuin hyvin. Se oli monellakin tapaa ihanaa, merkityksellistä ja tärkeää, ei sitä oikein voi sanoin kuvata. Tuntuu myös älyttömän kivalta, että lopettaminen sujui näin kivuttomasti ja pikkuhiljaa. Just meille sopivalla tavalla.<3

Aihe, joka on ollut menneen viikon ajan mielen päällä. Jokainen joka on kokenut surua tietää, että silloin kun itku on tullakseen se yleensä tulee. Ainakin näin omalla kohdalla on viime päivien aikana tullut todettua, että pakottamalla ei silmät ole pysyneet kuivina. Oikeastaan päinvastoin.

Vein Gian viime viikon torstaina kerhoon, jotta lapsen ei tarvitsisi katsella pelkästään äidin surkeaa naamaa. Että lapsi pääsisi leikkimään ja riehumaan muiden lasten kanssa. Katsellessani pienen tyttöni syöttävän nukelle lusikalla ruokaa, tarraavan ohjaajaa kädestä ja vievän kasaamaan palapelejä, tulvahti siinä keskellä kerhotilan lattiaa valtava rakkaus omaa lasta kohtaan ja siinä samassa suru. Kyyneleitä oli mahdoton estää, ehdin sentään vessaan kuivaamaan silmiä.

Samainen tunne on iskenyt viikon aikana ruokapöydässä, autossa ja kesken leikkien. Ajattelen että surun täytyy saada tulla ja itku puhdistaa. Tuntuu pahalta, mutta kuitenkin hyvältä saada purettua tunteita itkun muodossa. Se mitä mä kuitenkin olen miettinyt, on sureminen ja itkeminen lapsen läsnäollessa. Aiheutanko tässä nyt pienelle traumoja? Miten lapsi kokee sen, kun äiti yhtäkkiä purskahtaa itkuun?

Gia ei ole herännyt yön aikana enää kuukausiin, mutta viime viikolla, sen päivän jälkeen kun olin käytännössä itkenyt aamusta iltaan, lapsi heräsi itkien puolenyön jälkeen. Ja mietin että mahtoiko se johtua siitä, kun oli nähnyt minun itkevän. Suru on myös osaa elämää, enkä tietenkään halua sulkea lastani onnelliseen lintukotoon, missä kaikki on pelkkää onnea ja hymyä. Elämässä tulee vastaan pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja vaikka kuinka haluaisin, en voi suojella lastani niiltä lopun ikää. Silti mietin että täytyykö hänen nyt vielä tässä vaiheessa nähdä surua ja itkua, voisinko jotenkin välttää sen? Kertokaa, paremmin tietävät.

Vastapainoksi itkuisille kasvoille yritän tarjota Gialle ennätysmäärän pusuja, haleja ja syliä.<3