Eilen pakkasin muuttokuorman mökiltä ja sanoin jäähyväiset kesälle. Autoon tuli laatikoiden lisäksi mukaan paljon muistoja: iltoja laiturilla, aamukahveja terassilla, ystävien ja lasten naurua. Kesän sato ei tänä vuonna ollut minulle marjoja ja yrttejä, vaan se tunne, kun sain viimeisteltyä ensimmäisen runokirjani mökin pöydän ääressä. Siinä se oli – oma pieni sadonkorjuuni!

Luonto elää omaa kiertoaan, ja me sen mukana. Kesän jälkeen tulee syksy, ja sadonkorjuun aika muistuttaa, että kaikki kasvu ei jatku loputtomiin. On aika kerätä talteen se, mitä on saanut, ja päästää irti siitä, mikä on tullut valmiiksi. Se pätee paitsi maahan, myös meihin itseemme. Luopuminen on osa elämää, välillä haikeaa, mutta lopulta välttämätöntä, jotta uutta voi syntyä tilalle.

Tähän vuodenaikaan osuvat myös Halloween ja pyhäinpäivä, kaksi juhlaa, jotka molemmat käsittelevät muutosta ja elämän kiertokulkua omalla tavallaan. Halloweenin juuret ovat kelttiläisessä sadonkorjuujuhlassa, jolloin uskottiin, että elävien ja kuolleiden maailma kohtasivat. Se oli siirtymähetki, jossa vanha vuosi päättyi ja uusi alkoi. Pyhäinpäivänä taas hiljennymme muistelemaan heitä, jotka ovat jo jatkaneet matkaa. Sytytämme kynttilöitä ja tunnemme kiitollisuutta siitä, että he ovat olleet osa meidän tarinaamme.

Nämä juhlat muistuttavat samasta asiasta kuin luonto: kaikki muuttuu, mutta mikään ei katoa kokonaan. Halloweenin aikaan puhutaan hengistä ja rajoista, jotka hämärtyvät, ehkä se tarkoittaa myös sitä, että tämä vuodenaika kutsuu katsomaan taaksepäin lempeästi. Että saa hetken pysähtyä, muistella ja sitten päästää irti.

Jokaisesta vuodenajasta jää jälki, kuten jokaisesta ihmisestä ja elämänvaiheesta. Kun osaamme luopua, annamme tilaa uudelle kasvulle. Elämässä on aikoja, jolloin pitää pysähtyä, kerätä sato ja sanoa hyvästit. Mutta se ei ole loppu, se on osa luonnollista rytmiä, jota me kaikki elämme. Muistot ja kokemukset jäävät meihin, ja jos sallimme, ne muovaavat meitä lempeästi eteenpäin.

Tänään, pyhäinpäivänä, sytytämme kynttilän ja ajattelemme heitä, jotka ovat jo jatkaneet matkaa. Emme surullisina, vaan kiitollisina siitä, että he ovat olleet osa meidän elämäämme. Elämä kulkee eteenpäin, vaikka välillä pysähdymme. Luopuminen ei ole loppu, vaan käännös polulla, hetki, jossa vanha väistyy uuden tieltä.

Ehkä juuri siksi tämä vuodenaika on niin erityinen, se muistuttaa, että elämä jatkuu. Pimeys ei ole loppu, vaan lepohetki ennen uutta alkua. Kun kynttilät syttyvät ja illat pimenevät, tiedämme, että valoa on yhä, sekä ympärillämme että meissä itsessämme.

Terveisin: Anna

Taas havahduin siihen, että aikaa säädetään ja talviajassa ollaan. Jo muutaman viikon ajan olen ollutkin harvinaisen väsynyt ja musta pilvi on tullut pään päälle muka jäädäkseen. Keräsin reilu viikko sitten kasvihuoneesta loput tomaatit, myös vihreät, pois ja se oli minulle merkki kesän loppumisesta ja pitkän pimeän alusta.

Vuosi sitten olin kaksi vuotta kestäneen työpaikkakiusaamisen, liikaa lisääntyneiden töiden ja valtavan uupumuksen seurauksena sairauslomalla. Hirveässä vimmassa tein myös tuolloin kesän viimeisistä tomaateista säilykkeitä, koska pian pitäisi palata työhöni. Silloin vihreät tomaatit säilöttiin kiireessä vihreinä.

Kun kaiken sen sairauslomani kiireen keskellä katsoin itseäni, elämääni ja varsinkin työhön paluutani, tajusin ettei mikään muuttuisi uupumuksessani tai työssäni ellen ota aikalisää. Sanoin itseni irti työstäni,  jota rakastin ja jossa olin erinomainen, ja jonne jäi liuta mahtavia ja osaavia työntekijöitäni.

Kaikki kiire loppui siihen paikkaan ja pitkä toipuminen alkoi psykoterapia apunani. Vasta vuosi tapahtuneen jälkeen pystyin terapeutille lausumaan maagiset sanat:” Olen hyvä ja riittävä näin. Kaikki järjestyy, kun antaa aikaa”. 

Yksin yrittäjänä minulla ei ole kiirettä haalia asiakkaita päivät täyteen. Teen töitä sen mukaan, mitä jaksan. Ehkä ensi vuonna teen jo enemmän. Katsotaan sitten. Liikkujana riittää, että teen aamuvenyttelyn josta saan virkeyttä ja hyvinvointia päivääni. Se riittää.

Mutta ennen kaikkea minulla on aikaa odottaa, kun vihreät tomaatit köllöttelevät keittiön pöydällä kypsymässä ja punastumassa. Silloin teen Katin parasta rakkaudella valmistettua paahdettua tomaattikastiketta, joka nautitaan pimeinä iltoina kynttilän valossa.

Paahdettu tomaattikastike

10 l kattila melkein täyteen tomaatteja 

5 sipulia

1 valkosipuli

5 porkkanaa

Chiliä maun mukaan

2 dl fariinisokeria

1 rkl suolaa

1 rkl pippuria

Punaviiniä sen verran, kuin raaskii laittaa

Hyvää oliiviöljyä reippaasti

Kuumaan leivinuuniin paahtumaan noin tunniksi. Ota pois uunista ja soseuta. Jos haluat säilyttää kastikkeen jääkapissa, voit laittaa säilymisen varmistamiseksi sitruunahappoa ohjeen mukaan. Käytän tomaattikastiketta keittoihin ja kastikkeisiin sekä pizzaan.

Ihanaa syksyä, terveisin Kati