Yläaste oli yhtä helvettiä. Joka aamu oli yhtä tuskaa lähteä kouluun seitsemännellä ja kahdeksannella luokalla; yhtä luokka-astetta ylempänä, samassa kylässä asuvat pojat liikkuivat jengissä ja olivat ottaneet juuri minut päivittäisen kiusauksensa kohteeksi.

Minä olin helppo saalis: olin ylipainoinen ja hikari; ujohko viulisti, jota isot pojat pelottivat.

Pelko oli myös aiheellista, sillä kiusaaminen ei ollut pelkästään verbaalista; minun päälleni (kasvoilleni) syljettiin kunnolla kirnuttuja limaklimppejä, piponi pudotettiin vessanpönttöön, ja kerran liikuntatunnin alussa, kun sidoin luistimiani seisaaltaan kiinni, joku potkaisi takaapäin täysillä haaroväliini. Se sattui niin, että olin pyörtyä kivusta, enkä pystynyt osallistumaan senkertaiselle liikuntatunnille ollenkaan.

Minut pakotettiin myös useamman kerran ulos koulubussista useaa pysäkkiä aikaisemmin, koska “läskit tarvii liikuntaa”. Oli luonnetta kasvattavaa tarpoa useampi kilometri parhaimmassa tapauksessa reppua, luistimia ja viulua kantaen parinkymmenen asteen pakkasessa.

Mutta siltikin kaikkein eniten sattui se verbaalinen kiusaus. Muistan vieläkin, miten kamalaa oli olla kaiken huomion keskipisteenä, kun esimerkiksi bussissa takapenkiltä huutelu alkoi välittömästi, vaikka miten yritin seistä kuskin lähellä ja tekeytyä niin huomaamattomaksi kuin vain suinkin mahdollista.

Kuten niin usein, kiusaajat eivät todellakaan olleet mitään penaalin terävimpiä kyniä; solvaukset eivät olleet kovinkaan kekseliäitä.

Läski. Ryhävalas. Plösö. Ihrakasa.

Opettajat yrittivät puuttua asiaan, mutta kiusaaminen lieventyi lähinnä koulurakennuksen sisällä; välitunneilla, yhteisillä koulumatkoilla ja vapaa-ajalla meno jatkui entisen kaltaisena.

Ei haukku haavaa tee –sanonta alkoi tuntua vitsiltä viimeistään siinä vaiheessa, kun kouluun lähtemisestä tuli ylivoimaista kurkussa asuvan palan takia. Jo pelkkä ajatuskin vielä yhdestä päivästä sai aikaan fyysistä pahoinvointia, ja mietin oikeasti, että olisi vain helpompi, jos kuolisin. En koskaan uskaltanut sanoa mitään vastaan; keskityin teeskentelemään, etten edes ollut kuullut haukkumisia, vaikka ne satuttivat joka kerta yhtä pahasti.

Äitikin huomasi ahdinkoni, ja neuvoi sanomaan takaisin. “Sä olet fiksu, pistä niille jauhot suuhun.“

Ajatus jäi muhimaan. Aloin miettiä iltaisin ennen nukkumaanmenoa näitä poikia yksilöinä pelottavan jengin asemesta; mietin heidän ulkonäköään, etsin heikkoja kohtia. Samilla* oli ulkonevat hampaat, Pekalla* oli hörökorvat. Risto* tuli köyhästä perheestä ja käytti usein resuisia, isoveljiltä perittyjä vaatteita, ja hänen isänsä oli kylälläkin perheväkivallastaan tunnettu alkoholisti.

Hei, mitä ihrakasa?
– Eipä tässä mitään talttahammas, hei nyt on kevät, mikset oo jo patoa rakentamassa?

Vitun läski!
– Mee takas sirkukseen, Dumbo.

Ryhävalas!
– Faijas soitti Rapa-Ripa, viinat on loppu ja tunti turpaan on jo myöhässä.

Yhtäkkiä bussissa minulle tirskuminen muuttuikin huutonauruksi. Ei minua, vaan kiusaajia kohtaan. Burn.

Okei, eivät mitään universumin kekseliäimpiä olleet minunkaan vastapalloni, mutta tiedättekö mitä? Haukkuminen väheni, kunnes lopulta loppui kokonaan.  

Yläaste oli yhtä helvettiä, enkä ole vieläkään antanut kiusaajilleni anteeksi (eivät ole kyllä pyytäneetkään). Mutta olen edelleen sitä mieltä, että sanavalmiuteni on sen ansiota, että kiusaajat pakottivat minut ajattelemaan ja reagoimaan verbaalisesti terävästi ja nopeasti; jos hakemalla pitää hakea jotain positiivista noista ajoista, niin olkoon se sitten tämä havainto.

Ykkösmiestäkin muuten kiusattiin pienenä (ihan kirjaimellisestikin pienenä – hän oli luokkansa lyhyin ja heiveröisin poika), ja vielä on jäänyt tapaamatta se ihminen, joka hänelle saa jauhot suuhun.

*Nimet muutettu. Ehkä.