Se oli selvää jo Gian ensimmäisistä päivistä lähtien vatsan tällä puolen. Temperamentin määrä, nimittäin. Mä olen kirjoittanut tänne jo vähintään kolmetoista kertaa meidän haastavasta alusta ja itkuisesta vauvasta. Ei tullut siis yllätyksenä että uhman alkaessa se totisesti alkaisi ja rytinällä. Vaikka myönnetään, tavallaan salaa toivoin että päästäisiin hieman helpommalla sen suhteen kerta itkua riitti niin paljon ensimmäisinä kuukausina. Mutta vielä ei olla kovin helpolla päästy, päinvastoin.

Viime viikkojen aikana mä olen kokenut riittämättömyyden ja tietämättömyyden tunteita niin usein, että tuntuu kuin oltaisiin yhtäkkiä palattu niihin ensimmäisiin kuukausiin äitinä. Aikaan, kun en oikeasti tiennyt oikein mitään ja olin äärettömän epävarma ihan kaikesta, erityisesti siitä miten piti toimia kun vauva vain itki. Nyt tilanne on toki erilainen, kun Gialla on ikää sen verran että kommunikointi on ajoittain jopa helppoa. Vaikka eihän se siitä uhmakohtauksen kohtaamisesta helppoa tee.

Uhma on jokaiselle tietyn ikäisen lapsen vanhemmalle tuttua, mutta sekin on tosi yksilöllistä. Ollaan juteltu kavereiden kanssa joilla on eri ikäisiä lapsia ja osalla uhmaa ei ole tuntunut olleen lainkaan ja toisilla se on ollut kestämättömän kauheaa ja täysin mahdotonta. Toisilla se on alkanut ennen vuoden ikää ja toisilla kestänyt ihan liian monta vuotta. Se on mitä on, osa lapsen kehitystä ja ainoa mihin voi vaikuttaa on oma suhtautuminen. Pitää yrittää olla menemättä lapsen tasolle, hengitellä syvään ja olla johdonmukainen. Myönnän, että välillä on tehnyt mieli heittäytyä itsekin huutamaan lattialla, mutta kai sekin on ihan inhimillistä? On myös hetkiä kun tuntuu etten oikeasti tiedä yhtään mitä pitäisi tehdä. Kun tuntuu, ettei mikään kelpaa eikä itkulle näy loppua. Pitääkö lapsen antaa huutaa huutonsa vai yrittää keskittää huomio toisaalle? Ja miten ihmeessä sen huomion saa keskitettyä muualle? Kertokaa, viisaammat.

Gia haluaa tehdä itse, pukea itse, olla pukematta, syödä omenan, sittenkin banaanin, lähteä ulos ja sitten heti perään olla lähtemättä ulos. Ulos meno aiheuttaa huudon ja rimpuilun, kuten myös sisään palaaminen. Gia haluaa ruokaa sillä samalla sekunnilla kun tajuaa olevansa nälkäinen ja mikäli ruokaa ei välittömästi ole saatavilla, auta armias. Välillä tämä kaikki huvittaa, välillä itkettää. Ajattelen aina pahimmalla hetkellä, ettei tämä ole ikuista.

Ja sitten kuulen puolitutuilta, että tsemppiä vaan tosta se vasta alkaa, loppuu sitten teini-iän jälkeen.

Ihan alkuun on todettava, että tämä neljän päivän pääsiäinen on tuntunut kahden viikon mittaiselta.Vaikka kotona lapsen kanssa ei niitä arkivapaita tai viikonloppuja samalla tavalla mieti, vaikuttaa perheen kolmannen osapuolen työaika meihin ja sen myötä myös vapaat kokee eri tavalla.

Me ei olla tehty mitään ihmeellistä, mutta siitä huolimatta tuntuu että ollaan saatu ihan valtavasti aikaan. Uni on ollut parempaa kuin aikoihin, koti on kokenut pienen muodonmuutoksen ja pihaa on myllätty kahden aikuisen ja yhden taaperon voimin. Aurinko on hellinyt joka päivä, toisina vähän enemmän kuin toisina, mutta silti. Ihanaa!

Ei olla syöty lainkaan pääsiäismäisesti, (mikäli se tarkoittaa lammasta ja pashaa?) vaan ollaan haettu päivällistä grilliltä, tehty kuivakaapin perälle jäänyt puolivalmis risotto ja syöty ennätyksellisen vähän suklaamunia. Pääsiäismunajahtiin päästiin silti kaikki, kun taaperolle oli piilotettu iso pääsiäismuna mummolaan ja kotona piilotettiin miehen kanssa vuoroin toisillemme muutamat kinderit.

Ulkona ollaan käytännössä oltu heräämisestä saakka ja sisällä vain pyörähdetty syömässä. Ollaan nähty ystäviä ja mummoja, käyty leikkipuistoissa ja seikkailtu metsässä. Gia on myös napannut tiukasti kiinni uhmaan, sillä se tuntuu räjähtäneen niin sanotusti päin pläsiä – meikäläisen siis. Siitä varmasti lisää myöhemmin.

Ja sitten vielä tämän iltaiseen murheenkryyniin. Mä olen kuukausia metsästänyt meille uutta sohvapöytää käytettynä – kirppikset, kierrätyskeskukset ja kontit on kierretty. Tuloksetta. Tänään bongasin Torista täydellisen tuunattavan yksilön ja yllätys – olin myöhässä. Alan olla jo ihan epätoivoinen sen pöydän suhteen, että voiko sellaista oikeasti ikinä löytää.

Sellaista meidän pääsiäiseen, nyt ollaan jo ihan valmiina uuteen viikkoon ja vapun odotukseen!