Miksi kaveruus ei syvene ystävyydeksi?

Tänään ajattelin taas kirjoitella ystävyydestä, josta näyttääkin kuin huomaamatta muodostuneen yksi blogini vakioaiheista. Luulen, että syy siihen on siinä, että ihmissuhteet ja ystävyys ovat niin hirvittävän tärkeitä ja omalla tavallaan aika haastaviakin asioita. Niistä siis riittää aina jotain ammennettavaa ja ne ovat usein mielessä.

Olen kirjoitellut blogissani aiemmin siitä, miten toivoisin löytäväni uusia ystäviä ja miten hankalaksi olen kokenut sen nyt aikuisiällä – niin kuin moni muukin. Siitä, kun julkaisin tuon kyseisen, aihetta käsittelevän postauksen on kulunut pian kaksi vuotta, ja täytyy todeta, etten voi sanoa sen jälkeen saaneeni yhtään uutta ystävää.

Sen sijaan olen kyllä saanut jonkin verran uusia tuttuja ja kavereita. Oikeastaan sanoisinkin, että elämässäni on melko paljon kavereita, mutta vain vähän ystäviä. Ja uusia ystäviä sitäkin vähemmän – ne ihmiset, joita kutsun ystävikseni,ovat harvassa ja heidät olen tuntenut jo vuosia. Minun tuntuu kyllä olevan aika helppoa tutustua ja kaverustua ihmisten kanssa esimerkiksi ”lounaskaveruuden” tasolle asti. En tiedä miksi asiat yleensä jämähtävät sille tasolle, eivätkä ihmissuhteet helposti syvene siitä. Tietysti kyse on jo ihan siitäkin, että lounaskaveruus on niin helppoa ja lounaalle voi mennä rennosti ja spontaanistikin oikeastaan kaikkien kanssa. Mutta se että kutsuisi vaikkapa jonkun ihmisen kylään omaan kotiinsa, vaatii jo vähän pidempiaikaisempaa ja syvällisempää tuntemista.

Tiedostan, että paljon tästä asioiden ”jämähtämisestä” tälle tasolle johtuu itsestänikin. Olen nimittäin tajunnut, että oma huono itsetuntoni estää osittain uusiin ihmisiin tutustumisen tai ystävyyden syvenemisen. En lähtökohtaisesti ole itse kovinkaan hyvä ehdottomaan ensimmäistä tapaamiskertaa uuden, mielenkiintoiselta vaikuttavan tuttavuuden kanssa, koska en yksinkertaisesti ole lainkaan varma voisiko kyseistä henkilöä kiinnostaa minun seurani. Nyt kun kirjoitan sen ylös ja mietin asiaa, niin se on kyllä suorastaan höpsöä. Luultavasti ihmiset yleensä tällaiseen pyyntöön suostuisivat (enhän nyt mitenkään erityisen vastenmielinen ole), ja jos eivät, niin pahinta mitä voi tapahtua on se, että he eivät suostu. Sekään ei varsinaisesti olisi mikään maailmanloppu.

Joka tapauksessa, lähtökohtainen ajatukseni oman pääni sisällä on siis se, että en jollain tasolla ”uskalla” helposti ehdottaa tuntemattomille/puolitutuille ihmisille näkemistä, koska en usko että he oikeasti haluaisivat tutustua minuun.  Olenhan nimittäin omasta mielestäni jotenkin sellainen, että eihän minuun nyt kannata aikaansa tuhlata. Ja ehkä tämä sama pätee siinä, että vaikka olisinkin jonkun kanssa ”lounaskaveritasolla”, en usein viitsi myöskään ehdottaa jotain muuta ajanvietettä, missä tapaisimme pidempään ja tutustuisimme paremmin. Jotenkin tuntuu ehkä tavallaan tutummalta ja turvallisemmaltakin pitää se lounasseura lounasseurana, vaikka siinä voisikin olla mahdollisuuksia syventyä syvällisemmäksi tuttavuudeksi tai ystävyydeksi.

Toisaalta yksi syy siihen, miksi kaveruuteni eivät ehkä syvene helposti ystävyydeksi, on se etten itse luota kovin helposti uusiin ihmisiin sataprosenttisesti. Minun on kyllä periaatteessa helppoa olla aika avoinkin ja kertoa itsestäni ja jakaa toisen kanssa asioita, mutta jonkinlainen ”muuri” jää helposti minun ja muitten ihmisten väliin. Pohdin usein uusien tuttavuuksien kanssa, onko toinen ihminen todella kiinnostunut minusta ja minun seurastani, vai käyttääkö hän minua välineenä johonkin omaan tarkoitukseensa ja edistääkseensä omaa asiaansa, esimerkiksi työjuttujaan tai muuta vastaavaa. Olen myös valitettavasti elämäni aikana saanut pettyä ihmisiin oikeastaan kaikenlaisissa suhteissa – ystävyyssuhteissa, parisuhteissa ja perhesuhteissa, joten olen ikävä kyllä tullut varovaiseksi ja tietyllä tapaa varaukselliseksi ihmisten suhteen. Ihmiset eivät varmasti sitä ensitapaamisella kanssani uskoisikaan, olenhan kuitenkin puhelias ja sosiaalinen. Sisäisesti pidän kuitenkin usein ihmisiin pienen etäisyyden enkä päästä heitä aivan sinne syvälle pinnan alle, ja tämä johtuu varmasti hyvin paljolti huonoista kokemuksista ihmissuhteissa.

Kuitenkin se, että uskaltaisin ihan oikeasti lopullisesti heittäytyä kunnolla ystyävyysuhteeseen ja paljastaa kaikista syvimpiä tuntojani ja vaikeita asioita itsestäni, ei tule helposti. Ja kuitenkin mielestäni juuri se tekee usein eron ystävyyden ja kaveruuden välille – ystävä tietää sinusta niitä vaikempia ja hankalimpiakin juttuja (ja sinä myös hänestä). Se tuo siihen suhteeseen sellaista syvyyttä ja luottamusta. Mutta se, että jonkun kaverin kanssa pääsisi sille tasolle, että avautuisi vaikeista ja henkilökohtaisista asioista, on aika harvinaista ja valitettavasti jutut jäävät todella helposti pyörimään pintapuolisissa asioissa, kuten töissä, harrastuksissa ja vapaa-ajan jutuissa. On paljon ihmisiä, jotka olen tuntenut jo vuosia, enkä tiedä heistä loppupeleissä oikeasti paljon mitään. 

Toisaalta syvällisempää tutustumista uusiin tai puolituttuihin ihmisiin toki hidastaa sekin, että nykyaikana useimpien ihmisten arki on aikamoisen hektistä. Ainakin näin kolmekymppisenä elämässä on paljon liikkuvia palasia, jotka pitää ottaa huomioon ja jotka kaikki vaativat oman osansa. Itselläni näitä ovat muut muassa työ, blogi, mökkiremontti, parisuhde, lemmikit, oma koti kotitöineen ja muut harrastukset. Sitten on tietysti jo olemassa olevat ihmissuhteet, jotka vaativat myös kaikki aikaa ja huolenpitoa. Osalla tuttavistani on myös lapsia, jotka ymmärrettävästi vievät todella paljon aikaa.

Uskon, että moni uusi ihmissuhde jää siksikin pintapuoliseksi, että kummallakin osapuolella on jo niin hirveästi kaikkea, että se parempaan tutustumiseen vaadittu aika ja vaiva jää vain käyttämättä. Nuorempanahan ihmisiin tutustui paljon helpommin ja nopeammin varmaan myös siksi, että jos tapasi jonkun vähänkään kivan tyypin, saattoi alkaa heti spontaanisti viettää vaikka miten paljon aikaa tämän kanssa. Toisaalta, tuolloin ei myöskään ollut vielä niin korkeita muureja päällä ja ehkä ystävyydeltä ja kaveruudelta tavallaan myös ”vaati” vähemmän. Kaikki, jotka vaikuttivat kivoilta ja rennoilta tyypeiltä, kelpasivat kavereiksi ja ystäviksi. Toki myöhemmin sitten saattoi käydä ilmi, ettei ystävyydelle olisikaan ollut parhaat mahdolliset edellytykset ja ehkä tuolloin ystävyydet ja kaveruudet saattoivat myös katketa tai hiipua herkemmin.

Se, että on paljon tuttavia ja kavereita, on kivaa. Mutta olen huomannut jälleen sen, että kaipaisin yhä (kuten jo tuolloin kaksi vuotta sitten kirjoitin) elämääni enemmän sellaista aitoa ystävyyttä. Kuten kirjoitin tänä kesänä, niin yhä vähemmän ja vähemmän kiinnostaa käyttää aikaa tyhjänpäiväiseen small talkiin ja pintapuolisista asioista puhumiseen. Harva asia elämässä sytyttää yhtä paljon kuin todella hyvät ja luottamukselliset keskustelut, eikä sellaisiin usein päästä hyvänpäiväntuttujen kanssa.

Huomaan myös nykyään toisinaan, että kun tapahtuu jotain merkittävää, mistä haluaisin kertoa jollekin ystävälle, en oikein tiedä keneen ottaisin yhteyttä. Minulla ei ole oikeastaan ketään ystävää, jonka kanssa koskaan soittelisin puheluita, ja on ehkä pari ihmistä joiden kanssa lähettelen joskus ääniviestejä. Osan ystävien ja kavereiden kanssa lähetellään kuulumisia toisinaan WhatsApp-viesteissä, mutta yleensä kuulumiset vaihdetaan silloin kun tavataan . Sitä tietysti nykyään elämäntilanteiden takia ei tapahdu niin hirvittävän usein. Ehkä juuri myös sellaista samanhenkistä seuraa kaipailen välillä – ihmisiä, joilla on samanlaiset kiinnostuksenkohteet ja samanlaiset elämänarvot kuin itselläni, ja joiden kanssa pidettäisiin yhteyttä jossain määrin tiiviisti. Mutta kuten jo todettua, sellaisten ihmisten löytäminen voi olla itse asiassa hyvinkin vaikeaa.

Tiedättekö sen tunteen, kun olet vaikka juhlissa, jota ovat täynnä iloisia ihmisiä ja seisot ihmisten ympäröimänä, heidän keskellään, ja silti voit tuntea itsesi yksinäiseksi? Jotain sellaista tunnetta tunnen välillä elämässäni (ja toisaalta olen jo lapsesta lähtien tuntenut), sillä minulla on loppupeleissä elämässäni niin vähän ihmisiä, joihin luotan 100 %. Mutta toisaalta olen myls siitä onnekas ihminen, että saan jakaa arkeni joka päivä sellaisen ihmisen kanssa, jota voit kutsua sekä parhaaksi ystäväkseni että puolisokseni, ja johon luotan täysin. Se on enemmän, kuin mistä moni uskaltaa edes haaveilla. Toki se ei poista sitä tosiasiaa, että parisuhteen lisäksi ihminen kaipaa myös muita syviä ihmissuhteita.

Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? 🙂

-Netta / Instagram @nettafrancesca

Lue myös:

Kun aikuinen haluaisi löytää uusia ystäviä

Haluan enemmän kuin lounaskaveruutta

En halua katteettomia lounaskutsuja

Kun ystävyys päättyy vasten tahtoasi

Pääseekö ystävyyden päättymisestä koskaan yli?