Aurinkoinen ja niin ihana kesäloma vaihtui kuin lennosta täysin toisenlaisiin tunnelmiin. Elämä osaa kyllä aina säännöllisin väliajoin tarjoilla yllätyksiä, ja tälläkin kertaa se pääsi todellakin yllättämään puun takaa – parikin kertaa.

Ensimmäisen loman jälkeisen työpäivän iltana kurkussani alkoi tuntua jokin pienen pieni tuntemus. Ajattelin, että se on varmaankin astmaan ja allergiaan liittyvää (koska minulla on usein niiden vuoksi jotain tuntemuksia kurkussa), mutta päätin kuitenkin olla menemättä toimistolle seuraavana päivänä, ihan varmuuden vuoksi. Seuraavana päivänä tuntemus kurkussa voimistui ihan pikkuisen. Arvelin edelleen, että tuntemus on varmasti harmiton ja liittyy todennäköisesti astmaan. Koska kuitenkin eletään globaalia pandemia-aikaa, päätin olla vastuullinen ja mennä aivan varmuuden vuoksi koronatestiin. Olin kylläkin aivan varma, että minulla ei koronaa ole, sillä olin saanut jo kaksi Pfizerin koronarokotetta  ja jälkimmäisenkin saamisesta oli kulunut jo nelisen viikkoa.  Halusin nyt kuitenkin olla ihan varma, etten sitten vahingossa tartuttaisi ketään.

Niinpä menin vielä samana iltana elämäni ensimmäiseen koronatestiin. Olin ollut koko pandemia-ajan täysin terve ja onnekseni välttynyt kaikilta flunssilta, joten ennen elokuun alkua en ollut testissä joutunut vielä kertaakaan käymään. Pakko sanoa, että testin ottaminen tuntui kyllä aika epämiellyttävältä; siltä kuin joku kutittelisi tai raapisi aivojani! Ei siinä auttanut kuin pitää silmät tiukasti kiinni ja ajatella, että pian se on ohi. Koronatestin ottamisen jälkeen nenääni kutitti, aivastelin ja nenästä vuoti vähän kirkasta nestettä – onneksi laukustani löytyi nenäliina, sillä kävellessä kotiin jouduin niistämään pariinkin kertaan (ja tämä johtui siis nimenomaan testin aiheuttamista tuntemuksista). Tultuani testistä kotiin oloni oli muutoin hyvä ja vointi oli oikeastaan muuten täysin normaali, mutta kurkussa oli edelleen se pieni ”palan tuntu” tai jonkinlaista pientä limaa. Siis hyvin pientä kaiken kaikkiaan. Toistelinkin moneen kertaan puolisolleni, että ”minulla ei kyllä varmasti mitään koronaa ole”, mutta tulipahan nyt sitten se hiton testikin kertaalleen koettua, jotta voi sitäkin sitten mummona muistella.

Koska Helsingissä on kaikki koronaan liittyvä toiminta nyt ihan täysin ruuhkautunutta, sai testin tulosta odotella kokonaiset 1,5 vuorokautta. Koko tuon ajan toistelin edelleen, että ei kyllä varmasti ole koronaa ja että tulos tulee olemaan negatiivinen. Torstaina aamuyöllä noin viiden aikaan vihdoin sitten tuli tekstiviestillä testitulos, jota en ollut uskoa: TULOKSESI ON POSITIIVINEN, eli sinulla on koronavirustartunta. Haukoin henkeä viestiä lukiessani, sillä en vain voinut uskoa sitä todeksi! Herätin puolisoni, joka kauhistui myös, sillä hän puolestaan pelkäsi, että hänelläkin on tai tulee pian olemaan korona. Koska hänellä ei ollut kuitenkaan ollut tuossa vaiheessa oireita, meidän piti siirtyä ohjeistuksen mukaiseen elämänmenoon: minun piti eristäytyä yksin makuuhuoneeseen ja puolisoni eli muualla asunnossa. Hänet määrättiin karanteeniin, eli hänen piti myös olla kotona, mutta hän sai ulkoiluttaa koiraa toisin kuin minä. Puolisoni nukkui ilmapatjalla olohuoneessa ja ruokahuollosta meillä huolehti monen monta päivää Woltin kotiinkuljetuspalvelu.

Koko eristysajan oireeni olivat onneksi lieviä: kurkun tuntemus, pientä nuhaa, aivastelua, yhtenä päivänä kovaa päänsärkyä ja närästystä. Lähes koko sairastamisen ajan minua vaivasi myös kova väsymys, eli monena päivänä tuli nukuttua pitkiä päiväunia. Sen sijaan kuumetta tai yskää ei ollut missään vaiheessa. Otin varmuudeksi astmalääkettä koronan aikana hieman tavallista enemmän, jotta myöskin hengenahdistukset pysyisivät loitolla. Vointini olikin sen verran hyvä, että pystyin joka päivä tekemään töitäkin, mutta esimieheni kanssa sovimme, että teen vointini mukaan lyhennettyä työpäivää.

Vaikka fyysiset oireeni olivat lieviä, niin henkisellä tasolla koronan sairastaminen oli paljon rankempaa kuin tavallisen flunssan tai influenssan kanssa. Kun ollaan 1,5 vuotta väistelty ja oltu ajojahdissa globaalin pandemian kanssa ja kun sitten käy niin, että itse siihen sairastuu, on se tietysti henkisesti rankkaa. Jouduin käymään monenlaisia ajatuksia läpi. Mistä tartunta tuli? Miksi juuri minä? Miten se on edes mahdollista? Minähän olen noudattanut kaikkia mahdollisia ohjeistuksia ja sääntöjä puolitoista vuotta; käyttänyt maskia ja desinfioinut käsiä, luopunut harrastuksista ja tapahtumissa käymisestä. Olemme olleet niin paljon kotona ja esimerkiksi mitään matkoja ei ole ollut suunnitelmissakaan. Epäreiluuden tunteet iskivät välillä kimppuun ja tuli surkuteltua omaa huonoa tuuria.

Ja totta kai siellä makuuhuoneen eristyksessä, jossa vietin yksinäni 8 vuorokautta, ehti hyvin tarkkailla jokaista oirettaan ja pelätä, että oireet pahenevat, ja joudunko sitten sairaalaan ja mitä sitten tapahtuu.. Jos en olisi tiennyt sairastavani koronaa, en olisi varmasti tuollaisia asioita miettinyt pätkääkään. Mutta koska tiesin, ja koska koronasta on tässä puolentoista vuoden aikana tehty varsinainen karmiva peikko, iskivät nämä ajatukset välillä rajuina tajuntaan. Surkuttelin, miten aina joudun käymään läpi kaikkea paskaa, ja ehdin jo moneen kertaan miettiä, että rokotteiden ottaminenkin oli turhaa. Vaikka eihän se tietenkään oikeasti ollut (!), sillä juuri rokotteiden ansiosta oireeni pysyivät lievinä huolimatta siitä, että olen astman takia riskiryhmässäkin. Raskasta oli toki myös ihan itse eristys: päivätolkulla yksin yhdessä ja samassa huoneessa, josta sain poistua vain vessaan ja suihkuun. Koronaa pelännyt puolisoni laittoi minulle ruoatkin valmiiksi, etten menisi jääkaapille tai koskettelisi keittiössä mitään. Se oli varmaan ihan viisasta, mutta tavallaan loi itselle tunnetta, että olen todellinen spitaalinen, jonka pitää vain pysytellä näkymättömissä omassa sairastuvassaan.

Aikani sain kulumaan tekemällä töitä, katsomalla sarjoja, kuuntelemalla äänikirjoja, lukemalla lehtiä ja somettamalla. Kerroin koronasta avoimesta Instagram-tililläni ja päivitin kuulumisia Instagram Storiesien puolella. Tallensin klipit kohokohtiini, jos kiinnostaa niin käy katsomassa @nettafrancesca. Sain ihan hirmuisen paljon tsemppiviestejä niin somessa kuin Whatsappin puolellakin, ne kaikki lämmittivät mieltä. Muutama ihminen jaksoi kysellä minulta joka ikinen päivä vointiani, sitä arvostan todella suuresti, sillä tuo totaalinen eristys oli oikeasti aika yksinäistä, kun emme voineet puolisonkaan kanssa ihan hirveästi oven läpi huudella, kun emme vain kuulleet kunnolla mitä toinen sanoo.

Onnekseni puolisoni eivätkä kaksi altistamaani ystävää kukaan saaneet minulta koronatartuntaa. Toki se tekee oikeastaan vielä hämmentävämmäksi sen, että MINÄ sain kahdesta rokotteesta huolimatta tartunnan, enkä edes tiedä mistä – ehkä kaupasta tai ravintolasta. Mutta sitähän tämä on – tuuripeliä loppupeleissä.

No, koronasta selvisin loppupeleissä lievin oirein ja hyvä niin. Eristykseni kesti 10 päivää ja sen jälkeen se purettiin. Mutta päivää ennen kuin koronaeristykseni päättyi, alkoi suussani tuntua kipua. Yritin elää kivun kanssa ja jotenkin vain toivoin, että se olisi jotain ohimenevää. Mutta eristyksen purusta seuraavana päivänä minun oli pakko astella hammaslääkäriin, sillä kipu oli jo voimistunut melko paljon. Hammaslääkärissä sitten saman tien todettiin, että vain osittain puhjenneen viisaudenhampaani ympärillä oli akuutti tulehdus eli perikoroniitti, ja hammas tulisi poistaa saman tien kirurgisesti leikkaamalla. Kun odotin kirurgia hammaslääkärin aulassa, kyyneleet kihosivat silmiini väkisin – tämäkin vielä! Miksi aina minä?!

Itse  viisaudenhampaan leikkaus sujui ihan hyvin, ja olen kyllä ylpeä itsestäni, miten reipas olin. Jouduin kuitenkin tuohon tilanteeseen täysin yllättäen ja silti pärjäsin hyvin, vaikka hammaslääkäri ylipäänsä ja saati viisaudenhampaan poistoleikkaus onkin monille meistä jännittävä. Mutta todellinen kauhu alkoikin vasta leikkauksen jälkeen – olo oli kuin jyrän alle jääneenä. Leikkauksessa ientäni oli viilletty auki ja sen jälkeen hammasta porattiin, jotta se saatiin paloiksi, minkä jälkeen se poistettiin suusta paloissa. Lopuksi päälle ommeltiin tikit. Toimenpide oli sen verran raju, että jouduin pyytämään puolisoani hakemaan minut hammaslääkäristä kotiin – käveleminen ei olisi tullut kuuloonkaan, niin heikossa hapessa olin. Samana päivänä en pystynyt lainkaan syödä, juoda tai puhua. Lähinnä istuin aivan horroksessa tuolilla (makaaminen oli verenvuodon takia kielletty) ja yritin katsoa televisiota kykenemättä keskittymään.  Suu vuosi verta noin viiden tunnin ajan ja kun puudutuksen vaikutus loppui, alkoivat järkyttävät kivut. Ensimmäisenä yönä nukkumisesta ei tullut käytännössä mitään.

Nyt leikkauksestani on kulunut jo pian viikko, ja edelleen minulla on kipuja, ja olenkin syönyt kipulääkkeitä joka päivä. Lisäksi minulla on antibioottikuuri tulehduksen vuoksi. Tikit onneksi ovat itsestään sulavat, joten niitä ei tarvitse mennä poistattamaan. Mielelläni nimittäin pysyn nyt erossa hammaslääkäreistä jonkunlaisen tovin!

Voisi siis kaiketi sanoa, että tämä elokuu on ollut kaikkea muuta kuin lempeä minulle. Monta viikkoa on mennyt täällä kotona maaten, ja vieläkin olen heikossa hapessa sekä hampaan, lääkitysten että ihan vain tämän kaiken liikkumattomuuden takia. Toimistolla en ole käynyt vielä kertaakaan kesäloman päätyttyä, mutta toiveissani on, että hammaskivut pian lakkaavat ja pääsen sinnekin taas pian. Nyt olen alkanut käydä oikein rauhallisesti lenkillä koiran kanssa joka päivä – ensin vain korttelin ympäri, sitten vähän pidempään. Voimat ovat vielä niin lopussa, että alan tosi rauhassa taas vahvistamaan itseni. Vahvistamista tässä kaipaa nyt sekä fyysinen että henkinenkin puoli, joten pienin askelin eteenpäin kummankin kanssa <3

Toivottavasti teidän syksy on alkanut iloisemmissa merkeissä! Ja toivotaan kaikkia kivoja juttuja tuleville kuukausille meistä jokaiselle <3

-Netta