Katin kirjoitus kirkasvalolampusta jäi mieleeni, ehkä siksi, että olen viime viikkoina miettinyt myös omaa suhdetta valoon. Miten paljon se ohjaa rytmiämme ja miten helposti unohdan, että keho seuraa omaa sisäistä kelloaan silloinkin, kun minä haluaisin vielä hetken pysyä hämärässä. Aamuisin huomaan usein kaipaavani lempeää hitautta. Olisi ihanaa viettää ensimmäiset tunnit kynttilänvalossa, juoda kahvia rauhassa ja antaa päivän herätä hiljaa. Mutta samalla tiedän, että sisäinen kelloni toivoisi toisenlaista alkua, valoa, joka kertoo keholle, että nyt on aamu, on aika herätä.

Ihmisen sisäinen kello on aivoissa sijaitseva hermokeskus, joka säätelee vuorokausirytmiä, sitä, milloin olemme virkeitä ja milloin väsyneitä. Se reagoi erityisesti valoon ja pimeyteen. Valo on ollut ihmisen ensimmäinen kello. Jo kauan ennen sähkövaloja ja kalentereita ihminen eli valon ja pimeyden rytmissä, heräsi auringonnousuun ja rauhoittui, kun hämärä hiipi maisemaan. Nykyisin rytmiä ohjaavat aikataulut, näytöt ja keinovalo, mutta keho ei ole muuttunut, se toimii edelleen valon tahdissa.

Luonnonvalo on kehon paras kello

Jo lyhyt hetki kirkkaassa valossa, ulkona tai ikkunan ääressä, auttaa säätämään vuorokausirytmiä ja tekee olosta virkeämmän. Kun valo osuu silmiin aamulla, melatoniinin tuotanto vähenee ja elimistö saa viestin, että yö on ohi. Jos aamun valo jää saamatta, keho saattaa elää ikään kuin puolihorroksessa, jolloin väsymys ja alakulo helposti lisääntyvät. Siksi olen alkanut pohtia, olisiko sittenkin parempi herättää itsensä heti valolla. Availla verhoja, sytyttää lamput, ehkä jopa kokeilla kirkasvaloa, antaa kehon ymmärtää, että aamu on alkanut, vaikka mieli vielä viipyilisi kynttilänvalossa.

Valon lisäksi aamu- ja iltarutiineilla on merkitystä, ne kertovat keholle, milloin on aika olla hereillä ja milloin hiljentyä. Aamurutiinit ovat kehon tapa orientoitua uuteen päivään. Ne eivät ole pelkkiä toistuvia tekoja, vaan viestejä elimistölle. Aamun toistuvuus vahvistaa rytmiä ja luo ennakoitavuutta. Kun herää suunnilleen samaan aikaan, avaa verhot heti, juo vettä ja syö aamupalan, keho oppii tunnistamaan päivän alun. Aamuun rakennettu pieni liike, venyttely, kävely ulkona, muutama askel pihalla, toimii kuin painike, joka kytkee kehon käyntiin.

Iltarutiinit taas ovat päivän vastaliike. Ne kertovat keholle, että nyt on aika laskea kierroksia. Kun illalla toistaa samoja rauhoittavia tekoja, kuten himmentää valoja, jättää ruudut sivuun ja antaa hetken itselle, keho alkaa tunnistaa näitä merkkeinä yöstä. Valon vähentäminen illalla on yhtä tärkeää kuin sen lisääminen aamulla, pimeys käynnistää melatoniinin tuotannon ja valmistaa uneen. Myös rytmin säännöllisyys, suunnilleen sama nukkumaanmenoaika ja unirytmi viikonloppuisinkin tukee tätä luonnollista säätelyä.

Rutiinit eivät siis ole vain tapoja, vaan tahdistimia. Ne pitävät sisäisen kellon ajassa silloinkin, kun ympäröivä maailma elää eri tahtiin. Ne antavat keholle vakautta, jota mieli usein etsii. Aamu on mahdollisuus virittäytyä uuteen päivään, ilta taas kutsu irrottautua sen vaatimuksista. Luonnonvalo ja pimeys kuljettavat meitä vuodenajasta toiseen. Ehkä tärkeintä ei ole valita toista ja hylätä toista, vaan oppia elämään niiden rytmissä. Aamulla valo herättää minut eloon ja illalla kynttilänvalo muistuttaa pysähtymisestä.

Terveisin: Anna

Pimeistä pimein vuodenaika on alkanut eikä pakkasesta ja lumesta kirkastavana elementtinä ole sääennusteiden mukaan tietoakaan. Olen pohjois-Suomesta kotoisin, joten luulin, etten täällä etelässä asuessani rasittuisi pimeästä tai kaamosajasta. Kuitenkin olen huomannut kaamosrasituksen kehittyneen kaamosmasennukseksi viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana.

Viime vuosina olen lukenut kirjallisuutta kaamosmasennuksen tiimoilta ja pyrkinyt ennaltaehkäisemään oireilua. Omat oireeni ovat noudattaneet yleisesti esiintyviä oireita ja ne ovat vuosien vieriessä menneet vain pahempaan suuntaan: alakuloisuutta, musertavaa väsymystä  ja mielihyvän tunteen puuttumista sekä lisääntynyt (makean) ruokahalu.

Onneksi kaamosmasennuksen ja sen lievemmän muodon, kaamosrasituksen, itsehoito on kohtuullisen helppoa. Säännöllisen elämäntapojen, liikunnan ja riittävän unen lisäksi suositellaan nykyisin myös epäsuoraa kirkasvalohoitoa aamuisin 15-45 minuuttia. 

”Helppo juttu!”mietin mielessäni ajellessa lähikauppaan kirkasvalolamppua ostamaan. Hämmästys olikin suuri, kun kaupan hyllyllä oli toistakymmentä eri mallista ja eri merkkistä kirkasvalolamppua. Siinä pakettien kyljestä luin ominaisuuksista ja lukseistä yrittäen tehdä vertailua. Lopulta nappasin kainaloon mielestäni parhaimman kirkasvalolampun ja suuntasin kotiin. 

Kotona avasin paketin innostuksen vallassa ja etsin asennus- ja käyttöohjeita. Ohjeet löytyivät kyllä, mutta ne olivat niin pienellä etten millään lukulaseilla enkä millään valaistuksella nähnyt lukea tekstiä! Huokaus… Tuloksettoman kirkasvalolampun maahantuojan kotisivuilla surffailun jälkeen luovutin ja lähetin sähköpostia maahantuojan infoon ja pyysin ohjeet. Samalla tunnustin, että kyllä se ikänäkö on minutkin saavuttanut. 

No, sieltäpä ne ohjeistukset tulivat ja nyt näin jo ohjetekstinkin.  Ja jos joku on hankkimassa kirkasvalolamppua, suosittelen ohjeiden lukemista! Parin viikon käytön jälkeen luen aamun lehden kirkasvalon loisteessa ja aamun venyttelyhetkikin tuntuu sujuvan reippaammin. Oliko se kirkasvalon ansiota, että rohkaistuin maalaamaan keittiön ikkunan pielet ja patterit aurinkoisen keltaiseksi? 

Eihän se kirkasvalo ole autuaaksi tekevä apu kaamosmasennukseen tai -rasitukseen, mutta on oivana tukena säännöllisen heräämisen, ruokailun ja liikkumisen ohella. Edelleen minun tekee mieli leipoa tavallista enemmän ja vielä enemmän tekee mieli myös syödä leipomuksia. Joskus annan tälle mieliteolleni myös periksi – koska marrasrasitus ❤

Kati HäMy