Viikonloppuna iskeneestä takatalvesta huolimatta  hymy on ollut monena päivänä herkässä. Herkässä positiivisella tavalla, mutta osittain myös haikealla. Lauantaina se iski, juuri kun olin kömpinyt sänkyyn nukahdettuani ensin sohvalle. Mies oli poissa ja Gia tuhisi unta huoneessaan. Tajusin, että jäljellä on enää pari hassua kuukautta, ennen kuin Gia aloittaa päiväkodin ja meidän arki mullistuu ihan kokonaan. Ei enää tule maanantain nalle-kerhoja, tiistain aamuista muskaria tai torstain perhekerhoa. Iski totaalinen herääminen ja henkesäsalpaava haikeus. Jäin miettimään näitä menneitä vuosia (tai ehkä paremminkin vielä kuukausia, sillä vasta heinäkuussahan tuo pieni täyttää kaksi..) ja meidän ihanaa ja välillä ihan mielettömän väsyttävää arkea. Sotkuista, itkuista ja heräämisistä huolimatta tämä aika on ollut mun elämäni parasta ja se on pian tulossa päätökseen. Se tuntuu todella isolta asialta, vaikka tosiasiassa tiedänkin että pian se uusi arki on sitä normaalia arkea.

Ja tiedän myös, että päiväkoti jossa Gia aloittaa on ihan mahtava eikä sen suhteen tarvitse kantaa huolta. Me haettiin kahteen kunnalliseen päiväkotiin ja yhteen yksityiseen vuoden alussa. Kävin yksityisen avoimissa päivissä ja mietin jo silloin, että meitä tuskin kohtaa onni sen suhteen. Kyseinen päiväkoti on tosi haluttu ja tiedän useiden jonottavan sinne vuosia. Mietittiin siis, että myös kunnalliset ovat epäilemättä loistavia ja jäätiin odottelemaan päätöstä. Saatiin muutama viikko sitten kirje kotiin ja Gialle oli myönnetty päiväkotipaikka isohkosta päiväkodista, sellaisesta joka ei ollut meidän toivelistalla. Tiesin kyllä että läheskään kaikilla ei käy sellainen tuuri, että lapsi pääsisi juuri siihen toivottuun paikkaan, mutta olin jutellut useiden vanhempien kanssa ja heistä jokaisen lapsi oli saanut toivotun paikan. Ensi harmitti, mutta tarkemmin mietittyämme todettiin että paikassa on paljon hyviäkin puolia. Huonoja myös, sillä ensisijaisesti toivoimme Gialle päiväkotipaikkaa pienestä päiväkodista ja tämä meille valikoitu paikka ei sitä ole. Mutta kuten sanottu, uskon täydestä sydämestä, että jokainen kunnallinen täällä on myös hyvä ja laadukas paikka.

Viikko sitten maanantaina sain puhelun vieraasta numerosta ja kävi ilmi, että Gialle haluttiin tarjota paikkaa yksityisestä päiväkodista johon olimme myös hakeneet. Olin jo ajatellut sen junan menneen, joten koko päiväkotikuvion käsittely alkoi uudelleen, oltiinhan me jo kerran asennoiduttu isoon kunnalliseen päiväkotiin. Yksityisen päiväkodin kohdalla on myös mietittävä sitä taloudellista puolta, se kun maksaa väistämättä kunnallista enemmän. Juteltiin isovanhempien ja ystävien kanssa, mietittiin yhdessä ja kysyttiin Gialta – että sano nyt kumpaan haluat, heh 😀 Aika yksimielistä porukkaa meidän lähipiiri, sillä jokainen oli yksityisen kannalla. Se, että kyseessä on kielikylpypäiväkoti tulee maksamaan itsensä takaisin varmasti monellakin tapaa tulevaisuudessa. Lisäksi eräs äiti, jonka kaikki lapset kyseisessä päiväkodissa ovat mainitsi pienen paikan etuna äärettömän hyvän hygienian. Harvat päiväkodeissa jylläävät taudit löytävät sinne ja heidän perhe on välttynyt useilta flunssilta, täiltä ja oksennustaudeilta. Siihen siis lopulta päädyttiin ja nyt tuntuu astetta kevyemmältä tuleva kesän jälkeinen aika. Vaikka silti, mä tuun olemaan just se äiti joka pillittää heti kun sulkee aamulla päiväkodin oven takanaan.

 Kuvat meidän maanantai-illan retkeltä kanoja katsomaan – upea ilta-aurinko ja iloinen taapero. <3

Olen jo pitkään laittaessani Giaa nukkumaan sanonut, että nyt pää tyynyyn ja silmät kiinni. Nykyään, aina kun joku nukkuu, puhutaan nukkumisesta tai nukkumaan menosta toteaa hän pää. Usein hän myös pyytää viereensä meidän sänkyyn päiväsaikaan, taputtaa tyynyä ja sanoo äiti pää laittaen myös oman päänsä tyynylle ja silmät kiinni. Tämän jälkeen hän siristää silmiään, katsoo minua ja alkaa kikattamaan.

Joka kerta kun ollaan leikkipuistossa ja Gia haluaa keinumaan, hän osoittaa ensin viereistä keinua komentaen äiti jotta ymmärrän keinua hänen kanssaan. Missään tapauksessa en saa seistä antamassa vauhtia hänelle vaan minunkin täytyy keinua.

Aina kun Gia herää päiväunilta, sanoo hän ensimmäisenä unisen iloisena ”moi!” ja muiskauttaa märän pusun poskelle. Hän saa myös vähintään kerran päivässä sellaisen moi -hepulin ja hokee vain moooimooimooi, halailee ja antaa pusuja minkä ehtii.

Iltaisin taapero saa järjettömät hepulit ja riehuu sohvalla möyrien ja katsoo meihin näemmekö ja alkaa kikattamaan. Hän kaivautuu kainaloon ja kerjää kutittamista nostaen kädet ylös.

Iltaisin vien Gian nukkumaan ja hän komentaa minut aina hetkeksi sängyn viereen istumaan. Hän tunkee kasvonsa kiinni vuorotellen jokaisen pinnan välistä ja minut täytyy antaa pusu leukaan joka kerta kunnes pinnojen välit loppuu.

Aina kun joku laittaa takkia päälle nousee Gian käsi vilkuttamaan ja hän hokee heippa, heippa, heippa. Ja usein hän saattaa hokea tätä aamuisin vartin putkeen, kun iskän lähtö kestää ja kestää.

Gia rakastaa meidän kissaa. Heti kun kissa tulee näköpiiriin hän hihkaisee maaumaaau ja ryntää kissan luokse. Hän nappaa kissan rutistukseen ja moiskii märkiä pusuja kissaparan päähän. Uskon että kissa salaa tykkää tästä, sillä antaa taaperon tehdä tätä aina vaan.

Myös kukat ovat niin ihania ja joka kerta sellaisen nähdessään hän huokaa ”ooooooii!”. Lähtiessämme mummulle, hän poimii pihasta kukan ja sanoo mummu, rutistaa sen käteensä pitäen sitä siinä matkan ajan ja ojentaa sitten lopulta ylpeänä ruttuisen kukan mummulle.

Ihana, hassu, höppänä taapero.<3