Lily

Elämä on

Elämä on
eijal

Suvi

Tasan vuosi sitten saimme elämäämme kesän keskelle harmaata syksyä. Pieni Suvi syntyi valtameren toisella puolella. Hartaasti odotettu ja kauan toivottu pieni neito täytti mielemme onnella ja ilolla. Koskaan emme ole häntä tavanneet, syyn me kaikki tiedämme. Matkustaa ei ole voinut. Onneksi on FaceTime -puhelut, kuvat, videot ja viestit. Tiedämme tarkkaan, mitä Suvi osaa, miten nukkuu ja mitä syö, saamme seurata  hänen arkeensa, vaikka välimatka on iso. Olemme kuulleet hänen äänensä, nähneet hänen kaksi ensimmäistä hammastaan, tunnemme hänen ilmeensä – ja kaksi viikkoa sitten näimme ensiaskeleet.

Kastetilaisuuden koimme helmikuussa kuluvaa vuotta, senkin etänä. Siihen valmistin lahjaksi kuvassa olevan miniatyyrityön. Yhtä liikuttava kastetitilaisuus on aina, olitpa sitten lähellä tai kaukana. Kolme aiempaa on väkevästi muistissa.

Kastetilaisuuden kahvipöytä kotonamme
Suvi 1 vuotta 9.10.2021 (kuva ja lupa omalta äidiltä).

Olen kutonut Suville nuttuja, pipoja, sukkia, mekkoja, nukkeja. Onneksi oli vanhastaan mallit tallella. Muistan miten raskausaikana pelkäsin niitä tehdä. Että-jos-kuitenkin-sattuu-jotakin-ja-minä-tässä-olen-liian-varma-ja-teen-etukäteen.

Toistaiseksi matkaaminen USA:an ei ole mahdollista. Suvi täyttää vuoden. Emme ole tavanneet.Matkustaminen on tehty hyvin vaikeaksi. Mutta ehkä piakkoin? Toivomme hartaasti, että kesällä saamme Suvin  Suomen suveen.

Ikävä on kova.

Elämä on.

Terveisin EijaL

Avainsanat:
Puheenaiheet Ystävät ja perhe Tapahtumat ja juhlat Ajattelin tänään
eijal

Mummo ja vaari hävisivät – Elämää vanhusten kanssa

Oltiin pankissa asioimassa. Tarvittiin sen jälkeen varmuudeksi käteistä, mutta sitä ei saatu pankin seinästä, oli joku toimintahäiriö. Vaari tuumi, että mennään takaisin pankkiin, sieltä saa. – Siis uudestaan sisälle?! Ei todellakaan mennä, siellä joutuu jonottamaan. Torilla on automaattikioski.

Mitä sitten tapahtui? Mummo ja vaari hävisivät Turun torilla.

Saattelin heidät remontin kourissa olevan torikaistaleen reunaan ja ohjeistin asian mielestäni aika selkokielisesti. Tästä suoraan näiden torikauppiaiden ohi. Menette vaan suoraan. Kun tulette torin laidalle, kääntäkää itsenne Taidemuseon mäkeen päin, siinä on keltainen kioski.  Heti oikealla.  Se on pankkiautomaatti.

Minä tulen siihen autolla hakemaan teidät.

Hain autoni ja ajelin paikalle. Ei mummoa ja vaaria. Kävelin koko torin läpi, koska uumoilin, että mummo oli halunnut katsella myyntikojua. Niin hienoja sieniä ja marjoja oli esillä. Ei löydy. Soitan ja selviää, että ”ei siellä ollut mitään kioskia, on ennen kyllä ollut”. Olivat kävelleet ohi risteyksen melkoisen pitkälle. Menneet sitten likeisen kauppakeskuskorttelin uumeniin automaatille.

No nyt lähdette takaisin tänne torille.

Kestää. Tähän aikaan minun piti olla jo kotona lounasta syömässä.

Puhelin soi. Vaari soittaa ja kysyy, mihin pitää tulla.

No takaisin torille. Että ihan samaa reittiä takaisin.

S****na sanon ruman sanan itseksesi ja mietin, että ehtisin hyvinkin torin kulmassa olevaan baariin yhdelle rentouttavalle juomalle.

Nimittäin kävely takaisin kestää. Omat loppupäivän suunnitelmani menivät kertalaakista uusiksi.

Kun sitten tulevat, seison kirkkaan keltaisen pankkiautomaattikioskin vieressä ja sohin  sitä kohti melkoisen mielenosoituksellisesti.

Ai tämä se on. Mummo on ihmeissään. Minä luulin, että tarkotit sitä, joka oli kävelykadun päädyssä. Sitä ei enää ollut.

No ei ollut ei, ei ole aikoihin ollut.

Nyt autoon siitä.

Autossa yritin olla ystävällinen. Oliko katseltu torin antimia?

Ei kun piti etsiä se automaatti.

En voinut uskoa tapahtumaa. Että oikeasti. Mummo ja vaari hävisivät Turun torilla.

Elämä on.

Terveisin EijaL

Avainsanat:
Puheenaiheet Oma elämä Ystävät ja perhe Ajattelin tänään