V*tun läski – koulukiusaamisesta

Yläaste oli yhtä helvettiä. Joka aamu oli yhtä tuskaa lähteä kouluun seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla; yhtä luokka-astetta ylempänä, samassa kylässä asuvat pojat liikkuivat jengissä ja olivat ottaneet juuri minut päivittäisen kiusauksensa kohteeksi.

Minä olin helppo saalis: olin ylipainoinen ja hikari; ujohko viulisti, jota isot pojat pelottivat.

Pelko oli myös aiheellista, sillä kiusaaminen ei ollut pelkästään verbaalista; minun päälleni (kasvoilleni) syljettiin kunnolla kirnuttuja limaklimppejä, piponi pudotettiin vessanpönttöön, ja kerran liikuntatunnin alussa, kun sidoin luistimiani seisaaltaan kiinni, joku potkaisi takaapäin täysillä haaroväliini. Se sattui niin, että olin pyörtyä kivusta, enkä pystynyt osallistumaan senkertaiselle liikuntatunnille ollenkaan.

Minut pakotettiin myös useamman kerran ulos koulubussista useaa pysäkkiä aikaisemmin, koska “läskit tarvii liikuntaa”. Oli luonnetta kasvattavaa tarpoa useampi kilometri parhaimmassa tapauksessa reppua, luistimia ja viulua kantaen parinkymmenen asteen pakkasessa.

Mutta siltikin kaikkein eniten sattui se verbaalinen kiusaus. Muistan vieläkin, miten kamalaa oli olla kaiken huomion keskipisteenä, kun esimerkiksi bussissa takapenkiltä huutelu alkoi välittömästi, vaikka miten yritin seistä kuskin lähellä ja tekeytyä niin huomaamattomaksi kuin vain suinkin mahdollista.

Kuten niin usein, kiusaajat eivät todellakaan olleet mitään penaalin terävimpiä kyniä; solvaukset eivät olleet kovinkaan kekseliäitä.

Läski. Ryhävalas. Plösö. Ihrakasa.

Opettajat yrittivät puuttua asiaan, mutta kiusaaminen lieventyi lähinnä koulurakennuksen sisällä; välitunneilla, yhteisillä koulumatkoilla ja vapaa-ajalla meno jatkui entisen kaltaisena.

Ei haukku haavaa tee –sanonta alkoi tuntua vitsiltä viimeistään siinä vaiheessa, kun kouluun lähtemisestä tuli ylivoimaista kurkussa asuvan palan takia. Jo pelkkä ajatuskin vielä yhdestä päivästä sai aikaan fyysistä pahoinvointia, ja mietin oikeasti, että olisi vain helpompi, jos kuolisin. En koskaan uskaltanut sanoa mitään vastaan; keskityin teeskentelemään, etten edes ollut kuullut haukkumisia, vaikka ne satuttivat joka kerta yhtä pahasti.

Äitikin huomasi ahdinkoni, ja neuvoi sanomaan takaisin. “Sä olet fiksu, pistä niille jauhot suuhun.“

Ajatus jäi muhimaan. Aloin miettiä iltaisin ennen nukkumaanmenoa näitä poikia yksilöinä pelottavan jengin asemesta; mietin heidän ulkonäköään, etsin heikkoja kohtia. Samilla* oli ulkonevat hampaat, Pekalla* oli hörökorvat. Risto* tuli köyhästä perheestä ja käytti usein resuisia, isoveljiltä perittyjä vaatteita, ja hänen isänsä oli kylälläkin perheväkivallastaan tunnettu alkoholisti.

Hei, mitä ihrakasa?
– Eipä tässä mitään talttahammas, hei nyt on kevät, mikset oo jo patoa rakentamassa?

Vitun läski!
– Mee takas sirkukseen, Dumbo.

Ryhävalas!
– Faijas soitti Rapa-Ripa, viinat on loppu ja tunti turpaan on jo myöhässä.

Yhtäkkiä bussissa minulle tirskuminen muuttuikin huutonauruksi. Ei minua, vaan kiusaajia kohtaan. Burn.

Okei, eivät mitään universumin kekseliäimpiä olleet minunkaan vastapalloni, mutta tiedättekö mitä? Haukkuminen väheni, kunnes lopulta loppui kokonaan.  

Yläaste oli yhtä helvettiä, enkä ole vieläkään antanut kiusaajilleni anteeksi (eivät ole kyllä pyytäneetkään). Mutta olen edelleen sitä mieltä, että sanavalmiuteni on sen ansiota, että kiusaajat pakottivat minut ajattelemaan ja reagoimaan verbaalisesti terävästi ja nopeasti; jos hakemalla pitää hakea jotain positiivista noista ajoista, niin olkoon se sitten tämä havainto.

Ykkösmiestäkin muuten kiusattiin pienenä (ihan kirjaimellisestikin pienenä – hän oli luokkansa lyhyin ja heiveröisin poika), ja vielä on jäänyt tapaamatta se ihminen, joka hänelle saa jauhot suuhun.

bullying.jpg

*Nimet muutettu. Ehkä.

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään

Ota vuoteesi ja käy

Myönnän, että yksi motiiveistani lähteä vapaaehtoistöihin on se, että minusta tuntuu, että minä olen välillä kiittämätön paska. Kun on kaikkea, on aikaa valittaa asioista, jotka ovat itselleen itsestäänselvyyksiä ja toisille juttuja, joista ei uskalla edes unelmoita.

Minä lähden vapaaehtoistöihin osaksi siksi, että sieltä palattuani muistan olla kiitollinen niistä asioista, joita nyt pidän itsestäänselvyyksinä.

Kuten esimerkiksi se, että jokaisena iltana pääsee nukkumaan omaan, lämpimään sänkyyn ja puhtaisiin lakanoihin.

cc_i.png

CC oli siirretty uudessa työpaikassaan toimipisteestä toiseen. Muutosta kerrottiin lauantai-iltana työpäivän päätteeksi (kymmenen maissa illalla); huomenna aloitat siellä ja siellä.

Siinä, missä esimerkiksi Suomessa – ja varmasti lähes kaikissa länsimaissa – tämmöisestä muutoksesta keskusteltaisiin palavereissa, tehtäisiin matka-aikataulu ja perehdytysaikatalu, hommattaisiin kämpät, tehtäisiin sähkösopimukset ja sovittaisiin kuntosalijäsenyydet jo etukäteen vanhassa toimipaikassa, Emiraateissa on vähän karumpi tahti: ota vuoteesi ja käy.

Olet sitten vielä samana päivänä puoliltaöin vieraassa kaupungissa vailla majapaikkaa.

cc_ii.png

Serkut asuvat suhteellisen lähellä, mutta koska tiedät, että hekin painavat 12-tuntista työpäivää kuutena päivänä viikossa, et halua enää soittaa ja herättää puoliltaöin, koska tiedät, että serkut tulisivat hakemaan oman leponsa kustannuksella.

CC on nyt asunut Emiraateissa puolitoista vuotta. Sinä aikana hän on nukkunut siirtotyövoimalle tarkoitetuissa asuntoloissa, sukulaisten nurkissa, vieraiden lattioilla ja nyt ilmeisesti myös moskeijassa – jonka matot olivat pehmeämpiä kuin nykyinen patja.

cc_iii.png

Moskeijassa nukkuminen oli, kuin olisi nukkunut taivaassa. Yleensä lattialla on parhaimmassa tapauksessa kova patja, joskus vain peitto patjan virkaa toimittamassa.

(Minä mietin keskellä yötä herätessäni, että pitäisiköhän kipaista töitten jälkeen Ikeaan ostamaan uusi päällyspatja, kun selkää on viime aikoina hieman kolotellut liian pehmeäksi käyneessä, kahden metrin levyisessä sängyssä, joka seisoo entisöidyllä, sata vuotta vanhalla puulattialla, jota peittävät lampaanvillataljat. Häiritsee pahasti mun kahdeksan tunnin yöunia, tuommoinen vaivihkainen kolottelu.)

Kovimmatkin sängyt ovat jo ajat sitten olleet liian pehmeitä CC:lle; vaikka tarjolla olisikin sänky, hän yleensä nukkuu lattialla sängyn vieressä. Huoneessa nukkuu usein muitakin vierastyöläisiä; kuorsausten kakofonia, jalkahiki ja yölliset oman nukkumapaikan yliastujat ovat arkea. Lämmitystä ei ole useinkaan tarjolla, joten mikäli yöt ovat kylmiä, ovat ne kylmiä myös sisällä. Silloin nukutaan villapaidoissa ja pipoissa.

Silti valokuvissa hymyilee komea nuori mies, joka käy kolmen viikon välein parturissa. Aurinkoisissa kuvissa silmiä suojaavat Pilottiraybanit; vaatteet ovat aina uuden ja puhtaan näköiset ja viimeisen päälle trendikkäät, rintapielestä voi bongata tunnetun merkin. Ranteessa kallis kello – toisessa kuvassa eri, vaikkakin yhtä kallis. Oma auto, paljon uudempi ja paljon parempi kuin minun.

Kun kysyn puhelimessa, eikö olisi parempi pistää sekin kelloon kulutettu viisitonninen (!!) vaikkapa useamman kuukauden majapaikan vuokraan, vastaus tulee välittömästi:

“Here you have to look rich to get rich dear.”

Ei kukaan tiedä, missä läävässä yösi vietät; eikä sillä edes ole merkitystä. Kunhan näytät hyvältä. 

Suhteet Oma elämä