Kirja- ja leffavinkki: Piiat

Olen nykyään äänikirjasovelluksen aktiivinen käyttäjä, ja kuuntelen mielelläni äänikirjoja muun muassa ennen nukkumaanmenoa, lenkillä tai esimerkiksi siivotessa. Usein koen kuitenkin haastavaksi löytää oikeasti hyviä kirjoja, jotka imaisevat mukaansa ja jäävät mieleen vielä pitkään kuuntelun jälkeenkin. Olenkin liittynyt Facebookissa ”Kirjallisuuden ystävät” -nimiseen ryhmään, josta saan paljon vinkkejä siihen, mikä kirja voisi olla kuuntelemisen/lukemisen arvoinen. Viimeksi, kun etsin kuunneltavaa, muistin kyseisessä ryhmässä käytäneen keskustelua Kathryn Stocketin romaanista Piiat (engl. The Help). Kirja on vuodelta 2009 ja muistan törmänneeni siihen aiemminkin, mutta jostain syystä en ole kirjaan kuitenkaan aikaisemmin tarttunut. Nyt päätin ottaa kirjan kuunteluun, ja onneksi otin – se oli nimittäin todella hyvä!

Kirja sijoittuu 1960-luvun Mississippiin ja se kertoo valkoisista ihmisistä ja heidän värillisistä kotiapulaisistaan. Se kuvaa aikaa, jolloin naiset eivät pahemmin käyneet töissä, vaan he kuuluivat naisyhdistyksiin ja kokoontuvat päivisin pelaamaan pelejä yhdessä, samalla kun värilliset kotiapulaiset hoitavat heidän kotinsa ja lapsensa. Se kertoo jakautuneesta yhteiskunnasta ja siitä, miten ihmisillä on erilaiset lähtökohdat tähän elämään jo syntymästään saakka. Juuri tänä keväänä ja kesänä #blacklivesmatter teki tästäkin kirjasta oikeastaan aivan erityisen ajankohtaisen – monet kirjan kuvaamista asioista kun ovat ajankohtaisia edelleen.

Kirjassa on kolme minäkertojaa: värilliset kotiapulaiset Minny ja Aibileen sekä perinteistä kotirouvan roolia vastaan kapinoiva, koulutettu valkoinen nainen Skeeter. Yhteinen projekti yhdistää nämä naiset ja lopulta tekee heistä myös ystäviä. Projektin toteutuminen on vaakalaudalla, koska se on poliittinen ja vaarallinen – mutta siksi myös niin kovin tärkeä ja merkityksellinen. Samalla projekti aiheuttaa Skeeterille kahnauksia muiden valkoisten naisten kanssa ja saa hänet pohtimaan elämänsä suuntaa ja merkitystä.

Pidin erittäin paljon kirjan kielestä ja kerrontatyylistä. Jokaisella minäkertojalla oli omanlaisensa ääni, ja heistä jokainen oli sympaattinen ja ihana omalla tavallaan. Vaikka kirja oli pitkä, se soljui sulavasti eteenpäin ja juoni piti otteessaan. Tapahtumat ja asiat olivat mielenkiintoisia ja kirja sai ajattelemaan sitä, miten epäreilua elämä voi olla nimenomaan jo siitä näkökulmasta, minne ja mihin oloihin satumme syntymään. Toisaalta se muistutti myös, että aina on toivoa ja muutoksen eteen voimme kaikki tehdä jotain. Vaikka kirjan aihe oli tärkeä ja vakava, oli kirjan kerronta hauskaa ja humoristista, eikä kirjan kuunteleminen tuntunut raskasvetoiselta tai liian vakavalta. Tärkeää aihetta käsiteltiin sopivan kepeästi, mutta kuitenkin nostaen ongelma esiin. Kirja ei myöskään ollut ”liian kevyt”, sillä itse en välitä esimerkiksi perinteisestä chick lit -kirjallisuudesta.

Piiat-romaanista on tehty myös elokuva vuonna 2011. Sen pääosissa näyttelevät muun muassa Emma Stone, Viola Davis ja Octavia Spencer. Myös elokuva oli erittäin hyvä, ja se oli viihdyttävä, mukaansa tempaiseva sekä koskettava. Pidän todella paljon Emma Stonesta, ja hän näytteli myös Skeeterin roolin uskottavasti ja hauskasti. Elokuva ei tietenkään noudattanut aivan täysin kirjan juonta, vaan se täytyy nähdä omana, erillisenä teoksenaan. Se toimikin oikein hyvin, ja myös mieheni (jonka kanssa leffan katsoin), tykkäsi leffasta paljon. Annoimme leffalle arvosanaksi 9+, ja saman arvosanan taitaa saada myös kirja.

Onko siellä muita, jotka Piiat on hurmannut?

-Netta

Lue myös:

13 x (ääni-)kirjavinkki

16 x leffavinkki

Kommentit (5)
  1. Tää leffa on ihan huippu! 🙂 pitää laittaa kirja myös lukulistalle.

    1. Suosittelen ehdottomasti! 🙂 Kirja oli vielä parempi kuin leffa, ja siinä oli tosi kiva kieli 🙂

  2. Rakastin The Help elokuvaa sekä kirjaa vielä joitain vuosia aikaisemmin, mutta olen sittemmin oppinut katsomaan kyseistä teosta kriittisemmin ja sen ongelmallisuus nousee välttämättä pintaan. The Help syyllistyy perinteiseen ”valkoinen pelastaja” tarinaan (the white saviour trope), jossa tummaihoiset tai muut ei-valkoiset henkilöt eivät pysty ratkomaan ongelmiaan ilman valkoista pelastajansa, joka on tyypillisesti rasistisen miljöön ainoa anti-rasisti. Tämä on liitettävissä myös perinteiseen valkoisen miehen taakka ajatukseen, jossa myöskin valkoinen ihminen nähdään usein muiden auttajana ja armahtajana. White saviour tarinat päättyvät usein toiveikkaasti, ikään kuin systemaattinen rasismi oltaisiin onnistuttu purkamaan yhden kiltin teon avuin. Tällaisen ajattelun problemaattisuus on nyt entistä ajankohtaisempaa ja onkin hyvä kysyä miksi valkoisen ihmisen rodusta kirjoittaman kirjan filmatisointi nousi muun muassa US Netflixissä trendisanana BLM-protestien myötä? Nyt jos joskus meidän pitäisi kuunnella tummaihoisten omia kokemuksia, kuten ”Why I’m no longer talking to white people about race” tai elokuvista esim. (Jasper Pääkkösen eli jälleen valkoisen miehen takia) Suomessakin puhuttanut Blackkklansman.

    Kirjan ongelmallisuutta lisää mielestäni myös se, että kirjailija perusti Aibileenin hahmon pitkälti (lähes nimeä myöten) oman perheensä kotiapulaiseen vasten tämän tahtoa, ja joka on sittemmin nostanut oikeusjutun asiasta. Myös muun muassa kirjailijan oma veli on jutussa puoltanut kotiapulaista.

    Kyllähän se sinällään voi tuntua harmittavalta itselle, ettei saa tai voi enää nauttia jostain kirjasta tai elokuvasta samalla tapaa kuin aiemmin, koska on herännyt kyseenalaistamaan sen ongelmakohtia, mutta me emme valkoisena olekaan niitä, joilla on tässä kohtaan oikeutta kauheasti asioista harmistua.

    1. Minä pidin ja nautin sekä kirjasta että elokuvasta paljon.
      Enkä aio kokea huonoa omaatuntoa sen enenpää The Helpin kuin Blackklansmanin katsomisestakaan ja niistä pitämisestäni.

      Välinpitämättömyyteni, tiedostamattomuuteni tai tyhmyyteni saatikka ikäni ei taustalla todellakaan ole, mutta koen olevani sen verran älykäs että pystyn katsomaan ja lukemaan fiktiota siitä nauttien vaikka ymmärtäisinkin sen olevan ”vääränlaisesti kirjoitettua”. Minusta on tärkeää myös se, että tarjontaa ei rajoiteta vain niihin ”oikeanlaisiin” ja ”sopiviin” tuotoksiin koska siinä tilanteessa ei enää ole kyse vapaudesta. Elämä eikä taide tai viihdekään ole musta-valkoista. Meidän on opittava näkemään myös kaikki muut sävyt ja toimimaan silti oikein. Jos kaikki muu paitsi tämän päivän oikea totuus alettaisiin sulkea pois tai polttaa roviolla, ei mielestäni tie ole se oikea. Virheistä pitää oppia, niitä ei pidä piilottaa.

      Netflixistä löytyy paljon katsottavaa myös niihin hetkiin, kun haluan tiedostavaa, informoivaa ja dokumentoivampaa sisältöä iltojen iloksi esim Ava DuVernayn dokumentti 13th tai When They See Us.
      Sieltä löytyy myös Dee Reen leffa Mudbound tai vaikkapa James Baldwinin dokumentti I am not your Negro (löytyy muuten myös Yle Areenasta).

      Yksipuolinen katsantokanta mihinkään asiaan, missään tilanteessa ei mielestäni ole oikea tapa.

      Liekö oli päätä tahi häntää tässä kommentissa, mutta lääkepökkyrässä eristyksissä irtoaa näköjään herkästi tekstiä 🙂

    2. Moi Ssara. & Suttastiina! 🙂

      Kiitos kommenteistanne ja mielipiteistänne.

      Nyt täytyy nostaa kädet ylös ja todeta, että nimimerkki Ssaran mainitsema ”the white saviour trope” on minulle tuntematon genre, enkä ole koskaan aiemmin kuullut siitä. Itse luin kirjan fiktiivisenä tarina, joka ei perustu tositapahtumiin, ja minulla on siinä mielessä hyvä medialukutaito, että ymmärsin koko ajan sitä lukiessani, että kyse ei ole todellisista tapahtumista ja että kyseisen tarinan tapahtumat tuskin koskaan olisivat tosielämässä edes voineet tapahtua.

      En kokenut myöskään, että kyseinen kirja olisi päättynyt siihen, että valkoinen ihminen olisi pelastanut värilliset. He yhdessä loivat jotain merkityksellistä, jota valkoinen ihminen ei olisi voinut lainkaan saada aikaan ilman värillisiä, mutta myöskään heidän tuotoksensa ei silti muuttanut lopullisesti kenenkään värillisen elämää paremmaksi siinä hetkessä – voidaan oikeastaan sanoa, että päin vastoin.Ymmärsin myös koko ajan, että kyseisenlaista yhteistyötä tuskin olisi tosielämässä tuon ajan Mississippiä tosimaailmassa ikinä tapahtunut.

      Olen samaa mieltä Suttastiinan kanssa siitä, että maailmaan mahtuu tarinoita monesta näkökulmasta ja eri vinkkeleistä. Tämä oli nyt yksi fiktiivinen näkökulma, ja sitten erikseen löytyy tieteellisiä julkaisuja, dokumentteja, värillisten äänellä kerrottua, tutkimuksia… Ainakin itse ymmärrän tämän (ja toivo muillakin olevan sen verran medialukutaitoa) ja pystyn erottomaan, että Piiat on todella kepeää viihdettä, mutta ehkä silti se saa myös jotkut ihmiset ajattelemaan, koska kaikki eivät myöskään koskaan tule tarttuneeksi esimerkiksi tieteellisiin julkaisuihin.

      Jo tehdessäni tätä postausta osasin kyllä arvella, että aihe on todella ajankohtainen ja tästä voi tulla eriäviä mielipiteitä – ja se on hyvä, niitä maailmaan mahtuu ja ne avartavat aina omaa maailmankuvaakin. Täytyy sanoa, että omat tietoni aihepiiristä ovat vajavaiset ja voisivat olla paremmatkin, olenahan etuoikeutettu valkoihoinen.Varmasti jään miettimään sanojasi Ssara.

      Uskon kuitenkin, että pystyn itse jatkossakin nauttimaan tästä kirjasta/elokuvasta, koska näen sen vain ja ainoastaan yhtenä fiktiivisenä teoksena ja tarinana,en missään nimessä absoluuttisena totuutena tai millään tapaa edes todenmukaisena.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *