Uuden edessä
Jalkapallon EM-karsinnat alkavat tällä viikolla. Suomalaisen jalkapalloihmisen tunnelmat ovat odottavat. Viime syksyn Kansojen liigan huuma on himmennyt. Menneet voitot tuntuvat lähinnä unelta ja takaraivossa kytee epävarmuus. Oliko kyse vain sattumasta? Onko meillä oikeasti mahdollisuuksia? Emmehän me nyt Italiaa voi voittaa.
Nythän on niin, että ensimmäiset ottelunsa Suomi pelaa vieraissa. Vastassa ovat lauantaina Italia ja ensi viikon tiistaina Armenia. Tarkempaa otteluennakkoa ja pohdintaa teen lähempänä. Katsomossa tapahtuva henkinen valmentautuminen on tässä kohtaa kinkkisempi asia. Penkkiurheilijalle tilanne on täysin uusi. Nimittäin nyt, ensimmäistä kertaa moneen, moneen vuoteen, hento pieni toivo on herännyt. Onneksi on ollut aikaa sopeutua tilanteeseen. Uutiset Pukin maaliputkesta ja toisaalta Riven luottavaiset kommentit ovat pitäneet tunnelmaa yllä.
Huomaan painivani ihmisyyteen vahvasti kuuluvan dilemman kanssa. Olisiko helpompi valmistautua pettymykseen vai luottaa ja uskoa sokeasti tulevaan? Niin monet kerrat karsinnat on hävitty jo ensimmäisten parin pelin aikana. On toki hävitty myös viimeisessä ottelussa takapuolen kautta kimmonneen pallon vuoksi. Pettymys ja täyttymättömät odotukset kuuluvat historiaamme. Olisi niin paljon tutumpaa ja turvallisempaa heittää pyyhe kehään jo alussa, kuin uskaltaa luottaa menestykseen. Pettymyksen käsittely olisi ikään kuin helpompaa, jos on jo valmiiksi menettänyt toivon. Toisaalta, jos olen jotain elämässäni oppinut, niin se on se, ettei itkuja voi itkeä etukäteen. Jos suru on tullakseen, se ei ole yhtään sen pienempi tai helpompi käsitellä vaikka olisi surrut jo ennakkoon.
Moni muistuttelee, että nyt ne tosipelit vasta alkavat. Helppo se oli Kansojen liigassa voittoja haalia keskinkertaisia vastustajia vastaan ja paineettomassa tilassa. Tämä selitys ei mene minulle läpi. Aiemmin on nimittäin ollut yllättävän vaikeaa voittaa, oli Suomi sitten altavastaaja tai selkeä ennakkosuosikki. Aina on löytynyt selitys. Loukkaantumiset, joulukuusi, pallo ei ole pomppinut meille ja tuomari viheltänyt väärin. Aina löytyy kyllä jotakin.
Julistan nyt samoin kuin julistin jo viime syksynä: Huuhkajat menevät EM-kisoihin 2020. Tavalla tai toisella näin tulee tapahtumaan. Ihan sama mitä todennäköisyydet sanovat tai miltä ennakkoasetelmat näyttävät. Nyt on tullut aika pyyhkiä kyyneleet suomalaisten jalkapallofanien kasvoilta ja kaivaa pelipaidat ja huivit päälle. Ei enää häpeää, surua tai ahdistusta. Iloitkaamme tästä mahdollisuudesta nähdä ja todistaa jotakin historiallista. En malta odottaa.