Synnytyskertomus

Tämä on meidän synnytys. Täydellinen esikoinen syntyi kauniisti veteen 16.4. Tyksissä. Kertomus on törkeän pitkä,sisältää  jonkin verran ällöjä yksityiskohtia, suoraa puhetta ja tarkkoja kuvauksia, mutta ei mitään kauheuksia. Sopii siis ihan hyvin vaikka  ennen synnytystä luettavaksi fiilistelyksi. Jos tutut (tai muutkaan) ei halua lukea mun alapääosastosta niin kannattaa lopettaa lukeminen tähän. 😂 Diskleimerinä vielä sen verran, että en ole minkään alan ammattilainen ja kaikki vinkeiksi tulkittavat jutut tässä tekstissä perustuu ainoastaa omaan kokemukseen.

Lauantaista keskiviikkoon, latenssivaihe

Olin tulkinnut tuossa vaiheessa viidettä päivää jatkuneet vatsan kovettaneet, säännöllisen epäsäännölliset, toisinaan hiukan kivuliaat mutta pääasiassa vain epämukavat tuntemukset ihan tavallisiksi harjoitussupistuksiksi. Olihan ne kyllä aika erilaisia kuin aikaisemmat. Ilmaantuivat ilman mitään varsinaista ärsykettä, kuten fyysistä rasitusta. Tuntuivat selkeästi aaltomaisina, havaittavissa olivat niin alku, loppu kuin selkeä huippukohtakin. Supistukset kuitenkin laantuivat aina nukkumaan mennessä. Kerroin instassa että aloitin synnytyssukkien kutomisen ja että harjoitussupistuksia tulee tiheästi. Vaikka olin vakaasti päättänyt etten anna itseni innostua liikaa tai ylireagoida mihinkään tuntemuksiin, alkoi kuitenkin hiukan jännittä kun joku kommentoi kuvaan kyseessä olevan latenssivaihe.

Pidin kuitenkin jalat tiukasti maassa. Omasta hätäilystä johtuvaa toimenpiteiden kierrettä tai ennenaikaista sairaalaan jumittumista tässä nyt vihoviimeiseksi kaivattiin. Varsinkin kun hemmetin koronarajoitusten vuoksi mies ei olisi päässyt mukaan muuaalle kuin synnytyssaliin ja kaikki muut säädöt olisi saanut kärsiä yksin. Täytyy myöntää ettei fiilikset olleet näiden rajoitusten ja niihin liittyvän viestinnän vuoksi kauhean korkealla. Oli hirveät paineet saada kaikki onnistumaan ihanteellisella tavalla ja näin minimoida sairaalassa vietetty aika. Meille oli ollut selvää että me ollaan tässä yhdessä, saman arvoisina. Lapsi on tehty yhdessä, se tullaan kasvattamaan yhdessä ja ilman muuta se myös synnytetään yhdessä. Alusta loppuun. Olin myös laskenut sen varaan että tuli mitä tuli, minulla olisi vierelläni juuri se ihminen johon luotan maailmassa eniten. Synnytysluottamus oli kyllä saanut melkoisen kolauksen kun tähän oli yllättäen puututtu. Sappi kiehahti entisestään kun synnyttäjien huoliin suhtauduttiin sairaaloissa ja muutenkin ympärillä ilmeisen vähätellen. Oli suoraan sanottuna vituttanut aika raskaasti, keho ja mieli olivat olleet taistelumoodissa ja olin tehnyt kovasti töitä rentoutuakseni. Suljin somen ja yritin keskittyä omiin juttuihini. Puhuin vain niiden ihmisten kanssa joiden tiesin ymmärtävän, jätin jopa uutiset kokonaan lukematta. Niin paljon koronapanikointi otti päähän, että minä joka en koskaan jätä uutisia lukematta, halusin uutispimentoon.

Se toimi.

Keskiviikkona klo 23.00 ,tosi kyseessä

Keskiviikkoiltana  supistukset eivät enää laantuneetkaan nukkumaan mennessä. Mies nukahti tapansa mukaan heti, mutta itse pyörin sängyssä. Supistukset olivat jo sen verran huomattavia, etten enää saanut unta. Nousin ylös ja ryhdyin kellottamaan supistuksia. Ihan huvikseni vaan, eihän ne olleet todellakaan vielä mitenkään sietämättömiä tai mitään. Yllätyin kun viisi supistusta kellotettuani väli oli hyvin säännönmukaisesti ollut viiden minuutin paikkeilla. Intensiteetti oli kasvanut sen verran, että olin jo aloittanut hengittämiseen keskittymisen supistusten aikana. Istuskelin jumppapallolla ja katsoin telkkaria. Osuvasti sieltä tuli Paksuna, ja vieläpä se kohta jossa lähdetään tohinalla synnyttämään. Päätin herättää miehen.

Huomaamatta olin siirtynyt jumppapallolta kävelemään ympäri keittiötä. Joka supistuksella hengitin syvää palleahengitystä ja laskin hengityksiä. Tiesin että ysin tai kympin kohdalla huippu taittuu ja puristus helpottaa. Olo oli edelleen täysin siedettävä. Naureskeltiin ja juteltiin ihan normaalisti supistusten välillä. Huomasin että supistus oli helpoin ottaa vastaan syväkyykyssä. Näin siis toimittiin. Tässä kohtaa otin käyttöön myös tens-laitteen. Mies oli kellottanut muutaman supistuksen ja ihmetellyt nippanappa neljän minuutin mittaisia välejä. Vielä tässä kohtaa toppuuttelin, ettei kannata hätiköidä. ”Ei tää oo vielä läheskään tarpeeksi kipeetä. Eikä tää näin nopeesti voi mennä muutenkaan.”Mies latasi jonkun supistuslaskurisovelluksen ja alkoi kellottaa hiukan tarkemmin. Ehdittiin kellottaa kolme supistusta, välit alkoivat olla jo lähempänä kolmea minuuttia. Sovellus alkoi vilkuttaa näytöllä tekstiä: Lähde sairaalaan! Eihän me mitään huonosti suomennettua sovellusta uskottu, meinattiin kumminkin että jospa sitten soitellaan sinne ja kysytään mitä pitäisi tehdä. Hoin vaan että ei tässä mitään, pärjään vielä ihan hyvin. Mies selitti puhelimeen tilanteen ja hoitaja kehotti vielä kuulostelemaan tilannetta kotona, ensisynnyttäjä kun olin. Olin samaa mieltä, huikkasin kuitenkin vielä miehelle, että kertoo lapsivettä tihkuvan. Hoitaja sitten päätyikin pyytämään meidät näytille. Eipä siinä, kamat kasaan ja menoksi.

Torstaina noin 02.00, sairaalaan

Yhtäkkiä oli alkanut joku ihmeen lumisade, kämmenen kokoisia märkiä rättejä taivaan täydeltä. Tuli hyvin äkkiä selväksi etten pysty istumaan penkissä niin kuin normaalit ihmiset. Kiipesin penkille väärin päin polvilleni ja roikuin niskatuesta. Samalla kun miehellä oli täysi työ nähdä eteensä ja pysyä tiellä, aloin jo itsekin uskoa että nyt todella synnytetään. Unohdin nimittäin yhden supistuksen aikana painaa tens-laitteen boostia ja tajusin missä todella mennään, huomasin miten paljon apua tensistä todella oli. ponnistamisen tarve alkoi jo pikkuhiljaa nostaa päätään. En ulskaltanut sanoa miehelle siitä mitään. Hänellä riitti hommaa ihan vaan siinä kelissä ajamisessa. Kiitin onneani että tulin maininneeksi siitä lapsivedestä. Tyksin pihalla otin vielä vastaan kaksi supistusta parkkipaikalla kyykkien, ennen kuin pääsin edes ovista sisään. Tämä muistikuva huvitti myöhemmin. Seuraava supistus saapui samalla kun vastaanoton kätilö tarkasti henkkareita ja tenttasi koronaoireita. Taas yksi yllätyskyykky. ”Juu ei ole oireita ei, helvetin korona.”ajattelin. Mies oli jo lähetetty pois. Koska korona.

Pelästyin hiukan kun sisätutkimusta varten riisuessa huomasin verta. Kätilö vaikutti kuitenkin ilahtuvan. Veri oli merkki tapahtumista kohdunsuulla. Ja tapahtumia siellä tosiaankin oli ollut. Kätilö kertoi kohdunsuun olevan seitsemän senttiä auki. Wtf. Soitin miehen takaisin sairaalaan, vaihdoin vaatteet, puin muun muassa ne kuuluisan ihanat sairaalan tuubisukat ja siirryttiin saliin käyrille.

02.45, käyrillä

Vauvan sydänääniä alettiin kuunnella vatsan päälle asennettavalla vyöllä. Liike ja se kyykkyasento olivat mulle ihan välttämättömiä juttuja supistusten kanssa pärjäämisessä. En siis edes harkinnut paikallaan pysymistä, vaikka ehkä aavistin ettei niiden remeleiden kanssa olisi saanut liikkua. Kukaan ei sitä tosin tullut sanoneeksi. Otin käyttöön jumppapallon ja kyykkäsin edelleen menemään niinkuin siihenkin asti. Hetken päästä kärttyisen oloinen kätilö ilmestyi saliin torumaan. Jumppaliikkeeni olivat kuulemma pilanneet vauvan sydänäänikäyrän, näytti suorastaan siltä, että vauvalla olisi joku hätä. Jaahas. Vauvan päähän kiinnitettiin anturi, jolla sykkeitä saatiin mitattua langattomasti paremmin myös liikkeessä. Kätilön kärttyisyys hiukan ihmetytti, mutta eipä sitä siinä kerennyt miettiä sen kummemmin.

Suunnilleen 03.15, ammeeseen

Tässä kohtaa tapasimme varsinaisesti synnytystämme hoitavan kätilön, joka ei onneksi ollut yhtään kärttyinen. Kyselivät meidän toiveista. Synnytystoivekirjeestäni olivat lukeneet että halusin välttää selkäpuudutteita, koska pelkäsin joutuvani jalattomana sängyn vangiksi. Muiden kivunlievitysten suhteen olin pitänyt mielen avoinna ja ammetta toivonut ainakin avautumisvaiheeseen jos vain mahdollista. Sitä meille heti tarjottiinkin. Tensistä piti tässä vaiheessa luopua, mikä hiukan jännitti, kuin muisti miltä se yksi supistus autossa ilman boostia oli tuntunut. Ajoitus oli kuitenkin täydellinen, supistukset olivat siirtyneet selän puolelta selkeästi enemmän pelipaikoille, tensin hyöty alkoi vähentyä. Supistusten luonne oli muuttunut, polttavuus poistunut ja ponnistamisen tarve tullut tilalle.

Puhun ponnistamisen tarpeesta, vaikka ei siitä oikeastaan ollut kysymys. Ei se ollut tarve, vaan jotain mitä kroppa ihan itsenäisesti alkoi tehdä jokaisen supistuksen aikana. Mulla ei henkilökohtaisesti ollut siihen osaa eikä arpaa. Kun kerroin tilanteesta kätilölle,sain luvan ”pikkasen ponnistella”. Tämä huvitti, koska siinä ei ollut luvilla ja tietoisilla päätöksillä mitään merkitystä. Supistusten työntävä ja kouristava voima vahvistui ammeessa entisestään, ihan itsestään. Kuvailin supistuksia miehelle jotenkin näin: ”Jännä kun tää ei oikeestaan oo kipua, vaan tällasta hallitsematonta puristamista.” Jossain vaiheessa se kärttyinen kätilö kävi ovella. Kerroin hänelle, että vauva tuntuu olevan syntymässä pian. Tähän kätilö totesi, etten saa ponnistaa ennen kuin olemme antaneet hätäkastelupaan puuttuvat nimiehdotukset. Olin vielä samana iltana yrittänyt lisätä nimiä sähköiseen järjestelmään, mutta se ei jotenkin ollut toiminut. Heitimme hätäpäissämme kätilölle nimet Eevi ja IIvo, ihan vaan jotta saisi rauhassa ponnistella. Yllätyin kun meiltä kysyttiin, halusinko synnyttää ammeeseen. En ollut ikinä uskonut sen olevan lopulta mahdollista. Olin varma, että jokin menee ainakin sen verran ”pieleen” että ammeesta on noustava ennen loppurutistusta. Tietenkin halusin synnyttää ammeeseen.

Rento ja raukea tunnelma

Saimme olla ammehuoneessa hiljaisuudessa ja hämärässä valaistuksessa pääasiassa kahdestaan. Vauvan sydänääniä seurattiin etänä toimistosta. Tunnelma oli oikeasti aika ihana ja rauhallinen. Mies juotti minua ja huolehti että vesi pysyi sopivan lämpimänä. Fun fact: synnytyksen aikana join kuusi pillimehua. Olin aluksi pitkään ammeessa polvillani eräänlaisessa sammakkoasennossa, supistusten välissä laitaan päätä ja käsiä nojaten, niiden aikana käsillä laitoihin pystyasennossa tukeutuen. Jossain vaiheessa käännyin selälleni. Pyrin vain olemaan mahdollisimman rento, kokoajan. Ja olinkin. Supistusten välissä olo oli ihanan rauhallinen ja melkein euforinen. Vedessä oli mukava olla. Pidin silmiä kiinni melkein koko ajan. Mies kertoi myöhemmin että olimme yhdessä vaiheessa molemmat melkein nukahtaneet. Enää ei auttanut paljon hengitellä supistusten aikana. Ponnistusrefleksi salpasi hengitysken melkein joka kerta. Sen sijaan aloin pitää matalaa mmm ääntä ja keskityin pitämään koko muun vartalon rentona. Vain kohtu supistui, kasvot, kädet, jalat, ja leuka pysyivät rentoina. Ammeessa lilluessa tämä onnistui ihmeen hyvin. Pidin miestä välillä käsistä, mutta en puristanut, ei ollut tarvetta.

En oikeastaan kaivannut mitään muuta kivunlievitystä missään vaiheessa. Ehkä koska kyse ei tässä kohtaa ollut enää kivusta. Ehkä myös koska synnytys eteni kokoajan vauhdilla eikä epätoivo ehtinyt hiipiä puseroon. Pian supistusten intensiteetti selvästi hiukan laantui ja väli piteni hetkeksi. Keho sai pienen lepotauon. Vaikka en kärsinyt kivusta, hallitsematon kouristava supistus parin minuutin välein alkoi käydä voimille.

05.45, loppurutistus

Kätilö oli kaikessa hiljaisuudessa hiippaillut ammeen reunalle istumaan. Hän oli hetki sitten tarkistanut kohdunsuun tilanteen, olin kokonaan auki. Todettiin miehen kanssa toisillemme, että nyt ei enää kestä kauaa ja kätilö nyökytteli. Kelluin ammeessa ja kuulin miehen ja kätilön keskustelevan. Mies: Aika pitkä tauko tässä välissä.. Kätilö: Jep, se  yleensä enteilee seuraavaksi vähän tiukempaa supistusta.

Ja niinhän se enteili juu. Oli uskomatonta tuntea kuinka vauva liikkui alaspäin. Pää kävi ilmeisesti siinä hollilla. Yhtäkkiä huone oli täynnä porukkaa. Ruvettiin tosissaan hommiin. Kätilö ohjasi vetämään seuraavan supistuksen alussa keuhkot täyteen ilmaa, painamaan leuan rintaan, pidättämään hengitystä ja ponnistamaan supistuksen kanssa. Ja näin toimittiin. Muistaakseni kahden supistuksen verran niin että verisuonet tuntuivat katkeilevan päästä. Mies kertoi että olin ollut ”aika” punainen. Tunsi miten kudokset venyivät, mutta en kuivailisi sitäkään varsinaisesti kivuksi. Aika siistiä oikeastaan. Ring of fire oli puolestaan todella nimensä veroinen tilanne. Tarkoittaa siis sitä, että vauvan pää on syntymässä mutta supistus ja sitä myötä työntövoima loppuvat kesken ja pää jää siihen puoliväliin hengailemaan. Elämäni pisimmät minuutit odoteltiin seuraavaa ja viimeistä supistusta tulevaksi…Ei kuulunut. Jotenkin vaan päätin että nyt tämä mukula synnytetään ja kello 5.52  ponnistin loput vauvasta ulos ilman supistusta. Kätilö painoin hiukan vastaan. Myöhemmin luin papereista että vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä, ja itseasiassa muistankin että näin kuinka joku kiepautti napanuoraa pois vauvan ympäriltä kun hänet nostettiin ammeesta mulle vatsan päälle. Miehen mukaan vauva tuli maailmaan melkoisella rytinällä. Kuulemma oikein kolahti, toivottavasti se oli joku muu kuin vauvan pää ammeen pohjalla. Tunnelma oli muuttunut sekunneissa. ”Verta ja suolenpätkiä”mies kuvaili myöhemmin.

Vauva puolestaan oli ihan rauhallinen, niinkuin nuo veteen syntyvät vauvat yleensä kai ovat. Mainitsin heti vauvan vaaleista hiuksista. En ollut osannut odottaa blondia. Omituista oli nousta ammeesta ja kävellä synnytyssalin sängylle vauva sylissä ja napanuora jalkojen välissä vain parin minuutin päästä syntymästä. Epätodellista suorastaan. Mies sai leikata napanuoran. Muistan kuinka hän sanoi sitä sitkeäksi. Sain oksitosiinipistoksen ja istukka syntyi. Saimme nähdä istukan ja se oli upea. Yllättävän iso, viinipunainen, osittain tumman violetti, kaunis. Vauva oli rinnallani ja olin ihan hirveän onnellinnen. Olo oli todella hyvä. Niitä hormooneja kun saisi purkkiin.

”Mikäs se alakerran tilanne mahtaa olla?” kysyin jossain kohtaa. ”Laitetaan yksi tikki, mutta hyvältä näyttää.” käilö vastasi. Ja se yksi hiton tikki olikin sitten koko homman kivuliain osuus. Ei olisi uskonut. Onneksi oli vauva sylissä ja hormoonimyrsky käynnissä, luonnon omaa kipulääkettä. Meille tuli miehen kanssa molemmille mieleen mauton vitsi isännän tikistä, onneksi kumpikaan ei sanonut sitä ääneen kuitenkaan. Jossain näillä main lintusen nimikin vielä vaihtui, kun kätilö sitä meiltä varmisteli. Kävin vessassa ja katsoin itseäni peilistä. Katkenneet hiussuonet ympäri naamaa kertoivat tehdystä työstä. Hoitaja toi meille aamupalaa ja vauva, lintunen pääsi isän paidan alle. Ne pari tuntia jotka saatiin viettää siinä salissa yhdessä, kuluivat nopeammin kuin mitkään hetket koskaan aikaisemmin. Aamulla hoitaja tuli hakemaan meitä osastolle, istuin pyörätuoliin vauva sylissä, hyvästeltiin ja mies lähti kotiin. Suretti. Ilahduin kuitenkin kun hoitaja kertoi että minulla on huonekaveri. Olin toivonut ettei tarvitsisi olla yksin.

8.00, osastolle

Ensimmäisestä vuorokaudesta muistan hirveän vähän. Olin niin väsynyt. Muistan että juttelimme huonekaverin kanssa. Hän oli mukava, tultiin hyvin juttuun. Muistan että olin onnellinen mutta vauvan heiveröisyys ja oma voimattomuus olivat stressaava yhdistelmä. En uskaltanut liikkua sängyssä tai nousta sieltä vauvan kanssa kun en vielä tiennyt mihin kroppa pystyi ja vatsalihakset olivat täysin häviksissä. En uskaltanut jättää vauvaa hetkeksikään, edes käydäkseni vessassa. En tiennyt oliko se sallittua. Tämä oli tietysti hiukan hankalaa, pidätyskyky kun on synnytyksen jälkeen usein pelkkä muisto vain….Enkä kehdannut soitella kelloa milloin minkäkin pikkuasian takia. Jossain kohtaa illalla hoitaja alkoi kysellä koska viimeksi olin nukkunut. Saatoin näyttää hiukan väsyneeltä. Hoitaja vei lintusen kansliaan muutamaksi tunniksi ja sain nukkua.

Tämän ensimmäisen vuorokauden aikana todella kaipasin miestä siihen vierelle, edes hetkeksi. Että oltais voitu jännittää vauvan hoitamista yhdessä, että olisi ollut ne toiset kädet nostamassa vauvaa, auttamassa ylös sängystä ja että olis saatu kokea se ihmeellinen tunnelma yhdessä. Kun hän oli vielä aivan uusi, ihan uunituore. Ensimmäisenä aamuna synnytyksen jälkeen olo oli kummallinen. Epätodellinen ja tyhjä. Ihan kuin jotain puuttuisi. Ja niinhän se puuttuikin, nimittäin maha jota olin kanniskellut ympäriinsä yhdeksän kuukautta. Tuntui myös ihan siltä kuin olisin esittänyt iloista ja onnellista, mutta samalla ollut sisältä täysin tyhjä. Totesin tämän itsekseni jo silloin, kyseessä oli varmasti jälleen yksi hormoonimylläkkä, joka tasaantui päivän kuluessa, eikä tunne sen koommin ole palannut. Toistaiseksi. Onneksi.

Loppujen lopuksi muistelen osastolla vietettyä aikaa ja hoitajia lämmöllä. Koen että me saatiin hyvää hoivaa ja ohjausta. Olihan se ainutlaatuista. Ja huonekaverin kanssa vaihdettiin yhteystietoja, toivottavasti pystytään pitämään jatkossakin yhteyttä. Jaettiinhan me jotain ihan erityistä, varsinkin kun ei voitu jakaa sitä omien puolisoidemme kanssa. Päästiin kotiin lintusen ollessa reilun kahden vuorokauden ikäinen. Radin vuoksi häneltä oli mitattu vielä viimeiset verensokerit 48 tunnin kohdalla. Lastenlääkäri oli näyttänyt vihreää valoa, paino oli laskenut suhteellisen vähän ja minä olin kunnossa. Tyksin pihalla vedin syvään henkeä ja nautin hetken kevätauringosta kasvoilla. Ulkoilmaa, viileää tuulahdusta oli todella kaivannut. Korona-aikaan huoneista ei saanut poistua ja sairaalasta oli tullut eräänlainen vankila, suhteellisen mukava sellainen, mutta kuitenkin. Oli ihana päästä kotiin.

Lopuksi ajattelin vielä listata tähän asioita, jotka meidän kohdalla mahdollisti näin hyvän synnytyskokemuksen. Tietenkin nämä on hyvin yksilöllisiä juttuja, mutta kyllä näistä jotain vikkiä omaan valmistautumiseensa voi saada.

1. Tuuri: Meillä kävi ihan mieletön tuuri. Ensinnäkin se, että keho toimi niinkuin toimi ja synnytys eteni. Kaikkeen ei voi itse vaikuttaa. Toiseksi se, että monet pienet palaset loksahtelivat ihmeellisesti paikoilleen: sairaalaan saapumisen ajoitus oli täydellinen, synnärillä oli rauhallista, meillä oli ihana kätilö, amme oli vapaana jne.
2. Tens-laite: Uskon että pääsin kivuliaimpien polttojen yli niinkin helposti kuin pääsin, suureksi osaksi tensin ansiosta. Se auttoi rentoutumaan ja osin siksi synnytyskin luultavasti eteni niin vikkelästi.
3. Amme: Vesi auttoi todella hyvin rentoutumaan. Tyksin ammehuone ei myöskään tuntunut niin sairaalalta, enemmänkin vaikka hotellihuoneen kylppäriltä.
4. Rauha: Missään vaiheessa ei ollut minkäänlaista paniikin tai kiireen tuntua, kukaan ei häirinnyt ja saatiin olla kahdestaan. Sai antaa kehon tehdä omat hommansa eikä mihinkään edes yritetty turhaan puuttua. Tämä on musta ammattitaitoa jos joku.
5. Henkinen valmistautuminen ja tiedon haaliminen: Olin todellakin valmistautunut. Osa meni varmasti kankkulan kaivoon, mutta osasta oli selvästi hyötyä. Olin lukenut ja opiskellut, kuunnellut podcasteja ja katsonut youtube-videoita. Kätilöystäväni oli pitänyt meille privaattiluennon, josta olen hänelle valtavan kiitollinen. Jotkut jutut tulivat tositilanteessa käyttöön ihan itsestään. Auttoi kun tiesi miten kaikki toimii ja mihin voi itse vaikuttaa.
6. Fyysinen valmistautuminen: Olin joogannut ja venytellyt raskausaikana säännöllisesti. Sitä kautta aavistelin hiukan jo valmiiksi missä asennoissa voisi olla hyvä ottaa supistuksia vastaan tai ponnistaa. Olin treenannut ahkerasti lantionpohjalihaksia, myös niiden rentouttamista. Olin tehnyt myös hengitysharjoituksia, joiden myötä syvä palleahengitys ja matala mmmm-ääni(synntyslauluksikin sanottu) olivat tuttuja juttuja ja tulivat käyttöön luontevasti.
7. Rytmi/rutiin: Olin lukenut, että supistusten kanssa pärjäämisessä jonkinlaisen rytmin ja rutiinin ylläpitäminen on tärkeää. Eli keksi jonkin mielikuva tai tehtävä, liike tai vastaava johon keskityt supistuksen aikana ja sitten toistat saman joka supistuksella. Itselle toimi ihan viime metreille tuo hengitysten laskeminen. Loppuvaiheessa keskityin enemmän kehon ja erityisesti lantionpohjan rentouttamiseen.
8. Liike ja erilaisten asentojen kokeileminen: Tämä tulee varmaan luonnostaan jos on tullakseen. Jollekkin paikallaan pysyminen ja vaikka sängyssä oleminen voi tuntua parhaalta. Itse kuitenkin huomasin että joissain asennoissa oli huomattavasti helpompi olla kuin toisissa. Esim.istuminen tai makaaminen tuntui ihan kamalalta alusta alkaen. Kyykkyasento oli ihan mahtava.

Saatiin siis tosi hieno synnytys. Ensimmäinen ja ainutlaatuinen. Toivottavasti tää ei nyt näytä törkeeltä rehvastelulta, se ei ole tarkoitus. Tai oikeastaan ihan sama. Olenhan mä meistä ihan hiton ylpeä myös. Vaikka on selvää että synnytys on niitä juttuja joihin voi itse vaikuttaa vain vähän, saan kai silti olla upeasta synnytyskokemuksesta onnellinen. Ehkä joku saa tästä irti ainakin sen, että se voi ensisynnyttäjälläkin mennä tosi kivasti. Itse ainakin olin siinä uskossa että ensisynnyttäjälle on tarjolla vaan hirveää vuorokausia kestävää kärsimystä. 😂

Lue myös:

Kehonhuoltoa raskausaikana

Vauvan tyyli hakusessa?

Kirjasuositukset odottajalle

INSTAGRAM/BLOGLOVIN/BLOGIT.FI