Mitä pidemmälle näitä julkaisen, sitä paremmin tajuan mistä näiden kirjoittamisessa on ollut kyse. Olen hyvin pitkään ajatellut, etten välttämättä koskaan halua lapsia. Nyt kun tähän kuitenkin on tultu, mulla on varsinkin raskauden alussa ollut valtava tarve selvittää itselleni, mistä mielen muutos johtuu. Perimmäinen kysymys on siis, miksi ihmiset ylipäätään päättävät tehdä lapsia? Biologia on tylsä vastaus, eikä siihen kaikki tyhjene muutenkaan. Biologia on vain yksi ihmisyyden ulottuvuus. Sosiaalinen on toinen.
Jossain vaiheessa se alkaa, jopa näinä ennätyksellisen alhaisen syntyvyyden aikoina. Nimittäin ikäluokkaa halkova lisääntymisaalto.
VAROITUS! Seuraa törkeää yleistämistä ja kärjistämistä:
Se alkaa lisääntymisikäisten naisten elämäntaparemontteina. Luovutaan päihteistä, syödään terveellisesti, yritetään tiputtaa vähän painoa. Ei enää osallistutakaan ihan kaikkiin kissanristiäisiin, laitetaan kotia, keskitytään parisuhteeseen ja lähdetään viimeisille reppureissuille aasiaan, ennen aikuisuutta ja perheen perustamista. Jos ei vielä ole parisuhdetta, se hankitaan viimeistään nyt. Nykyään yhä useammin Tinderistä. Tässä vaiheessa lapsista puhutaan hyvin yleisellä tasolla, eikä monikaan ääneen puhu lapsihaaveistaan, vaikka niitä jo olisikin. Elämäntavoista on vaikea päätellä kuka on raskaana, ketkä vasta yrittävät ja ketkä suunnittelevat, koska kaikki elävät synnittömästi, jumppaavat ja syövät salaattia.
Lisääntymisprojekti
Seuraavassa vaiheessa yhä useampi on siirtynyt haaveilusta itse asiaan, eli lisääntymisprojektin pariin. Hormonaalinen ehkäisy vaihtuu kierron seurantaan ja ovulaatiotesteihin. Vitamiinilisät tuunataan mahdolliselle tulevalle sikiölle sopiviksi ja elämäntapoja nipistetään vielä hitusen terveellisemmiksi, jos vain mahdollista. Vietetään ehkä vielä one last night out, ja vedetään kunnolla perseet olalle. Muuten pidättäydytään visusti kaikista kehoa myrkyttävistä ja hedelmällisyyttä heikentävistä päihteistä ja muista aineista. Tässäkään vaiheessa aiheesta ei juuri puhuta kuin yleisellä tasolla. Naiset tosin huomaavat toisistaan nämä merkit ja tietävät toistensa käyttäytymisen perusteella kuin vaistonomaisesti, kuka lisääntyy seuraavaksi. Varsinkin jo lisääntymään ehtineet raskausveteraanit ovat mestareita näiden merkkien bongaamisessa.
Nuoruus on ohi
Kohta alkaakin toinen toistaa herttaisempien ja yllätyksellisempien vauvakutsujen aalto. Jossain vaiheessa vauvoja syntyy lähipiiriin niin paljon, että kovalevyn tila ei enää riitä kaikkien niiden nimien, laskettujen aikojen, vaippakakkumaksujen, syntymäpainojen ja raskausviikkojen muistamiseen. Hyvä kun muistat omien kummilastesi syntymäpäivät ja kokonimet. Yhdestä pienenestä vauvasta leviävä vauvakuume tartuttaa tehokkaasti ympärillä olevia niin, että kohta aluillaan on ainakin kolme vastaavanlaista palleroa.
Nuoruus on ohi, aikuisuus on alkanut. Halusit tai et, kaikki tämä perheellistyminen vaikuttaa myös niiden ikätovereiden elämään, joille se ei itselleen ole vielä ollut ajankohtaista. Koko ajan harvemmalle kaverille spontaanit kahvit, saatika kaljat töiden jälkeen sopivat aikatauluun. Yhä vähemmän löytyy bailuseuraa viikonloppuna.
Ihminen ei ole saari
Perheellistymistä koskeva sosiaalinen paine muodostuu kahdesta tekijästä:
Yhteiskunnasta peräisin olevista hyvän elämän normeista ja ihmisenä olemisen, etenkin naisena olemisen roolimalleista. (Joista olenkin jo jauhanut väsymiseen asti. :D)
Siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että kun kaverit alkavat perheellistyä, muuttuvat kaveriporukoiden sosiaaliset käytännöt, ryhmädynamiikat ja ajanviettotavat sellaisiksi, että ne eivät ole enää ”este” lasten saamiselle. Ne pikemminkin kannustavat siihen. Jos et lissäänny, joudut hankkimaan uudet kaverit tai sitten tylsistyt kuoliaaksi.
Yritin tässä siis ilmaista mielipiteeni siitä, että lisääntyminen tai lisääntymättömyys ovat mitä suurimmassa määrin sosiaalisia kysymyksiä. Syntyvyys laskee osittan koska meillä on yhteiskunnallisten normien ja roolimallien puitteissa enemmän valinnan mahdollisuuksia ja entisaikoja enemmän itsenäisyyttä suhteessa perheeseen tai lähiyhteisöön. Laskua ehkä ylläpitää tuon edellä kuvatun sosiaalisen paineen heikkeneminen myös vertaisten ja oman ikäisten joukossa, kun vauvoja on yhä vähemmän, ja elämänmuutosta ei ole pakko tehdä pysyäkseen porukoissa, tai sitä voi lykätä pidempään.
Ihminen ei ole saari, se on laumaeläin. Halu saada lapsi on ehkä ensin biologinen vietti. Olettaen että lisääntyminen ei tapahdu ykskaks puolivahingossa nousuhumalassa, vaatii toiveen toteutuminen enemmän tai vähemmän aktiivisia toimia. Nykyihminen näkee paljon vaivaa hillitäkseen alkukantaisia viettejään, ja niin se toimii myös lisääntymisvietin suhteen, ehkä kunnes ympäristö viestii hetken olevan oikea ja yhteisö ympärillä on valmis uudelle tulokkaalle. Monelle aktiivisen toiminnan, yrittämisen aika on vasta sitten. Ei siis olisikaan kyse vain siitä, olenko minä valmis, vaan myös siitä, onko ympäristö, yhteisö valmis. Eikä vain se, onko kavereilla lapsia, vaan myös vaikkapa se, ovatko omat vanhemmat valmiita isovanhemmiksi?
Sikiävät ystävät
Miten tämä liittyy minuun? Paljonkin. Tiedän olevani laumaeläin. Moni luulee että olen jotenkin todella itsenäinen enkä välitä siitä, mitä muut mun touhuista ajattelevat. Totta, osittain. Tässä kuitenkin tarvitsin tiennäyttäjiksi niitä hengissä selvinneitä ja onnellisilta näyttäviä lisääntymisveteraaneja, omia sikiäviä ystäviäni.Ystäviäni jotka olivat tämän asian suhteen rohkeampia ja itsenäisempiä kuin minä itse. Olen aika varma, että jos omissa sosiaalisissa ympyröissäni lisääntymisen lykkääminen myöhemmäksi tai jopa vapaaehtoinen lapsettomuus olisi ollut yleisempää, en olisi itsekään siunatussa tilassa. Ainakaan vielä.
Lisätään loppuun vielä, että edellä esitetty tajunnanvirta ei perustu mihinkään edes etäisesti tieteelliseen, vain kirjoittajan mielikuvitukseen.
Tieto raskausdiapeteksestä muutti sekunnissa paljon. Hetkeä aikaisemmin olin ollut terve ja onnellinen odottaja. Äkkiä koin itseni sairaaksi ja aloin toivoa että raskaus olisi jo ohi. Hetki sitten kehoni oli vielä ollut minun, se tuttu turvallinen ja pettämätön, terve keho. Enää se ei tuntunut siltä. Se oli pettänyt minut, tai minä sen. Hetki konkretisoi myös sen, kuinka keho ei ollut enää minua varten, vaan vauvaa ja nyt sitä oli hoidettava sikiön ehdoin.
Jos jo raskaus sinänsä laittaa kehohonkuvan ja oman suhteen vartaloonsa uusiksi, raskausdiapetes tekee sen astetta väkivaltaisemmin ja sekunnin murto-osassa.
Kaikki sokerirasituksessa käyneet tietää mistä hetkestä puhun. Se ikuisuudelta tuntuva 20 sekuntia kun OmaKanta lataa ja avaa labratulokset kännykän näytölle, selaat nopeasti sokerimittausten kohdalle, avaat välilehteen raskausdiapeteksen viitearvot ja…oli tulos mikä tahansa, kaikki tietävät mistä puhun.
Faktaa
Raskausdiapetes on siis raskauden aikana todettu sokeriaineenvaihdunnan häiriö. Diagnoosin saa noin 20 prosenttia sokerirasituksessa käyneistä odottajista. Altistavia tekijöitä ovat mm. ylipaino, yli 40 vuoden ikä, sukuraiste sekä monirakkulaiset munasarjat. Radi tutkitaan nykyisin suurimalta osalta odottajia. Vain alle 25 vuotias normaalipainoinen ensisynnyttäjä ja alle 40 vuotias normaalipainoinen uudelleensynnyttäjä, jolla ei ole aikaisempaa radi-diagnoosia, pääsevät livahtamaan tuomiolta. Äidin elimistö ei siis tuota riittävästi insuliinia lisääntyneeseen tarpeeseen nähden, ja siksi verensokeri on koholla. Kohonneet sokeritasot voivat aiheuttaa sikiön suurikokoisuutta ja joitain muita kehityksen ongelmia. Radi-äidin kohonneista sokeritasoista johtuen vastasyntyneellä vauvalla voi olla liian alhainen verensokeri, minkä vuoksi hän tarvitsee enemmän seurantaa ja mahdollisesti hoitoa. (Terveyskylä.fi, Raskausdiapetes)
Yksikin millimoolin kymmenesosa yli viitearvon tarkoittaa diagnoosia. Diagnoosi tarkoittaa kotimittausten aloittamista, niiden raportoimista ja ruokavalion tarkistamista. Ruokavaliomuutosten tarve riippuu monesta asiasta ja on hyvin yksilöllistä, miten erilaiset muutokset tai ruokalajit vaikuttaa verensokereiden nousuun. Jatkossa olisi kuitenkin tärkeä pyrkiä välttämään niitä viitearvojen ylityksiä arjessa, eli syödä paremmin, vähemmän, useammin ja vähemmän sokeria ja hiilareita. Varsinkin, kun sokerin sietokyky heikkenee entisestään raskauden edetessä.
Sosiologiaa
Ja koska omassa arjessani on tällä hetkellä muuten aivan liian vähän yhteiskuntateoreettisia ulottuvuuksia, kaivoin niitä raskausdiapeteksestä:
Raskausaikana ihan tervekin odottaja käy lukemattomissa verikokeissa ja antaa pissanäytteen tottuneesti vasemmalla kädellä instaa selatessa. Raskausdiapetes on kuitenkin elintaso- ja elintapasairaus, (vaikka perimälläkin on iso vaikutus) ja siksi siihen ja sokerirasitukseen liittyy erityistä latausta. Lataus on sosiaalista. Diagnoosi viestii, että odottaja ei ole elänyt hyvän ja terveellisen elämän normien mukaisesti. Sanktiona on auktoriteetin, tässä tapauksessa terveydenhuollon äitiin kohdistama kontrolli sekä usein ainakin hetkellinen huonommuuden ja kelpaamattomuuden tunne, jopa häpeä. Olenko paska äiti jo ennen kuin lapsi on syntynytkään? Ei ole kyse siitä että joku ”syyllistää” tai että terveydenhuolto kohtelee potilasta huonosti. Näitä tunteita kokee ihan itsestään. Normien noudattaminen ja ”hyveellisyys” on sisäänrakennettuna useimmissa aikuisissa ja me olemme kyllä suurimmaksi osaksi tietoisia siitä, mitä meiltä odotetaan ja mikä on hyväksyttyä.
Raskausdiapeteksen aiheuttamat tunteen liittyvät myös naisena olemiseen ja naisen malleihin. Kärjistetysti: nainen syö lähtökohtaisesti terveellisesti, hevosen sijaan ennemmin kuin lintu, pieniä annoksia, paljon vihreää. Pieniä esteettisen näköisiä luomuherkkuja hyvin harvoin ja nautiskelleen. Ei todellakaan kilokaupalla salaa perjantai-iltaisin. Nainen välttää liiallisia hiilareita muutenkin ja saa makeanhimoonsa tyydytystä tuoreista marjoista ja pieree kukkasia. Eihän naisen siis kuulu sairastua diapetekseen.
Hyvän elämän normien ja naiseuden mallien lisäksi raskausdiapeteksen latautuneisuudessa näkyvät äitiyden normit. Nainen on jo raskauden aikana näiden odotusten piirissä. Hän on olemassa lastaan varten, raskauden edetessä viikko viikolta enemmän, niin konkreettisesti, fyysisesti, henkisesti kuin sosiaalisestikin. Näin tapahtuu naisen mielessä usein ihan luonnostaan. Ympäröivä yhteiskunta ja ihmiset kuitenkin myös odottavat näin olevan. Tämä on tarpeellista eikä vain huono asia tietenkään. Raskausdiapeetikko kuitenkin voi kokea epäonnistuneensa tämän alkeellisimman odotuksen täyttämisessä heti alkumetreillä.
Jossain oli melko rumasti, mutta tavallaan realistisesti kuvattu odottavan äidin asemaa terveydenhuollossa pahimmillaan vauvankasvatussäiliöksi. Terveydenhollossa raskausdiapetekeseen, kuten äidin ja vauvan terveyden seurantaan yleensäkin, suhtaudutaan suoravaviivaisesti. Lähtökohtana on kehittyvän vauvan etu. Äitiysneuvolan tehtävänä on olla tietoinen raskauden aikaisista terveysriskeistä, havaita, ennaltaehkäistä, valistaa ja lopulta hoitaa niiden seurauksia. Minun ei missään nimessä ole tarkoitus kyseenalaistaa tätä tärkeää työtä eikä sitä, etteikö raskausdiapetes olisi todellinen terveysriski.
Siitä huolimatta: Medikalisaatio, eli elämän ja yhteiskunnan lääketieteellistyminen on merkinnyt sitä, että ihminen ominaisuuksineen ja kokemuksineen nähdään yhä vahvemmin lääketieteellisten silmälasien läpi. Pyrimme diagnosoimaan ja hoitamaan kaiken mahdollisen. Lääketieteen kehittymisellä on tietenkin valtavasti hyviä vaikutuksia, etenkin mitä tulee lapsikuolleisuuteen ja äitien terveyteen. Medikalisaatio ei kuitenkaan ole sama asia kuin lääketieteen kehittyminen, eikä välttämättä edes kehityksen vääjäämätön seuraus. Vaikka radi-diagnoosia ei pääse pakoon ja terveydenhuollon ammattilaisia on tässäkin ihan oikeasti syytä kuunnella, voi olla hyödyllistä yrittää asettaa asiat mittasuhteisiinsa. Itseäni tämän ajattelu ainakin on helpottanut. Vielä omien äitiemme sukupolven raskaudenseurantaan radit ja sokerirasitukset eivät automaattisesti kuuluneet, eikä ole paljonkaan aikaa siitä, kun suuria vauvoja vain syntyi. Nykyisin ne ovat sokerivauvoja.
On tietysti päivän selvää, että länsimaisilla elintavoilla on tekemistä raskausdiapeteksen yleisyyden kanssa. Ja tietenkin on hyvä, että äidin ja vauvan terveydestä huolehditaan.Eikä tietenkään ole kyse vain medikalisaatiosta tai naisten kiusaamisesta. Lässynlää ja niin edelleen. Itselle sokerirasitus ja radi-diagnoosin kanssa eläminen ovat kuitenkin olleet sillä tavalla mielenkiintoisia kokemuksia, että ensimmäistä kertaa elämässäni todella koen ja tunnen, miten joudun lääketieteellisen vallankäytön kohteeksi, tuntematta itseäni lainkaan sairaaksi. Tai oikeastaan toisen. Ensimmäisellä kerralla puhevikaani yritettiin korjata ala-asteella 90-luvulle tyypilliseen tapaan väkisin, vaikka en itse kokenut sitä ollenkaan ongelmaksi. Kun tunnistan, että kyse on rakenteellisista ja sosiaalisista naiseuteen, äitiyteen, normaaliuteen ja terveyteen liittyvistä ilmiöistä, pystyn ehkä suhtautumaan tähän hiukan vähemmän henkilökohtaisesti.
Raskausdiapetes ja syömishäiriö
Oma lukunsa ovat syömishäiriöt ja syömishäiriötaustaiset äidit. Jo painon seuranta neuvolassa voi herättää vanhoja mörköjä mielen perukoilta, eivätkä kaikki kehtaa tai halua sanoa siitä terkkarille. Yhtä hyvin odottavalla voi olla vakavia haasteita syömisen tai omaan painoon ja kehoon suhtautumisen kanssa akuutisti ihan raskauden aikanakin. Kun itse näin Kannassa sen mutaman kymmenyksen ylityksen tunnin sokeriarvojen kohdalla, tuli nopeasti mieleen aika kieroja ajatuksia omasta kehosta ja syömisestä. Pystyn hyvin kuvittelemaan minkälaisen kelan tilanne voisi käynnistää syömishäiriötaustaisen päässä. Se että tieto diagnoosista saadaan nykyisin useimmiten yksin, sähköisesti ja pelkkien lukujen muodossa netistä, ilman minkäänlaista lausuntoa tai saatetta, on mielestäni aikamoinen riski. Se miten diagnoosin jälkeen verensokerien mittaminen ja syömisten tarkkailu hallitsevat elämää ainakin jonkin aikaa, onkin sitten ihan oma juttunsa…
Miltäs nyt tuntuu?
Kaikki neuvolan palvelut, testit ja toimenpiteet ovat vapaaehtoisia. Näin ollen äidillä on mahdollisuus kieltäytyä sokerirasituksesta. Kovin fiksua se ei välttämättä ole. On kuitenkin varmasti tilanteita joissa äidin henkinen tasapaino vaati sitä. Varmaa on että tätä vaihtoehtoa ei tarjota, se on silti mahdollista. Itse olin jonkin aikaa diagnoosin saatuani sitä mieltä, että olisi pitänyt jättää koko sirkus väliin. Nyt olen kuitenkin toista mieltä ja ensijärkytykseltä selvittyäni alkoi tuntua, että kyllä tämän kanssa pärjätään. Samalla on kuitenkin niin, että koko loppuraskauden ajan hyvin suuri osa arjesta tulee pyörimään alati tiukemman ruokavalion ja mittaamisen ympärillä. Se on suoraan sanottuna aivan perseestä. Yritän ajatella, että tämä on vain yksi raskausvaiva muiden joukossa. Se auttaa hiukan. Jos on vaikeuksia samaistua näihin tunteisiin, niin mietippä: raskaana oleva on usein lyhyen ajan sisään luopunut monista elämään nautintoa tuovista asioista, tietyistä ruoka-aineista, juhlimisesta, selällään nukumisesta…Hän ei pysty välttämättä enää liikkumaan kuten ennen ja normaalit jutut tuntuu kokoajan raskaammilta. Hän näyttää isolta ja tuntee itsensä kömpelöksi. Samalla hän on dietillä ja mittaa itseltään sokereita pistämällä 6 kertaa päivässä. Very nice indeed.
Uusia elintapoja
Nyt ollaan päästy pakinan siihen vaiheeseen, jossa todetaan, että kiukku on nieltävä ja terveydenhuollon auktoriteettia kaikesta huolimatta kunnioitettava. Olen siis opetellut uusia elintapoja noin kuukauden ajan. Kokoajan sokerit nousevat herkemmin, löysäämiseen ei siis ole ollut varaa. Synnärille mies saa luvan toimittaa valtavan pasta-annoksen ja vähintään litran jäätelöä. Mittaan sokereita joka toinen päivä 5-6 kertaa päivässä, niin kauan kunnes vauva syntyy. Syön kuusi kertaa päivässä. Suomeksi tämä tarkoittaa että mittauspäivinä minun on tunnin välein joko a)syötävä tai b)mitattava. Mittaustulokset menee suoraan terkkarin tietoon. Kännykkä on täynnä muistuksia. MITTAA-SYÖ-MITTAA-SYÖ-MITTAA…..Jos olisin vielä töissä, en tiedä miten helvetissä selviäisin. Omalla kohdalla hyvin keskeistä on selvästikin annoskoko ja ateriavälit. Jos nämä on kunnossa, voi hiilareiden laatu olla joskus vähän kehnompikin. Elämä täytyy suunnitella syömisen ympärille, joko on oltava kotona ruoka-aikaan tai tehtävä eväitä mukaan. Käytännössä en keksi montaakaan lounaspaikkaa, missä saisin tarvitsemani linnunannoksen terveellistä ruokaa järkihintaan. 10 euroa 1,5 desistä lohikiusausta on hiukan liikaa. Myönnetään, teen myös sitä, että jätän tietoisesti mittaamatta, jos etukäteen tiedän uutisten olevan huonoja. Sen ylityksen näkeminen mittarin ruudulla vaan edelleen kirpaisee ihan liikaa. Kyseessä on kuitenkin oman kelvottomuuden tunteen lisäksi vastuu vauvan hyvinvoinnista.
Tällaiset vehkeet meillä liedossa saa neuvolasta ihan ilmaiseksi. Tämä on sentään hienoa, mitään ei tarvitse itse maksaa, edes uusia neuloja tai liuskoja.
Entä vauva?
Raskausdiapeetikon vauva saa synnärillä lisämaitoa automaattisesti ja hänen verensokereitaan seurataan muita vauvoja selvästi tarkemmin. Lisämaito voi olla luovutettua maitoa, joskus harvoin varmaan korvikettakin, tai sitten äidin itse valmiiksi pumppaamaa maitoa. Jollekkin tämä lisämaito ilmeisesti aiheuttaa jotain puistatuksia, itselle ehkä enemmän tuo syyttömän vauvaraasun yletön pistely, vain koska mutsille maistui hiukan pitsa. Jos sokerit pysyy loppuraskauden aisoissa ruokavaliolla tai lääkkeillä, pitäisi vauvalla olla kaikki ihan suht ok. Sekä äidin, että vauvan myöhemmän iän dipetesriski on kuitenkin kohonnut. Joten toisin kuin lohduttavat läheiset sanovat, se ei valitettavasti lopu synnytykseen.
Kaikkeen tottuu, sano pässi kun päätä leikattiin.
Tapani mukaan, meinasin unohtaa mainita asian positiivisista ulottuvuuksista. Joudun opettelemaan terveellisempiä elintapoja, ja tarkoituksena on pitää näistä kiinni myös synnytyksen jälkeen. Lisäksi painonnousu on tämän kuukauden aikana ollut lähes olematonta. Tätä ei ehkä kannata kauheasti kuitenkaan juhlia, raja liian vähäisen ja sopivan painonnousun välillä on hiuksen hieno ja tasapainon löytäminen on todella vaikeaa. Kertoo tämä kuitenkin siitä, että näin syömällä painonhallinta voisi tulevaisuudessa onnistua. Täysin eri asia on se, onko tää kivaa. Mutta kaikkeen tottuu, sano pässi kun päätä leikattiin. (Hetkinen, mikä tässä oli positiivista?)
