#Onkopakkojaksaa – Minun työuupumukseni

Viime syksynä kirjoitin blogini ehkä tähän mennessä henkilökohtaisimman ja itselleni tärkeimmän tekstin. Tekstissä kerroin, kuinka olin irtisanoutunut hyvästä, akateemisen koulutuksen vaativasta ammatista aikalailla tyhjän päälle.  Nyt, vuosi tuon postauksen julkaisemisen jälkeen, palaan saman aiheen äärelle, sillä Lilyssä on käynnissä #onkopakkojaksaa-kampanja, jonka tarkoituksena on tuoda näkyväksi työuupumuksen yleisyyttä.

Toimituksen blogissa kerrotaan kampanjasta seuraavaa: ”Tänä syksynä Lilyn kampanja #onkopakkojaksaa pureutuu työuupumukseen. Haluamme tehdä näkyväksi, miten yleistä työuupumus on, ja antaa työkalupakin, joka auttaa sen taltuttamisessa. Erityisesti nuorten naisten väsyminen on asia, jolle haluamme tehdä jotain. Siitä pitää puhua, siitä saa puhua, eikä aina ole pakko vain jaksaa.”

Palasin tänään vuoden takaiseen kirjoitukseeni.  Silloin kirjoituksen julkaiseminen pelotti hirveästi, koska olin siihen asti ollut blogissa melko anonyymikin, ja kirjoitellut lähinnä melko yleisistä asioista, en niinkään mitään erityisen henkilökohtaista. Koska kirjoittaminen on aina ollut itselleni yksi terapiamuoto, tuntui vain siltä, että asiasta oli pakko saada kirjoittaa. Olen tosi iloinen, että julkaisin tuon postauksen. Että toin esiin jotain aitoa, rehellistä ja haurasta itsestäni. Postauksen kommenttiboksissa käytiin todella mielenkiintoista keskustelua aiheesta, ja oikeastaan tuon postauksen julkaisemisen jälkeen koko oma bloggaamiseni muuttui – en enää pelännyt puhua vaikeista tai henkilökohtaisista aiheista blogissa.

Tuolloin en kertonut ihan hirveän yksityiskohtaisesti mitään työstäni, enkä kaikkea voi työhön liittyvien arkaluontoisten seikkojen takia edelleenkään kertoa. Mutta jälkikäteen ajateltuna kyseessä oli ihan selvästi todellinen ja vakavakin uupumus, ja olisi ollut ihan hirveän tärkeää, että joku olisi sanonunut minullekin, että ei ole pakko jaksaa.

Aloitin tuolloin siis graduprojektin keskellä uuden työn, joka oli jälkikäteen ajateltuna aivan liian iso pala kakkua minulle. Työ ja ala itsessään on yleisestikin tunnettu haastavuudestaan ja vaativuudestaan, mutta minun työtehtävääni kohdistui ihan erityisiä haasteita ja samalla ihan hirvittäviä odotuksia. Tätä ei valitettavasti minulle kerrottu rekrytointivaiheessa, vaan haastattelussa vakuuteltiin, että ”tästä tulee hyvä juttu”, ja työ sopii hyvin gradun teon rinnalle. En ollut koskaan tehnyt kyseistä työtä kuin päivän tai parin sijaisuuksia, eikä oma (tuleva) koulutukseni vastannut työtehtävääni kuin osittain. Silti työn alkaessa minulle ainoastaan esiteltiin työtilani, ja sen jälkeen olin täysin omillani. Ei ollut mitään opastusta, perehdytystä tai mentorointia. Minut heitettiin kylmään veteen räpiköimään. Työyhteisön henki teki sen, että kokeneemmilta kollegoilta ei uskaltanut mennä hirveästi apua pyytelemään. Minulla oli kyllä muutama ihminen työpaikalla, joilta tarvittaessa sain hieman apua, mutta heillä ei ollut käytännön tasolla mitään mahdollisuutta auttaa suurimmassa osassa asioita, heistä itsestään johtumattomista syistä. 

Hyvin pian selvisi, että kylmässä vedessä räpiköimistä kyseisestä työstä todella tulisikin. Työssäni kohtasin päivittäin todella isoja ongelmia. Sellaisia, joihin minulla ei ollut mitään kokemusta, koulutusta tai työkaluja puuttua. Olin joka päivä ihan uusien ja vieraiden tilanteiden edessä tietämättä, mitä pitäisi tehdä, eikä ollut ketään auttamassa. Työpuhelimeni soi seitsemän aikaan illalla ja sähköposteja tulvi jatkuvasti. Puhelinvastaajassa oli aamulla viestejä odottamassa. Nämä kaikki sisälsivät erilaisia ongelmia, jotka minun olisi tullut jotenkin osata ratkaista. Aluksi yritin tehdä parhaani pärjätäkseni omillani, olinhan ollut niin onnekas ja etuoikeutettu saadessani työni.

Samalla tunsin aivan alusta lähtien, että taistelen tuulimyllyjä vastaan enkä tule koskaan selviämään tämän vuoren kiipeämisestä. Yritin epätoivoisesti etsiä ja omaksua uutta tietoa ja ammattitaitoa netistä ja kirjoista yötä myöten. Podin valtavaa huijarisyndroomaa. Jonkin ajan kuluttua oli pakko tunnustaa ongelmat ensin itselle ja sitten muille. Päädyin kertomaan ongelmista esimiehelleni ja läheisimmille kollegoilleni työpaikalla. Kerroin, että tarvitsen apua työtilanteen ja ongelmien selvittämiseen, koska minulla ei ole keinoja niiden selvittämiseen yksin. He kyllä kuuntelivat, mutta ihan hirveästi mitään konkreettista ei silti ollut tehtävissä. Hekään eivät omalta osaltaan voineet asioiden laidalle mitään, sillä kyseessä oli niin monimutkainen vyyhti, jonka säikeet ulottuivat ihan hirveän pitkälle, eikä moniin asioihin voinut työpaikkamme puolelta edes vaikuttaaa. Asioita kyllä yritettiin tietyin keinoin muuttaa ja niihin pyrittiin vaikuttamaan, mutta ne olivat sellaisia, että mitään quick fixiä ei yksinkertaisesti tuntunut olevan olemassakaan. Tunsin olevan hyvin yksin näiden haasteiden edessä ja ihan konkreettisesti näin, että kukaan muu ei niille voinut juuri mitään tehdä. Juuri se lisäsi tunnetta siitä, että ihan valtava lasti painaa juuri minun harteillani ja juuri minun pitäisi jostain keksiä taikakeinot, jolla kaikki asiat saataisiin nyt ratkeamaan. 

Ehkä raskainta oli se, että työni ytimessä tuntui olevan jokapäiväinen ”tulipalojen sammuttelu”. Hartioillani painoi jättimäinen vastuu samaan aikaan, kun olin pihalla kuin lumiukko. Oli monenlaisia ongelmia, joita piti päivästä ja viikosta toiseen koittaa jollain tavoin saada selvitettyä. Samaan aikaan sain jatkuvasti tietyiltä tahoilta palautetta, että pitäisi olla parempi, tehdä enemmän ja saada jo useita vuosia olemassa olevat ongelmat ratkeamaan yhdessä yössä. Koin, ettei työpanokseeni oltu tyytyväisiä tai se ei riittänyt tai ollut tarpeeksi hyvää, vaikka annoin aivan kaikkeni ja enemmäkin. Olin mukana kilpajuoksussa, jonka olin tuomittu jo aivan alusta lähtien häviämään. Haasteellisen työtilanteen ohella minun oli saatava graduni valmiiksi, sillä en halunnut hakea lisää opinto-oikeutta. Tämä luonnollisesti aiheutti lisää harmaita hiuksia ja unettomia öitä. 

Melko pian huomasin, että aloin voida huonosti niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oloni paheni kuukasien mittaan jatkuvalla syötöllä. Huomasin, että en ollut ollenkaan oma itseni, ja sen huomasivat aivan varmasti kaikki läheisenikin. Normaalisti olen hyvin sosiaalinen, puhelias ja iloinen ihminen, joka tapaa mielellään ystäviään. Yhtäkkiä en jaksanut tehdä mitään tai käydä missään. En harrastanut liikuntaa vuoden aikana varmaan kertaakaan, koska en jaksanut. Kun pääsin töistä, tulin aina suoraan kotiin ja makasin tai nukuin sohvalla koko loppuillan, sen minkä kotona tehtäviltä töiltä ehdin. Olin todella väsynyt ja ahdistunut. En jaksanut tehdä ruokaa, vaan tilasin todella usein ruokaa kotiin tai hain sitä jostain. Se näkyi myös nousseena painona, jota toki myös stressi itsessään aiheuttaa. Suihkussa huomasin, että hiuksia irtosi isoina tuppoina viemäriin – tästä syytän myös stressiä. Lisäksi minulla puhkesi IBS eli ärtyneen paksusuolen oireyhtyä, ja kärsin todella pahoista vatsaoireista. Jouduin muuttamaan ruokavaliotani radikaalisti, koska todella moni ruoka-aine ei sopinut minulle. Myös erinäisiä niska- ja hartiaongelmia ilmeni, ja niitä kävin hoidattamassa hierojalla. Olin vuoden aikana flunssassa enemmän kuin koko aikuisiälläni yhteensä.

Muistan, miten kerran mieheni ystävä tuli meille kylään ja lähdimme kaupungille brunssille. Töissä oli ollut ihan hirveää usean viikon ajan ja olin ihan hirveän ristitulen alla. Kesken brunssin tunsin itseni ihan voimattomaksi ja minun oli pakko lähteä kotiin. Makasin sängyssä enkä jaksanut enää nousta seurustelemaan vieraamme kanssa. Jo silloin tajusin, että elämäni ei todellakaan voi jatkua näin.

Silti päätöksen tekeminen siitä, että lopettaisin kyseisen työn, oli ihan uskomattoman vaikea. Koska enhän minä voisi luovuttaa. En voisi antaa periksi. Kyseessähän oli sentään hyvä työ! Ja olinhan selvinnyt siinä kuitenkin jo noin vuoden päivät. Useat muut ihmiset kannustivat minua jatkamaan työssäni, olihan se kuitenkin (lähes) koulutustani vastaava työ, jossa oli melko lyhyet työpäivät ja hyvät lomat. Jopa terapeutti, jonka kanssa kävin juttelemassa, oli sitä mieltä, että kyllä se väsymys varmaan ohi menisi jo seuraavan vuoden aikana.

Kesälomani oli pitkä. Kun katson taaksepäin, en muista tuosta lomasta yhtään mitään. Olin silloinkin yhä kuin sumussa, eikä mitään palautumista ja rentoutumista tuntunut tapahtuvan. Keskustelut mieheni, isäni ja muutaman hyvän ystäväni kanssa alkoivat vihdoin avata silmäni – en vain yksinkertaisesti voisi jatkaa työssäni. Se ei ollut vaihtoehto. En voisi ottaa sitä riskiä, että menettäisin fyysisen tai psyykkisen terveyteni. En voisi olla työssä, joka saa minut tuntemaan itseni kuin eri ihmiseksi ja menettämään elämäniloni. Jossa itsetuntoni vajosi pohjamutiin ja näin vain ne asiat, joita en osannut ja joissa olin huono.

Jälkikäteen ajateltuna olin aivan selvästi todella pahasti uupunut ja aivan oman jaksamiskapasiteettini äärimmäisillä rajoilla. Ei ole ollenkaan minulle luonteenomaista itkeskellä töissä tai kotimatkalla, ja kyseisessä työssä sitä tapahtui useammankin kerran. Olin yksinkertaisesti täysin sopimaton ihminen työtehtävääni ja se oli aivan liian iso pala kakkua minulle, ja yritin silti aivan liian pitkään vetää sitä kamalaa kivirekeä harteillani saaamatta mitään kunnollista apua mistään. Olen todella ylpeä itsestäni, että kaiken tuon keskellä sain kuin sainkin graduni valmiiksi ja valmistuin maisteriksi. Jälkikäteen se tuntuu suorastaan uskomattomalta!

Yksi elämäni parhaista päätöksistä oli päästää irti tuosta työstä ja oikeastaan koko kyseisestä alasta. Vaikka hyppäsin tuntemattomaan enkä tiennyt yhtään mitä tuleman pitää, se osoittautui ehdottomasti sen arvoiseksi. Olen ikuisesti kiitollinen niille ihmisille, jotka oikeasti näkivät silloisen olotilani ja kannustivat minua oikeaan suuntaan. Olen iloinen, että uskalsin puhua vaikeasta asiasta.

Nykyään olen täysin omaa koulutustani vastaavassa työssä, jossa on ihanan rento työyhteisö ja jossa ihan oikeasti koen olevani hyvä työssäni. Ja mikä parasta – en ole vielä kertaakaan kokenut stressiä tästä työstä! <3

Lopuksi. Koskaan, ikinä ei ole pakko jaksaa jos siltä ei tunnu. Saa väsyä ja saa olla heikko. Oma olotila kannattaa tunnustaa rehellisesti itselle ja muille, vaikka pelottaisikin. Siitä alkaa toipuminen ja matka kohti jotain parempaa.

-Netta

Kuvat: Pixabay

Lue myös:

Jätin työni – onko se rohkeutta?

Miten stressin väheneminen näkyy elämässäni?

Seuraa blogia:

INSTAGRAM

FACEBOOK