Elämää äitihormonien kanssa: synnytyksen jälkeinen estrogeenivaje
Tyhjä olo
Se alkoi jo synnärillä. Seuraavana aamuna synnytyksen jälkeen koin oloni jotenkin tyhjäksi ja oudoksi. Se meni ohi ja silloin en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Olo oli koko raskauden ollut kaikista perus vaivoista huolimatta hyvä, se hormoonikoktail oli selvästi sopinut mulle tosi hyvin.
Fyysiset oireet
Synnärille jäi vauvan painon lisäksi 7 kiloa nestettä, mistä olin tietenkin iloinen. Olo oli niin henkisesti kuin fyysisestikin hyvä ehkä viikon verran. Yhtäkkiä paino alkoi nousta järkyttävästi, aamuisin olin yhtä turvonnut kuin alkuraskaudesta. Sormet kuin hk:n siniset ja silmäluomet kuin partasen nakit. Muuta vaivaa alkoi ilmaantua. Nivelet särkivät ja liitoskivut palasivat, hikoilin öisin kuin saunassa, aloin kuorsata niin, ettei ukko voinut enää nukkua edes samassa kerroksessa. Ihme ettei vauva heräillyt enempää. Kärsin nukahtamisvaikeuksista monta kuukautta, vatsa ei toiminut, pidätyskyky ei parantunut synnytyksen jälkeen oikeastaan ollenkaan, ahkerasta lantionpohjatreenistä huolimatta. Limakalvot olivat kuivat kuin sahara ja raskausajalta tuttu kestonuha teki paluun. Jos jotain positiivista, niin ihoni on ollut naurettavan hyvä, sileämpi kuin vauvalla ja päänsärkyä on ollut enää satunnaisesti. Nämä yksityiskohdat tosin kielivät ongelmasta..tai ainakin siitä että joku oli perustavan laatuisesti eri tavalla kuin ennen.
Mieliala
Kuulostaako tutulta? Varmasti monelle, ainakin ensimmäisinä kuukausina synnytyksen jälkeen ja varmasti imettäville äideille. Itsekin elelin vaivojeni kanssa kuukausia ajatellen että tämä varmaan on normaalia ja naisen elämä vaan on tällaista. Kuukautiskierto käynnistyi ja jatkui sekopäisen epäsäännöllisenä ja kaikin puolin mielipuolisena kuukaudesta toiseen eikä kropassa oikeastaan mikään muuttunut. Aloin huomata mielialassa huolestuttavia piirteitä. Alkuun yritin pitää itsestäni parempaa huolta, yritin stressata vähemmän. joogata, meditoida, liikkua, syödä terveellisesti…. Järjestelin arkea helpommaksi ja delegoin ukolle enemmän, sain enemmän omaa aikaa ja vauvavapaata. Mikään ei auttanut.
Olin jatkuvasti väsynyt. Mikään määrä unta ei tuntunut auttavan. Joka paikkaan sattui, olin äkkipikainen enkä nauttinut oikein mistään. Pahimmillaan kaikki näytti toivottomalta. Vauva oli vaativa ja pelkäsin tulevaisuutta hänen kanssaan. Viikot ja kuukaudet vierivät, objektiivisesti tarkasteltuna vauva muuttui varmasti helpommaksi mutta minä en kokenut niin. Kaikki tuntui yhtä raskaalta kuin aluksi, jolloin se toden totta oli millä mittapuulla tahansa sitä ollutkin. En myöskään kokenut iloa mistään sellaisista hetkistä ja asioista joista olisi kuulunut. Tiesin kyllä että milloin sitä iloa olisi kuulunut tuntea, en vain tuntenut niin. Katsoin elämää eräänlaisen verhon tai panssarilasin takaa. Halusin vain huutaa kaikille lisääntymisikäisille tai lisääntymässä oleville:
Älkää tehkö sitä! Tulette hukkumaan ja kadottamaan itsenne kokonaan! En voinut iloita ystävien raskausuutisista, koska pelkäsin heidän puolestaan.
Tajusin tilanteen kunnolla vasta kun juttelin miehen ja muutaman ystävän kanssa joilla on saman ikäisiä lapsia. Rehellinen ja avoin keskustelu avasi silmäni sille, että mä koen tämän nyt jotenkin tosi paljon synkemmin kuin muut. Kaikilla on haasteita mutta mulla ei tuntunut muuta olevankaan.
Hoitoon hakeutuminen
Tässä vaiheessa lintunen oli varmaan seitsemän kuukautta vanha. Soitin neuvolaan ja sain ajan psykologille, joka oli sitä mieltä että olin masentunut ja järjesti minulle lääkäriajan. Lyhyesti, lääkäri määräsi masennuslääkkeitä ja jatkoin psykologilla käyntiä muutaman kerran. Tuttu tarina. En uskonut lääkkeiden tehoon pätkääkään. Yllätys olikin suuri kun lääke tehosi noin tunnissa. Olo oli yhtäkkiä ihan erilainen. Ajattelin että ehkä kaikki ne fyysiset vaivatkin olivat vain masentuneen mielen temppuja.
Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi ettei näin ole. Kaikki näin jälkikäteen selviksi vaihdevuosioireiksi tunnistettavat vaivat jatkuivat. Vain mieliala oli parempi. Olin kysynyt lääkäriltä mielipidettä imetyksen lopettamisesta, sillä olin jo itse hiukan epäillyt kaiken olevan hormonaalista. Oireet kun tuntuivat pahenevan aina kuukautiskierron siinä vaiheessa, kun pms oireita olisi muutenkin ollut odotettavissa. Kärsin siis lähes jatkuvista ja todella paskamaisista pms oireista. Masennuslääkkeen uskomattoman nopea teho vahvisti epäilyäni ja pyysin lääkäriä lisäämään verikoelähetteeseen estrogeenin, kaikki muu siinä suurinpiirtein sitten olikin. Tätä lääkäri ei katsonut tarpeelliseksi ja verikoetulokset olivat hiukan matalaa ferritiiniä lukuunottamatta normaalit. Imetyksestä hän ei uskaltanut sanoa mitään.
Imetyksen lopettaminen
Totesin että vaivani ei ollut enää julkisen terveydenhuollon ongelma, ”masennus” eli ainoa akuutti ongelmani oli kontrollissa ja kaikki muu oli liian pientä julkisin varoin hoidettavaksi. Tiesin itse että kyse on hormooneista, siitä ei ollut epäilystäkään joten päätin lopettaa imetyksen. Tätä kirjoittaessani olen ollut kuukauden imettämättä. Jotkin oireet ovat nyt helpottaneet tai hävinneet kokonaan. Hormonitoiminnan palautuminen kestää kuukausia, niinpä tässä nyt vielä hetken odottelen ja katsotaan miten käy.
Nyt tiedän että jos joskus sekoan ja saan toisen lapsen, vaihtoehdot ovat nämä: imetän ja varaudun syömään masennuslääkkeitä ja kärsimään vaihdevuosista TAI en imetä, ainakaan näin pitkään.
Mitä muuta opin tältä reissulta?
Terveyskeskuksessa ei ole naisten vaivoihin liittyvää osaamista, eikä hormonien vaikutusta synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja muihin synnytyksen jälkeisiin terveyshuoliin oikeastaan ollenkaan tunnisteta. Hormonihoitoja ei katsota käyväksi hoidoksi näihin vaivoihin, ainakaan suomessa. Lisäksi, on päivän selvää että mieslääkäri ilman alan eritysisosaamista on hiukan heikoilla jäillä näiden juttujen kanssa. Hänen voi olla tosi vaikea ymmärtää sitä, miten suuri vaikutuksia hormoneilla on naisen kehoon ja mieleen ihan käytännössä… ja miltä se tuntuu. Noin 10-30 prosenttia synnyttäneistä sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen, suunnilleen samanlainen osuus synnyttäneistä kärsii vaihdevuosioireista synnytyksen jälkeen. Liekö sattumaa? En ole lääketieteilijä, mutta ihan maalaisjärjellä tämä yhteys vaikuttaisi tutkimisen arvoiselta.
Ymmärrän toki ettei tavallisia synnytyksen jälkeen ilmeneviä oireita kannata alkaa hoitaa hormonihoidoin. Masennusläke toimi omalla kohdallani yhteen oireeseen hyvin ja teki muiden oireiden kanssa elämisestä siedettävämpää, mutta kysynpä vaan, onko estrogeenivajeesta johtuvia oireita järkeä hoitaa ensisijassa ja pelkästään masennuslääkkeillä? Todennäköisesti suurelle osalle synnyttäneistä pelkkä tieto oireiden syystä riittäisi, sen tiedon turvin voisi tehdä informoidun päätöksen imetytksen jatkamisesta tai esimerkiksi masennuslääkityksen aloittamisesta. Väitänpä vielä, että jos kuka tahansa mies kävelisi vastaavan oirekavalkadin kanssa terveyskeskukseen, hän saisi niihin hoitoa. En vedä patriarkaattia mukaan tähän, mutta väkisinkin tulee mieleen, heijasteleeko tämä vaikenemisen kulttuuri yhteiskunnallisia käsityksiä äitiydestä ja naiseudesta. Kärsimyksestä ja vaikenemisesta jollain tavalla äitiyteen ja synnyttämiseen liittyvinä normeina. Toisaalta osansa näyttelevät todennäköisesti myös niin naisten kuin miestenkin intiimivaivoihin liittyvät tabut ja häpeä sekä masennukseen liittyvä stigma. Erityisesti synnytyksen jälkeisestä masennuksesta on vaikea puhua. Äiti on onneton kun kaikki odottavat hänen olevan onnensa kukkuloilla. Onko masentunut äiti äidiksi sopimaton? Olivatko hänen odotuksensa äitiydestä epärealistiset? Onko hän pullamössöä, heikko ja kykenemätön? Naisena jotenkin rikki ja kelvoton? Uusi elämäntilanne vain on niin stressaava ja univelka verottaa…niinpä niin. Oman kokemukseni mukaan raskaat ensikuukaudet varmaan vaikuttavat, mutta se ei ole koko totuus.
Sulla on oikeus saada apua
Halusin vaan sanoa, että jos palautuminen tuntuu kestävän ikuisuuden ja ETENKIN jos kaikki alkaa näyttää synkältä ja toivottomalta, hae apua! Vauvan kanssa voi olla raskasta, mutta sen ei kuulu tuntua jatkuvalta sotatilalta ja pelkältä kärsimykseltä. Toisaalta, kannattaa varautua siihen, ettei terveyskeskuksessa huomioida esimerkiksi tätä hormoninäkökulmaa ja joudut hiukan vääntämään, menemään yksityiselle tai tekemään omat johtopäätöksesi. Älä kuitenkaan jää tuleen makaamaan. Se on kaikkein huonoin vaihtoehto, etenkin masennus voi pitkittyessään jäädä loppuelämän kumppaniksi. Tai oikeastaan haluan sanoa, että sulla on oikeus hakea apua ja puhua asioista niin kuin ne on. Äitikin saa valittaa eikä ole mikään hyvän äidin mitta kuinka paljon ja kauan pystyy hiljaa kärsimään.
Olen saanut tosi paljon apua terveyskeskuksesta, lääkäri oli empaattinen ja psykologi tosi mukava. Neuvolassa ollaan oltu avuliaita. Tekstistä voi saada sen kuvan että olen tyytymätön hoitoon, sitä en oikeastaan ole. Ymmärrän kyllä että nykyisillä julkisen terveydenhuollon resursseilla ei ihmeisiin pystytä. Ymmärrän myös että me vaadimme kokoajan parempaa ja enemmän hoitoa pienempiin ja pienempiin vaivoihin, johonkin sekin raja on vedettävä. Tosiasia on kuitenkin se, että äitiyshuollossa on paljon parannettavaa.
Lintunen on nyt 9 kuukautta. Mulla on edelleen vaihdevuodet. Tsemppiä meille kaikille äitihormonien kanssa eläville! Onko sulla samanlaisia kokemuksia?
Lue myös:
Yleinen ilmiö: Nuorta äitiä valvottavatkin vaihdevuodet, ei vauva