Ennen jatkoa viime viikon “cliffhangerille” pitää varmaan valaista sen verran, että olen vuoden alusta (tai itseasiassa konkreettisesti vasta lomani jälkeen) saanut uuden postin firman sisäisesti, ja häröilen nykyään logistiikan parissa. Muuten ihan jees (kuten uudet haasteet aina), mutta työtahti on huomattavasti hektisempi kuin myyntipuolella. Kun tavaroitten pitää liikkua juuri oikeaan aikaan, ovat päivätkin kiireisempiä. Tämä saattaa, ainakin alussa, vaikuttaa postaustiheyteen.

Mutta itse asiaan. Aloin tammikuun ensimmäisenä purkaa vonkausviestisumaani (tai no, mikä suma kahden ihmisen viesteistä voi muka tulla), ja aloitin Nörttipojasta – joka siis olisi halunnut herättää seksisuhteemme uudelleen eloon. Edellisen illan huppeliviesteistä jo jotenkin huokui, että poika on enimmäkseen yksinäinen; hänellä ei kuulemma ollut ollut mitään sutinaa tahi säpinää sen jälkeen, kun vihelsin meidän järjestelymme poikki.

Aloin pohtia, haluaisinko vielä jatkaa Nörttipojan kanssa. Seksi oli, ainakin hullaantumisvaiheessa, toki mukavaa. Tulin hyvin toimeen Nörttipojan kanssa myös muutenkin kuin vaaka-asennossa. Nörttipoika stimuloi minua niin fyysisesti kuin psyykkisestikin.

Ja siltikin…eeeääähhh. Tulin siihen tulokseen, että jos suostuisin edes hänen pyytämäänsä kahvitapaamiseen (”Voitaisiin ainakin kasvotusten katsoa, onko kipinä vielä tallella?”), antaisin hänelle turhia toiveita. Vaihtoehtoisesti saattaisin sortua sääliseksiin, sillä en itse halua Nörttipoikaa enää millään tasolla. Josta, itseni tuntien, ei seuraisi muuta kuin tajuton morkkis jälkeenpäin.

Niinpä päädyin – joskin hieman valheellisesti tai ainakin ennenaikaisesti – kertomaan, että minulla on jo uusi rakastaja. Tässä vaiheessa Nörttipoika veti nostalgiavaihteen päälle, ja alkoi muistelemaan vanhoja hyviä aikoja. Ja jatkoi vonkaustaan.

”Voitaishan me silti vielä yrittää, kai nyt ainakin tapaamiseen suostut; älä päätä heti, en halua että teet päätöksen pelkästään tunteittesi varassa.”

Jouduin sanomaan, että mikäli päättäisin tavata, se perustuisi nimenomaan pelkästään tunteisiin; vanhoihin muistikuviin siitä, mikä oli mukavaa. Kuin amputoidun raajan haamujomotusta. Jatkoin – ilmeisesti turhankin raadollisesti – että järkiperustein minun ei ole missään mielessä järkevää suostua edes siihen ehdotettuun kahvitapaamiseen, sillä en halua Nörttipoikaa enää fyysisesti. Päätin olla rehellinen.

Nörttipoika ei vastannut enää viestiini, vaan blokkasi minut Whatsappista samoin tein. Ehkä parempi niin.

Ruokakaupan Pojalle taas vastasin, että mietin asiaa. Ja miettiä minun pitääkin. Kelasin postauksiani taaksepäin, ja huomasin, että viimeinen e-pilleri oli nielaistu jo lokakuussa. Sen jälkeen on ollut seksirintamalla hyvin, hyvin hiljaista. En muista, että olisimme harrastaneet seksiä sen jälkeen kuin kerran. En tiedä, johtuuko tämä testosteronitasoista (tulokset ovat vielä selvittämättä, verikokeissa on kyllä käyty), vai siitä, että Ykkösmies ei jollain tasolla haluakaan jälkikasvua, ja pidättäytyy siksi.

Toisaalta haluaisin vielä antaa mahdollisuuden. Ja kai minun ainakin pitää odottaa siihen asti, että testosteronitasojen selvitys on viety loppuun. Toisaalta taas – alan taas näivettyä sisäisesti. Masentaa ja ahdistaa. Miksi minun pitää olla niin riippuvainen seksistä? Ehkä on totta, että käytän sitä itsetuntoni pönkittäjänä; en tiedä. Tiedän vain, että sitä ilman elämä on taas pelkkiä valjuja harmaan sävyjä, ja että jokainen torjunta viiltää kerta kerralta syvemmältä ja kivuliaammin.

Sitäpaitsi keksin juuri viime viikonloppuna, ketä Ruokakaupan Poika muistuttaa; nuorta David Beckhamiakin enemmän yhdennäköisyyttä löytyy rutkasti Arrowin Oliver Queenin (Stephen Amell) kanssa. Perkele.