Lukeminen ja kirjoittaminen ovat kulkeneet elämässäni mukana niin kauan kuin muistan. Jo lapsena kirjastot olivat minulle lähes taianomaisia paikkoja: hiljaisia tiloja täynnä maailmoja, ajatuksia, tunteita ja ihmiskohtaloita.

Muistan edelleen sen erityisen tunteen, kun sain kulkea kirjaston hyllyjen välissä ja valita mukaani kirjoja: kuin olisin saanut luvan lähteä hetkeksi johonkin toiseen todellisuuteen. Ehkä juuri siksi kirjallisuudesta tuli minulle paljon enemmän kuin harrastus. Siitä tuli tapa ymmärtää maailmaa, elämää ja ihmisiä. Myöhemmin myös itseäni.

Lukeminen parhaimmillaan lisää myötätuntoa. Kun luemme toisen ihmisen tarinaa, astumme hetkeksi hänen näkökulmaansa. Ymmärrämme paremmin surua, ikävää, rakkautta, epävarmuutta, iloa ja ihmisyyden monia sävyjä. Kirjallisuus muistuttaa meitä siitä, että emme ole tunteidemme kanssa yksin. Samalla se voi lisätä myös itsemyötätuntoa. Joskus kirjan sivuilta löytyy lause, joka tuntuu sanovan juuri meille: sinäkin saat olla keskeneräinen. Sinäkin saat väsyä, eksyä, kaivata ja aloittaa uudelleen.

Minulle kirjoittaminen on ollut tapa käsitellä tunteita ja tehdä näkyväksi asioita, joita en ehkä muuten osaisi sanoittaa. Se auttaa pysähtymään. Kuuntelemaan itseäni. Ymmärtämään paremmin ihmissuhteita, elämän herkkyyttä ja sitä, mikä oikeasti on merkityksellistä.

Kirjoittaminen on myös rauhoittumista ja palautumista. Hetki, jolloin maailma hidastuu. Kun sanat alkavat asettua paperille, myös mieli usein selkiytyy. Kiireinen arki siirtyy hetkeksi taka-alalle ja tilalle tulee jotain hyvin inhimillistä ja tärkeää: läsnäolo.

Ehkä juuri siksi kirjallisuudella on Suomessa niin erityinen merkitys. Kirjastot ovat olleet suomalaisille sivistyksen, tasa-arvon ja yhteisten mahdollisuuksien symboleita jo yli sadan vuoden ajan. Suomessa on poikkeuksellisen vahva kirjastokulttuuri, ja se on asia, josta olen syvästi kiitollinen. Kirjastot ovat paikkoja, joissa jokaisella on mahdollisuus oppia, unelmoida, tutkia, levätä ja löytää uusia ajatuksia riippumatta taustasta tai elämäntilanteesta.

Minulle kirjastot ovat aina olleet myös turvapaikkoja. Paikkoja, joissa on saanut olla rauhassa omien ajatustensa kanssa. Siksi tuntuu edelleen hieman epätodelliselta ja valtavan liikuttavalta, että oma esikoisrunokirjani Vaikka tuulisikin on päässyt kirjastoihin. Sitä voi löytää jo muun muassa Turusta, Helsingistä ja Jyväskylästä ja myös monista muista kirjastoista.

Ajatus siitä, että joku voisi löytää kirjan sattumalta kirjaston hyllystä, pysähtyä hetkeksi sen äärelle ja ehkä tunnistaa riveiltä jotain omasta elämästään, tuntuu minusta hyvin suurelta asialta. Ehkä joku saa siitä lohtua. Ehkä joku innostuu itsekin kirjoittamaan. Ehkä joku vain hengittää hetken syvemmin.

Ja juuri siksi minulle merkitsisi paljon, jos tekisit hankintaehdotuksen myös omaan lähikirjastoonsa. Suomessa kirjastoihin voi helposti ehdottaa uusia kirjoja hankittavaksi joko kirjastossa paikan päällä tai useimmiten myös kirjaston verkkosivujen kautta löytyvällä hankintaehdotuslomakkeella. Pieni ehdotus voi johtaa siihen, että kirja löytää jonkun uuden lukijan. Jonkun, joka juuri sillä hetkellä tarvitsee sanoja, pysähtymistä tai tunnetta siitä, ettei ole yksin.

Terveisin: Anna

Keväällä se hiipii hiljaa. Ensin huomaa valon. Aamulla herää hieman ennen herätyskelloa, eikä ilta tunnu enää yhtä raskaalta. Sitten alkaa tulla tuoksuja: sulavan maan, kosteuden ja jonkin uuden alun. Ja jossain vaiheessa huomaa ajattelevansa: olisi ihanaa olla nyt jossain muualla.

Me olemme kiertäneet tänä keväänä katsomassa mökkejä maaseudulla. Ajaneet pikkuteitä, kurkistaneet pihapiireihin, seisoneet hiljaisilla tonteilla ja yrittäneet kuvitella, miltä tuntuisi herätä siellä. Vielä se oikea ei ole tullut vastaan. Mutta ehkä juuri se etsiminenkin kertoo jostain: tarpeesta hidastaa, päästä lähemmäs luontoa, löytää tila, jossa hengitys kulkee vähän vapaammin.

Kevät ei ole vain vuodenaika, vaan myös kehon ja mielen käännekohta. Pitkän pimeän jälkeen valo lisääntyy, ja sen mukana muuttuu myös oma vireys. Moni huomaa, että energia lisääntyy ja samalla herää halu tehdä jotakin konkreettista. Talven aikana elämä usein kaventuu sisätiloihin ja rutiineihin, mutta keväällä suunta kääntyy ulospäin.

Silloin alkaa tuntua luontevalta koskea maata, siivota pihaa, istuttaa jotakin. Puutarhatyöt eivät ole vain tekemistä, vaan tapa olla yhteydessä johonkin hitaampaan rytmiin. Siinä, missä arki on usein nopeaa ja täynnä ärsykkeitä, kasvu tapahtuu omassa tahdissaan. Kevät muistuttaa, että kaikkea ei voi kiirehtiä.

Suomalaisten suhde mökkiin liittyy vahvasti varmasti juuri tähän kokemukseen. Mökki ei ole vain rakennus tai paikka kartalla, vaan tila, jossa arjen vaatimukset kevenevät. Siellä ei tarvitse olla tehokas tai jatkuvasti tavoitettavissa. Usein riittää, että on. Ehkä juuri siksi mökkikuume ei aina liity itse mökkiin, vaan siihen, mitä se edustaa, yksinkertaisempaa rytmiä, vähemmän melua ja enemmän läsnäoloa.

Silti kaikilla ei ole mökkiä, eikä sitä oikeaa välttämättä löydy heti, vaikka sitä etsisi. Silloin mökkikuume voi tuntua levottomuutena tai kaipuuna, jolle ei ole selkeää kohdetta. Mutta usein kyse ei ole pelkästään paikasta, vaan tarpeesta, joka on tullut näkyväksi. Kaupungissakin tätä tarvetta voi kuunnella.

Meillä Turussa luonto ei ole lopulta kaukana. Keväällä sen huomaa erityisen hyvin, kun siirtyy hieman pois vilkkaimmilta kaduilta. Ruissalossa valo siivilöityy puiden läpi ja meri avautuu rauhallisena. Hirvensalo tarjoaa hiljaisempia polkuja ja pidempiä kävelyjä, joissa ajatus alkaa kulkea eri tavalla. Ja joskus riittää se, että pysähtyy Aurajoen varrelle ilta-auringossa ja antaa katseen levätä vedessä.

Luontokaipuu ei vaadi suuria ratkaisuja. Se voi toteutua pienissä hetkissä: siinä, että istuttaa jotakin parvekkeelle, lähtee kävelylle ilman päämäärää tai antaa itselleen luvan olla hetken ilman jatkuvaa tekemistä. Usein jo se, että hidastaa hieman ja siirtää huomion pois kiireestä, muuttaa kokemusta.

Ehkä mökkikuume ei ole asia, joka pitäisi ratkaista nopeasti. Ehkä se on muistutus siitä, että elämässä tarvitaan tilaa, hiljaisuutta ja yhteyttä luontoon – tavalla tai toisella. Me jatkamme vielä mökkien katselua. Ehkä se oikea löytyy jossain vaiheessa. Tai ehkä tärkeintä onkin se, että olemme pysähtyneet kuuntelemaan tätä kaipuuta, jonka kevät tekee monelle meistä.

Se avaa oven johonkin, mikä on ollut hetken piilossa. Ja joskus jo sekin riittää.

Kevätterveisin: Anna