Dynamon vessa

Olin saanut maisterin paperit virallisesti kouraan vasta pari päivää sitten. Päivällä pönötettiin yliopiston järjestämässä publiikissa Akatemiatalolla. Oli lämmintä, mutta tihkusade pilasi hiukset. Illalla juhlittiin valmistujaisia isolla sosiologiporukalla läheisessä ylioppilaskunnan tilassa. Oli hyvä olla.

Ilta eteni vääjäämättä kohti Dynamon(legenda) tanssilattiaa, kuten tässä porukassa aina. Oltiin järkätty juhliin viinapuffetti nyyttikestimeinigillä, nesteytys oli siis… no sanotaanko että kohtuullisen hyvällä tasolla. Dynamo täyttyi tutuista kasvoista. Oli hyvä olla.

Dynamon vessa, vartti ennen pilkkua. Joku oksentaa viereisessä kopissa. Mieli on sumuinen. Yhtäkkiä lamppu syttyy. Ei menkkoja, vieläkään. Täytyy sanoa ettei ehkä aivan ihanteellinen tilanne, saatika paikka tajuta tämä.Olet juuri imenyt sisuksiisi ämpäritolkulla alkoholia ja keuhkoihisi askin tupakkaa. Lisäksi tietenkin olet edelleen tukevasti humalassa. Loistavaa. Mutta toisaalta, millä muulla tavalla tämä edes olisi voinut mennä? Tämä sopii kuvaan täydellisesti. Sopii mun tyyliin täydellisesti. Olen käytännössä varma, että olen raskaana. Vedän syvään henkeä ja astun ulos vessasta naama peruslukemilla. Hyvä ja raukea olo oli kadonnut. Olin jotenkin todella ylivirittynyt, välillä tuntui melkein selvältä. Shokilla on humalaan sellainen vaikutus.

Hetken päästä aletaan tehdä porukalla lähtöä, kirjaston edessä joku meistä voi huonosti, on hiukan huonossa hapessa, en muista kuka, ja siitä aiheutuu jotain draamaa, ei kiinnostanut mitä. Pää oli täynnä, viinaa ja levottomuutta. Kotiin oli päästävä ja asiaan saatava varmuus. Se oli absurdein taksimatka koskaan. Kotona tein heti testin. Kaiken tämän alustuksen ja dramatisoinnin jälkeen voisi kuvitella että se oli positiivinen. Mutta kun ei. Tai sitten silmät oli viiden maissa sunnuntaiaamuna niin ristissä, etten vain nähnyt. Joka tapauksessa pidin tulosta selvänä. Hetkeksi täysin kiertoradaltaan suistunut elämä palasi entiselleen ja tilanne oli ohi.

Piinapäivät

Koskaan en ole menkkoja odottanut samanlaisella kiinnostuksella kuin silloin. Dynamoepisodin aikoihin ne olivat myöhässä suunnilleen neljä päivää. Negatiivisen testin jälkeen epäilys oli hiipinyt mieleen ja vahvistunut päivä päivältä. Ei mitään. Vieläkään. Seitsemäntenä päivänä oli pakko taas testata.

Tuli eteen testin ostaminen. Moni varmaan allekirjoittaa tämän, kun sanon ettei se ole ihan yksinkertaista. Kun ollaan ”raskauskaapissa” tai suunnitelmat on pidetty syystä tai toisesta omana tietona, ei todellakaan halua törmätä tuttuihin raskaustesti kädessä. On valittava kauppa, josta saa luotettavia testejä, jossa ei todennäköisesti kohtaa tuttuja, jossa on itsepalvelukassa ja josta testin löytää ilman etsimistä. Kaupassa koriin laitetaan ensin jotain isoa, ja testi sujautetaan sen alle piiloon, sipsipussi on hyvä. Testin tarkka sijainti ja merkki on hyvä olla tiedossa jotta operaatio käy nopeasti ja huomaamattomasti.Jos etsimiseen kuluu useampi minuutti, voi ohikulkijoille esittää katselevansa kortsuja.

Kaikki loppuu tähän…vai alkaa tästä?

Haluan tehdä testi yksin ja rauhassa. Niinpä en sano miehelle vielä mitään. ”Odota 3-5 minuuttia.” Okei, odotan. Elämäni pisimmät kolme minuuttia. Tikku on vessan pöydällä väärinpäin. Käyn kolmen minuutin ajan mielessäni läpi eri skenaarioita siitä hetkestä kun käännän testin ja näen tuloksen. Tulos on päivänselvä. Kaksi vahvaa viivaa, positiivinen. Mies ei ole vielä kotona. Paniikki iskee välittömästi. Nyt kaikki on loppu. Tai oikeastaan, nythän kaikki vasta alkaa. Mutta entäs mies, miten helvetissä tämä puetaan sanoiksi. Moikka miten meni päivä, muuten mä oon raskaana, niinkö? Ja mitä sitten tapahtuu? Miten se reagoi.. ja muutenkin: Mitä tämä käytännössä tarkoittaa????

Samalla kun paniikki myllää aivoissa, leviää kehoon lämmin onnen tunne. Vaikka et yhtään tiedä, mitä seuraavat viikot ja kuukaudet, saatika vuodet tuo, jotenkin olet kuitenkin tässä ja nyt onnellinen.Onpa muuten hauska ajatella, että nyt tuohon meidän yläkerran vessaan, kaikista huoneista vessaan, liittyy tällaisia vahvoja muistoja meidän elämän käännekohdasta.

Lisäjännitystä kertomiseen toi se, ettei me oltu vielä ehditty mitenkään ”yrittää”. Ei siis ollut sataprosenttista varmuutta toisen reaktiosta. Vaikka olihan lapsi tietenkin tervetullut. Sitten pitää vielä jotenkin kasata itsensä ja olla tietoinen omasta viestinnästään. Kun ei itsekään ole varma, mitä mieltä on tilanteesta, voi tulla vahingossa sanattomasti viestineeksi jotain, mitä ei ole tarkoittanut ja se vaikuttaa toisen reaktioon. Naisena mulla kuitenkin olisi lopullinen sanavalta tässä asiassa. Oli siis ainakin tehtävä selväksi, että itselle tämä on kaikesta huolimatta iloinen uutinen.

Vain me kaksi

Elämä mullistui sekunneissa. Hänen reaktionsa oli lopulta pitkäli juuri sellainen kuin oletinkin. Iloisen yllättynyt ja häkeltynyt, mutta rauhallinen. Molemmat varmaan tahoillaan miettivät, mikä kaikki nyt muuttuu. Siinä kohtaa ei vielä ole monestakaan muutoksesta harmainta aavistusta, mutta yhden asian tiesi tulleen tiensä päähän välittömästi. Tupakointi. Olin ennen raskaaksi tuloa tupakoinut enemmän tai vähemmän säännöllisesti ja vaihtelevia määriä, kuitenkin päivittäin. Sen oli nyt loputtava, välittömästi kuin seinään. Kun asiaa muistelee jälkeenpäin, tuntuu kummalliselta, miten vaikealta se tuntui.

Tuo tilanne ja uutinen on siinä mielessä jännä, että se oli tarkoitettu vain meille kahdelle. Sillä hetkellä mullistui vain meidän elämä. Tietysti myös karvaisten perheenjäsenten, mutta raasut eivät vielä tajunneet mitä oli tulossa. Mutta vain me kaksi tiedettiin. Niin ison uutisen kohdalla se tuntui omituiselta. Tietenkin, kuten kaikkeen muuhunkin inhimilliseen, tähänkin liittyy normeja. Kenelle raskaudesta kuuluu kertoa ja koska. Liian aikaisin ei saa kertoa ja liian innoissaan ei saa olla. Tuossakin tilanteessa tuli mietittyä paljon sitä, mitä muut ihmiset ajattelevat. Mitä muut ovat mieltä siitä, että meille tulee vauva? Ovatko kauhuissaan? Pyörittelevätkö päätään epäuskoisina? Katsovatko meitä koskaan enää samalla tavalla? Ollaanko me muututtu yhtäkkiä ihan eri ihmisiksi?

Kaapista ulos

Kun kertominen erinäisistä syistä erinäisissä tilanteissa tulee eteen, se onkin yllättävän vaikeaa. Ehkä juuri siksi, että pelkää muiden reaktioita. Jos ne eivät pystykkään peittelemään tyrmistymistään tai vaivaantuvat. Uutisen tiskiin täräyttäminen tarkoittaa väistämättä sitä, että kaappaat koko tilanteen ja käännät keskustelun koskemaan itseäsi. Raskausuutisen kertomisen jälkeen voi toisesta tuntua hiukan vaikealta palata puhumaan esimerkiksi itselle tärkeästä työasiasta johon olisi kaivannut tukea. Sitä ei siis voi vaan sanoa koska tahansa ja miten tahansa.

Sitten on vielä sekin, että liian aikaisin kertominen on jotenkin hiukan noloa. Siinä ei toimita protokollan mukaan. Tavallaan nyt kun on ”oikeasti” raskaana, siis niin että kukaan ei voi olla sitä huomaamatta ja niin että vatsassa on ameebaa muistuttavan alkion sijaan ihmistä muituttava sikiö, tuntuu että silloin viikolla 6 ei ollut vielä ihan oikeasti raskaana. Tai tietenkin henkisesti oli, mutta edes terveydenhuollon näkökulmasta ei oikeastaan. Oikeastaan ensimmäiset 15 viikkoa tuntuu jotenkin sellaiselta hähmäiseltä ”kattellaan kattellaan” ajanjaksolta, että lauseen perään pitää aina lisätä se kulunut ”Jos kaikki siis menee hyvin.” fraasi.

Mistä päästäänkin siihen ehkä eniten kertomista rajoittavaan ja terveydenhuollonkin nihkeää asennetta selittävään seikkaan. Puhun tietenkin keskenmenosta. Viikolla kuusi ei kannata kertoa kellekkään, että on raskaana, koska keskenmenon riski on vielä hirveän suuri. Samasta syystä terveydenhuolto ei vielä noteeraa sua raskaanaolevaksi. Koska tilastollisesti on vielä hyvin mahdollista, että huomenna et sitä enää ole. Sanotaan nyt heti, että kyseenalaistan vahvasti tämän ajatuksen siitä, että vasta viikolla 12 on turvallista kertoa koska keskenmenon riski on enää sitä ja tätä ja niin edelleen. Mutta siitä lisää joskus myöhemmin. Sitä moni kuitenkin tuossa tilanteessa ajattelee. Mekin.

Rokkitähden elintavat

Mulla oli kuitenkin sikäli hankala tilanne, että mähän en ollut todellakaan tehnyt mitään elämäntaparemonttia, ja muutenkin olin elänyt ajoittain sellaista kasarihenkistä rokkitähtielämää noin niinkuin elintapojen puolesta. Ei nyt huumeita kuitenkaan mutta muuten. Ihan perus opiskelijaelämää siis. Epäsäännöllinen rytmi, stressiä, suuria tunteita, päiheitä, vähän unta. Jäin kiinni heti, kun kieltäydyin tarjolla olevasta kylmästä kaljasta…tai tupakasta. Kiinni jäämisestä todellakin on kyse, koska tässä iässä sitä enemmän tai vähemmän muut jo odottavat ja tarkkailevat. Mikähän siinä on niin hienoa, miksi on tärkeää olla ensimmäinen joka tajuaa tai huomata ennen kuin toinen itse haluaa kertoa? ”Haa! Toi on paksuna! Olinpas nokkela.”Mitä sä teet sillä tiedolla?

”Jouduin” siis kertomaan hyvin aikaisin ainakin kavereille ja sellaisille ihmisille joita näin normaalisti kesäisin jokilaivoilla tai terasseilla. Muussa tapauksessa noita tilanteita olisi pitänyt vältellä koko kesä, ja se hinta olisi ollut liian kova maksettavaksi. Tultiin pakon sanelemana ulos raskauskaapista jo viikolla 6. Vaikka ei se oikeastaan haitannut.

Turvonnut mutta onnellinen

Jälkeenpäin olen huvittuneena muistellut sitä valmistujaisviikonloppua ja Dynamon vessaa. Humala oli silloin poikkeuksellisen hyvä. Sellainen iloinen ja raukea alusta loppuun, siihen vessapaniikkiin asti siis. Oli muutenkin onnellinen olo. Kuvista olen jälkeenpäin todennut, ettei se kuuakutta aikaisemmin ostettu ja sovitettu mekko enää tuona iltana sitten ihan istunutkaan. Olin melkoisen turvonnut. Merkit oli ilmassa. Tuolloin en vielä toisaalta tiennyt, että muhun raskaushormonit vaikuttaa just tuolla tavalla: rauhoittavasti ja rentouttavasti. Sanoisin että mulle raskaushormonit on ollut parasta huumetta. Jos niitä sais purkkiin, niin voisin vetää loppuelämäni.

Uskomaton tuuri

Tahtunutta oli valtavan vaikea uskoa todeksi. Eihän kenellekkään käy näin. Meillä oli ollut aivan uskomaton tuuri. Oltiin puhuttu lapsista, ja todettu että pikkuhiljaa voisi olla sopiva hetki. Ei tätä tietenkään vahingoksi voinut sanoa. Kyllähän minä nyt järjestyksen ja kontrollin ystävänä herranen aika tunsin oman kiertoni täsmälleen, että vaikka muuta ehkäisyä ei käytössä ollutkaan, olisi tämä hyvin helposti voitu estää. Sanotaan että tietoisella riskillä mentiin. Ei vahinko, mutta suuren suuri yllätys. Ajoituskin oli täydellinen. Äitiysloman alku sijoittuisi juuri optimaalisesti työsopparin loppuun. Ei työttömyyttä, ei uuden työpaikan metsästämistä. Täydellistä. Eihän kenelläkään käy näin mieletön munkki.

Lue myös:

Äidiksi, osa 5: The talk

Äidiksi, jakso 4: Laumaeläin

INSTAGRAM/BLOGLOVIN/BLOGIT.FI