Korea once more
Paralympialaiset alkoivat viime perjantaina Etelä-Korean Pyeongchangissa. Kauhean voimallisesti nämä kisat eivät tunnu mediassa näkyvän. Ei ole Koreaa tunnissa, ei Yleisradion pitkiä kertauslähetyksiä. Helsingin Sanomien sunnuntain urheilu-uutisissa kisatapahtumille oli omistettu yksi pienen pieni kahden palstan juttu.
Tunnustan, että myös oma henkilökohtainen paralympiahuumani on ollut laimeata. Kisojen alku meni vähän kuin varkain ohi. Tunnen itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi tämän johdosta, mutta se täytyy nyt vain hyväksyä. Vammaisurheilun näkyvyys on pitkään ollut yhtä kuin Leo-Pekka Tähti ja hän on kesäkisojen kuningas. Paralympialaisissa kilpailee suomalaisia alppihiihdossa, hiihdossa sekä ampumahiihdossa, lumilautailussa ja pyörätuolicurlingissa. Oma penkkiurheilunnälkäinen mieleni janoaa jännitystä ja elämyksiä, joten soisin näille kisoille jo senkin vuoksi suurempaa mediajulkisuutta. Lisäksi pohdin, voiko kukaan vakavasti otettava urheilun seuraaja olla kiinnostumatta näkövammaisten ampumahiihdosta ja siitä, miten kyseinen laji oikeasti käytännössä toteutuu.
Olin parisen vuotta sitten iltatöissä kuntosalilla, jonka asiakaskunta koostui ainoastaan liikuntavammaisista asiakkaista. Monet asiakkaista olivat parapleegikkoja eli alaraajahalvaantuneita. Mukana oli myös sähkökäyttöisellä pyörätuolilla liikkuvia neliraajahalvaantuneita asiakkaita sekä esimerkiksi aivoinfarktin jälkitilan vuoksi rollaattoriin tai pikkukeppiin tukeutuvia kuntoilijoita. Tämän kerron siis vain perspektiivin vuoksi. Tällä salilla nimittäin treenattiin ja kunnolla. Siellä ei lusmuiltu tai pidetty ylipitkiä taukoja muiden kanssa sosialisoiden, vaan tekemisen meininki oli tapissa koko ajan. Salin aulatilassa saattoi vilahtaa vaarallisen nopeasti liikkuva sähkökäyttöinen pyörätuoli, jonka käyttäjä oli tulossa kuntoilemaan. Samassa rakennuksessa pidettiin myös pyörätuolirugbytreenejä, joiden brutaalius ja vauhti järkyttivät herkkää mieltäni joka kerta.
Ihminen joutuu vammautuessaan tai sairastuessaan käymään läpi asioita, joista itse saan olla autuaan tietämätön ja ymmärtämätön. En usko, että kukaan tarvitsee sääliä sairastuessaan vaan enemmänkin ymmärrystä ja sitä, että hänet nähdään sellaisena ihmisenä kuin hän on. Nyt olen ajautunut syviin vesiin. Haluan kai vain sanoa, että vammaisurheilulle soisi enemmän näkyvyyttä. Ei sen takia, että vammaisille täytyisi antaa jotain säälipisteitä. Näkyvyyttä tulisi antaa sen vuoksi, koske paralympialaiset ovat maailmanlaajuisesti suuri urheilutapahtuma ja siellä on mukana suomalaisia.