Äidiksi, jakso 2: Totuus tulee humalaisen suusta
Yllättäen meistäkin siis nyt on tulossa vanhempia. Oikeastaan tässä kuviossa eniten hämmästyttää se, että musta on tulossa äiti.
Kappas, en olekaan tässä yksin.
Meillä kaikki alkoi tuosta syksyisestä yöstä, kun karvaisempi puolisko saapui kotiin aamuyöllä, kebabpötkylä kainalossaan ja täräytti kahden promillen voimin pöytään yhden ihan pienen idean. Silloin tajusin, että kappas, en olekaan tässä yksin. Tähän asti asian kannalta oleellisia omassa päässäni olivat olleet seuraavat asiat:
1. minä
2. minun tarpeeni
3. minun tulevaisuuden suunnitelmani (tai niiden puute)
Mies oli ollut työelämässä jo vuosia, olimme olleet yhdessä liki kymmenen vuotta, hänen elämänsä oli vakiintunut, hänen elämäntilanteensa oli ollut isäksi tulemiselle otollinen jo pidempään. Tämän yöllisen kohtaamisen jälkeen asia tulisi palaamaan pöydälle vielä useita kertoja joidenkin kuukausien välein odottamattomissa tilanteissa. Aihe nousi lähitulevaisuudessa yhä useammin myös minun mieleeni.
Äitiys, identiteetti ja ura
Aluksi torjuin ajatuksen ja argumentoin, miten miehenä tällaisten rohkeiden toiveiden ääneen lausuminen on niin paljon helpompaa. Ja tätä mieltä olen edelleen. Miehelle isyys tai toive isäksi tulemisesta ei määritä sitä, miten muut jatkossa hänet näkevät. Se ei määritä hänen koko persoonaansa muiden silmissä eikä sitä mihin kaikkeen hänellä on elämässä vielä mahdollisuus, se ei myöskään vaikuta siihen, miten työnantajat häneen suhtautuvat. Raskaus, synnytys ja imetys eivät runtele hänen kehoaan. Hormoonit eivät vie hänen järkeään.
Lapsen toivominen oli varmaan miehelleni helpompaa kuin minulle. Minä olen jo vuosia rakentanut omakuvaani sellaisten elämänarvojen varaan kuin yhteiskunnallinen vastuu, vaikuttaminen ja uran rakentaminen. Halusin tehdä urani maailmaa parantaen, niin kuin niin monet muutkin naiivit ikäiseni höttöpäät. Ajattelin löytäväni merkityksen elämälleni juuri näistä asioista. Pelkäsin tosissani urani puolesta ja olin varma, että putoaisin akateemisten (pätkä)työmarkkinoiden raa’an kilpailun kyydistä heti alkuunsa, jos nyt tulisin raskaaksi. Todennäköisesti olin myös oikeassa, todennäköisesti putosin,ainakin hiukan. Näissä hommissa raskaus, melkein missä kohtaa uraa tahansa pysäyttää uralla etenemisen täysin. Pätkätöistä pätkätöihin nelikymppiseksi asti seilatessa ei käytännössä koskaan ole työpaikkaa johon palata äitiyslomalta. Jos kyydistä putoaa, pitää uralla kiipeäminen, verkostoituminen ja cv:n kokoaminen tavallaan aloittaa aina alusta.
Koska työ on ollut minulle niin tärkeä asia, pelkään vähän myös sitä, ettei minulla lapsen saatuani ole enää niin paljon annettavaa työlle. Etten pienen lapsen äitinä enää jaksa ylittää itseäni, oppia uutta ja kehittyä, innostua, ettei luovuudesta olisi enää jäljellä kuin rippeet. Tässä kohtaa onnistuin vielä iloisesti sulkemaan silmäni kaikilta niiltä muuta todistavilta esimerkeiltä ympärilläni. En nähnyt nuorta tohtoria oppiaineessani, joka oli kahden lapsen äiti ja siitä huolimatta hankkinut itselleen dosentuurin yliopistolta. Oma työhuone, kuukausipalkka, ulkomaan konferenssit ja kaikki. En nähnyt edes omaa äitiäni, joka kolme lasta kasvatettuaan elättää nyt itsensä ja vähän muitakin omalla taiteellaan, tekee juuri sitä mitä on aina halunnut, ja ihmiset arvostavat, tunnistavat ja ostavat.
Olen myös tottunut pitämään itseäni järkevänä, rationaalisena ja kunnianhimoisena. Äidiksi ryhtyminen ja siitä haaveilu ei ole sopinut tähän kuvaan itsestäni kovinkaan hyvin. Ei se sopinut, tai sovi luultavasti vieläkään kovin hyvin yhteen myöskään sen kuvan kanssa, mikä muilla ihmisillä on minusta. Jotta minusta voisi tulla äiti, tarvittaisiin perustavanlaatuinen identiteetti- ja arvomaailmaremontti.
Naiseuden mallit
Syntyvyys on laskenut jo pitkään ja laskee edelleen, monestakin syystä. Kaikille varmasti jo tuttua tietoa on, että lasten saantia lykätään myöhemmäksi ja lapsia myös saadaan vähemmän. Vapaaehtoisesti lapsettomia on enemmän. Esikoinen saadaan vanhempana ja esikoiselle hankitaan entistä harvemmin sisaruksia.
Me, aikamme naiset, milleniaalit, diginatiivit ja muut, olemme siinä mielessä etuoikeutettuja, että meille on täysin mahdollista ja sallittua rakentaa omakuvaamme jonkin muun, kuin äitiyden ja äidiksi tulemisen tai vaimona olemisen varaan. Se on meille hitusen mahdollisempaa kuin sukupolville ennen meitä. Meille se on myös helpompaa siksi, että yhteiskunnasta löytyy jo paljon esimerkkejä tallaisesta naiseudesta ja malleja tällaisesta elämänatavasta. Näyttäisi siltä, että lasten saantia lykätään, koska on vähän muuta tekemistä. Ja näin minäkin olin juurikin toiminut. Näiden mallien varaan rakentanut. Ei siis ihme, että matka äidiksi alkoi hitaasti, käynnistyi yskähdellen kuin kiinalainen skootteri pakkasella (maalaiset tietää).
Samaistuitko? Millaisia ajatuksia omasta identiteetistä ja äidiksi tulemisesta? Miksi me mietitään näitä yksin, kun 50% ikäluokasta on samassa tilanteessa?
Lue myös:
Äidiksi, osa 1: Nallehaalari ja maailmantuska
Jatko: Itse tein niin, että virkkasin peiton alaosaan kaksi raitaa kuplia: kaksi kerrosta valkoisia kuplia, väliin 6 kerrosta mesh-virkkausta(+kiinteät kerrokset) ja kaksi kerrosta valkoisia ja yksi kerros mustia kuplia. Sitten virkkasin väliin samperin monta kerrosta ihan vaan meshiä. Peiton ylpäähän tein neljä raitaa kuplia: yksi rivi valkoisia, väliin 6 kerrosta meshiä, rivi mustia, 6 kerrosta meshiä, kaksi kerrosta valkoisia, 6 kerrosta meshiä, kaksi kerrosta mustia. Tämän voi tehdä ihan niinkuin itse haluaa ja tehdä raitoja vaikka koko peiton matkalle.