No niin, tähän on tultu. Lainaan itseäni maanantain postauksesta.
“Siitä en tosin ole vielä ihan varma, mitkä hänen motiivinsa ovat minun kanssani viestittelyyn. Sana dear esiintyy useasti, tähän asti olen ohittanut sen. Olen kuitenkin vahvasti tietoinen siitä, että kasuaali juttelu vastakkaisen sukupuolen kanssa saattaa tarkoittaa joillekin jotain muutakin, kuin kevyttä keskustelua.“
Tuskin olin ennättänyt pukea sanoiksi tämän jossain takaraivossani jäytävän, niskakarvoissa kutittelevan epäilyn, kun lävähti.
Moodyn* mielestä avoin avioliitto ei ilmeisesti ole katsottavissa vakavaksi avioliitoksi.
Kun luin tämän, ensimmäisenä ajatuksena oli (sen jälkeen kun tajusin, mitä tyyppi oikeasti tarkoittaa – englantinsa on välillä vähän…krhm…haastavaa), että voi ei, mä niin arvasin tämän; mä niin pelkäsin juurikin tätä.
Moody oli jo pidemmän aikaa viljellyt niitä dearejaan ja kertonut, miten odottaa aina keskustelujamme; ja minä oli jääräpäisesti jättänyt ne dearit kommentoimatta ja myötäillyt, että juu juu, on kiva tälleen kavereina välillä vähän jutskailla joo. Nimeän tämän kaiken uhallakin, omasta päästä ja hatusta vetäen, sinisimäiseksi kulttuurisokeudeksi.
Seuraavaksi tulin pelkästään surulliseksi. Siellä puhelimen toisessa päässä on parhaillaan joku oikeasti ihan hyvä tyyppi; hauska, älykäs, komea, elävä ja tunteva ihminen. Joka oikeasti päättää viikon viestittelyn ja muutaman valokuvan perusteella kosia, koska ei halua naimisiin kotimaassaan (muun muassa järjestettyjen avioliittojen takia).
Tulin surulliseksi, koska minun piti sanoa (tietysti) ei, ja pelkäsin loukkaavani hänen tunteitaan. Koko tilanne oli itseasiassa aika paradoksaalinen.
Olin tässä vaiheessa edelleen aika pihalla.
(Ex-kyynikko minussa tietysti jupisee, että mitä väliä, se varmaan kosii keskimäärin viittä tyyppiä päivässä, älä ota vakavasti. Hiljennän kyynikon sanomalla, että nykyinen minä ottaa ihmiset sellaisena kuin he ovat, ja lähtee siitä, että ihmiset eivät ole tällä maapallolla vain kusettaakseen toisiaan; vaan että mukaan mahtuu myös rehellisiä ja aitoja tyyppejä. Mieluummin näin päin, kuin että epäilisi kaikkia ja tulisi siten ajaneensa ne aidotkin tyypit pois suojamuureillaan.)
Eikä tämä itseasiassa edes ole ensimmäinen kerta, kun minua on “kosittu“.
Lukioaikoinani yksi luokkatoverini vaati koulun ulkopuoleista audienssia kanssani, ja puiston penkillä eväitä syödessämme kysyi, voisinko mennä naimisiin hänen vielä ulkomailla asuvan sukulaisensa kanssa; minun tulisi muuttaa kirjani sukulaiselle varta vasten hankittuun asuntoon, ja saisin könttäsumman (oli muistaakseni 10 000 markkaa) lisäksi myös kuukausittaisen apurahan.
Muutamaa vuotta myöhemmin yksi tyyppi, johon olin tutustunut ollessani moskeijassa töissä (ja jonka kanssa kaveruus oli puhtaasti platonisella tasolla), kertoi, että hänen oleskelulupansa oli lopuillaan, ja kysyi, menisinkö hänen kanssaan naimisiin, jotta hän saisi jäädä Suomeen.
Koska molemmilla kerroilla ajatus paperiavioliitosta ei pahemmin kiehtonut, kieltäydyin.
Molemmilla kerroilla tyypit loukkaantuivat verisesti; ensimmäisen mielestä olin saanut hänet kieltäytymiselläni menettämään kasvonsa koko sukunsa edessä, ja jälkimmäinen syytti minua siitä, etten ollut oikea ystävä, kun en kerran tuommoista pientä palvelusta suostunut tekemään.
Miten reagoi Moody?
(Pahoittelut autocorrect-virheestä; pitäisi tietysti olla “honesty”.)
Onkohan periksiantamattomuus tässä tapauksessa laskettava hyveeksi?
Pitäisikö minun nyt suosiolla lopettaa viestittely, vaikka keskustelun jatkuessa teinkin jo täysin selväksi, että hänen sopii haudata avioliittoaikeensa, mitä minuun tulee?
Jos jatkan viestittelyä, annanko vain turhaa toivoa?
Miksi minulle aina käy näin? Olen omasta mielestäni harvinaisen vittumainen, rääväsuinen ja räkänauruinen ämmä, joka tekee vain sen, mikä huvittaa ja haistattaa muulla pitkät. Miten tämä voi kääntyä muiden ihmisten silmissä lempeydeksi, persoonallisuudeksi, hyvällä tavalla erilaisuudeksi ja intohimoksi?
