Olin viime viikolla hautajaisissa, ja sitä ennen ja sen jälkeen en ole saanut puserrettua itsestäni tänne mitään. Jotkut asiat elämässä laittavat ajattelemaan. Mykistävät. Joidenkin asioiden jälkeen tuntuu, että kaikki mehut on puristettu pois, eikä ole sanoja. On vain tyhjyys.

Halusin kuitenkin vain kirjoittaa, että täällä olen. Blogi on kyllä ollut mielessäni, ja en muista milloin viimeksi olisin pitänyt näinkin pitkän postaustauon tai muutenkin kirjoitellut yhtä harvakseltaan kuin tänä syksynä. Blogista on muotoutunut vuosien mittaan tärkeä osa omaa elämääni ja tavallaan sitä haluaa kirjoittaa säännöllisesti, tavallaan toki myös jollain tasolla että niin ”pitää” tehdä. Mutta joskus vain tulee näitä hetkiä elämässä, kun tuntuu niin kovin vaikealta kirjoittaa iloisista asioista, ja joskus kepeät ja ”pinnalliset” aiheet tuntuvat turhanpäiväisiltä verrattuna elämän suuriin käänteisiin. Ja kun ei haluaisi, että joka ikinen postaus  täällä blogissa on surumielinen, voi tuntua helpommalta vain pysyä hiljaa, mikäli se on se oma olotila.

Jotenkin odotin, että viime viikonlopun jälkeen oma oloni olisi jotenkin ”parempi” ja suru ottaisi uuden, kevyemmän muodon. Koska niinhän sitä usein sanotaan, että hautajaisten jälkeen tapahtuu. Mutta oikeastaan hautajaiset vain konkretisoivat itselleni tuon asian, jota en ollut jollain tasolla voinut ja halunnut uskoa. En ollut vielä sisäistänyt sitä, että ihminen elämästäni oli nyt poissa. Nyt sain kuitenkin nähdä omin silmin, että tuo tapahtunut on totta. Olotilani muuttuikin hautajaisten jälkeen oikeastaan vain apeammaksi. Suru ei hävinnytkään minnekään. Suru asuu yhä sydämessäni. Se tekee sinne pesää ja tuntuu raskaalta, painavalta. Tapahtuneet asiat tuntuvat niin kovin vääriltä ja epäreiluilta. Toki, toisaalta näen myös asian monet puolet. Samalla on myös huoli läheisistä, joita asia koskettaa.

Odotan jo kovasti joululomaa. Odotan, että arjen oravanpyörän rattaat pysähtyvät ja saan hetkeksi kääntyä sisäänpäin. Hidastaa ja sulatella rauhassa tätä kulunutta, erikoista syksyä. Levätä. Olemme hieman leikitelleet asialla, josko viettäisimme joulua mökillä. Tavallaan se tuntuu höpsöltä idealta, tavallaan ihanalta ajatukselta. Mökillä asuu rauha ja hiljaisuus. Olisi aika ihanaa vetäytyä sinne omiin oloihin , ihailla takkatulta, saunoa ja lukea kirjoja. Katsotaan, toteutuuko tämä idea.

Ihania marraskuun viimeisiä päiviä teille kaikille <3 Pitäkää huolta itsestänne ja toisistanne <3

-Netta

Ps. Heti tämän postauksen kirjoitettuani tuntuu, että pääsin vähän writers blockista ja teksti soljuu taas ainakin jotenkin. Joskus täytyy vain aloittaa, niin sitten homma taas luistaa.

Eräs ihminen elämästäni siirtyi tänä syksynä ajasta ikuisuuteen. Se pistää ajattelemaan, ja paljonkin. Elämää, kuolemaa ja kaikkea siltä väliltä. Kun kuolema koskettaa meitä, saa se usein ajatuskelat pyörimään päässä. Ja se on ihan hyväkin asia. Usein kuljemme elämässämme vähän autopilotilla, emmekä mieti, miksi teemme asioita ja elämämme elämäämme siten kuin elämme. Emme ehkä mieti, olemmeko tyytyväisiä elämäämme ja toisaalta emme useinkaan muista antaa arvoa asioille, jotka ovat hyvin.

Jokainen meistä kohtaa toisinaan elämässä vaikeita ja hankalia asioita. Se, miten suhtaudumme niihin, vaihtelee suuresti. Osa ihmisistä osaa pysyä lähes aina optimistisina ja luottaa tulevaisuuteen ja positiiviseen muutokseen. Toiset taas näkevät kaiken negatiivisen kautta ja vaipuvat helposti toivottomuuteen.

Itse otin ennen vaikeudet hyvin raskaasti. Ahdistuin todella helposti pienestäkin, koin ikävät asiat usein henkilökohtaisina koettelemuksina ja suurena epäreiluutena juuri minua kohtaan. Ja siis nimenomaan aika pienetkin asiat. Vertailin myös itseäni muihin kokien jollain tasolla, että minulle olisi sattunut enemmän ikäviä asioita kuin vaikkapa kavereilleni. Mutta kuten sanotaan, niin ”elämä opettaa”. Ja nyt kun olen nähnyt maailmaa jo 30 vuoden ajan, olen ehtinyt oppia yhtä sun toista. Elämänkokemusta ja perspektiiviä asioihin on tähän mennessä ehtinyt kertyä jo jokin verran.

Mitä enemmän isompia asioita on elämässä tapahtunut, sitä merkityksettömämmiksi pienet jutut ovat muuttuneet. Ja siis nimenomaan pienet ikävät jutut. Enää en ihan pienestä hätkähdä. En jää harmittelemaan pientä kömmähdystä tai rikkoontunutta tavaraa.  Läikkynyt maito tai koiran oksennus sohvalla ei tunnu missään. En valita pikkuasioista tai harmistu mitättömyyksistä. Sillä kun on kohdannut isompia vastoinkäymisiä ja menetyksiä elämässä, eivät pikkujutut enää hetkauta.

Ja isompienkin murheiden keskellä olen nykyään oppinut ajattelemaan postauksen otsikon mukaisesti: niin kauan, kun on elämää, on toivoa. Niin kauan, kun henki pihisee ja sydän hakkaa, on mahdollista vaikuttaa asioihin ja muuttaa niitä parempaan suuntaan. Vaikka mitä vastoinkäymisiä tuleekin elämässä vastaan, ne hyvin harvoin ovat sellaisia, etteikö niitä ajan kanssa  voisi voittaa ja niistä päästä yli. Ja toisaalta – joka ikisestä päivästä kun olemme elossa, saamme olla kiitollisia. Koska sekin on fakta, että joskus koittaa se päivä, kun aika loppuu. On etuoikeus olla yhä täällä.

Koen tämän ajatuksen jotenkin hirveän lohdullisena. Kun minulla aiemmin oli hankala ja raskas, kuluttava elämänvaihe meneillään, sain voimaa näistä sanoista. Oli miten raskasta hyvänsä, olen silti yhä täällä. Voin yhä muuttaa asioita. Toivoa on. Ja kappas, niin ne asiat sitten muuttuivatkin – vaikka eivätkään ihan niin pian kuin olisin aluksi toivonut. Mutta muuttuivat, koska jaksoin uskoa ja toivoa ja toki tehdä töitä asioiden eteen.

Paljon toivoa päiviinne,

-Netta