Korea once more

Paralympialaiset alkoivat viime perjantaina Etelä-Korean Pyeongchangissa. Kauhean voimallisesti nämä kisat eivät tunnu mediassa näkyvän. Ei ole Koreaa tunnissa, ei Yleisradion pitkiä kertauslähetyksiä. Helsingin Sanomien sunnuntain urheilu-uutisissa kisatapahtumille oli omistettu yksi pienen pieni kahden palstan juttu.

Tunnustan, että myös oma henkilökohtainen paralympiahuumani on ollut laimeata. Kisojen alku meni vähän kuin varkain ohi. Tunnen itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi tämän johdosta, mutta se täytyy nyt vain hyväksyä. Vammaisurheilun näkyvyys on pitkään ollut yhtä kuin Leo-Pekka Tähti ja hän on kesäkisojen kuningas. Paralympialaisissa kilpailee suomalaisia alppihiihdossa, hiihdossa sekä ampumahiihdossa, lumilautailussa ja pyörätuolicurlingissa. Oma penkkiurheilunnälkäinen mieleni janoaa jännitystä ja elämyksiä, joten soisin näille kisoille jo senkin vuoksi suurempaa mediajulkisuutta. Lisäksi pohdin, voiko kukaan vakavasti otettava urheilun seuraaja olla kiinnostumatta näkövammaisten ampumahiihdosta ja siitä, miten kyseinen laji oikeasti käytännössä toteutuu.

Olin parisen vuotta sitten iltatöissä kuntosalilla, jonka asiakaskunta koostui ainoastaan liikuntavammaisista asiakkaista. Monet asiakkaista olivat parapleegikkoja eli alaraajahalvaantuneita. Mukana oli myös sähkökäyttöisellä pyörätuolilla liikkuvia neliraajahalvaantuneita asiakkaita sekä esimerkiksi aivoinfarktin jälkitilan vuoksi rollaattoriin tai pikkukeppiin tukeutuvia kuntoilijoita. Tämän kerron siis vain perspektiivin vuoksi. Tällä salilla nimittäin treenattiin ja kunnolla. Siellä ei lusmuiltu tai pidetty ylipitkiä taukoja muiden kanssa sosialisoiden, vaan tekemisen meininki oli tapissa koko ajan. Salin aulatilassa saattoi vilahtaa vaarallisen nopeasti liikkuva sähkökäyttöinen pyörätuoli, jonka käyttäjä oli tulossa kuntoilemaan. Samassa rakennuksessa pidettiin myös pyörätuolirugbytreenejä, joiden brutaalius ja vauhti järkyttivät herkkää mieltäni joka kerta.

Ihminen joutuu vammautuessaan tai sairastuessaan käymään läpi asioita, joista itse saan olla autuaan tietämätön ja ymmärtämätön. En usko, että kukaan tarvitsee sääliä sairastuessaan vaan enemmänkin ymmärrystä ja sitä, että hänet nähdään sellaisena ihmisenä kuin hän on. Nyt olen ajautunut syviin vesiin. Haluan kai vain sanoa, että vammaisurheilulle soisi enemmän näkyvyyttä. Ei sen takia, että vammaisille täytyisi antaa jotain säälipisteitä. Näkyvyyttä tulisi antaa sen vuoksi, koske paralympialaiset ovat maailmanlaajuisesti suuri urheilutapahtuma ja siellä on mukana suomalaisia. 

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Yksin vai yhdessä

Minä tykkään katsoa urheilua pääosin joko yksin tai pienessä porukassa. Liika häly ahdistaa. Pahimmassa tapauksessa muiden ihmisten kanssa kommunikointi voi jopa häiritä sen tärkeimmän eli urheilun seuraamista. Toki tiedostan, että omassa luonteessani on perustavanlaatuista vikaa. Sen vuoksi olen pyrkinyt kehittämään itseäni.

Muistan, kun katsoimme pienellä kaveriporukassa Suomen miesten jääkiekkomaajoukkueen Torinon olympialaisten finaalipeliä Ruotsia vastaan vuonna 2006. Toinen ystäväni ilmoitti jo heti pelin alkuun, ettei usko Suomella olevan mitään mahdollisuuksia. ”Ei Suomi tätä kuitenkaan voita.” Minua ärsytti sanoinkuvaamattoman paljon. Hyvän penkkiurheilijan sääntö numero 1: oman joukkueen voittoon uskotaan viimeiseen sekuntiin asti. Jos halutaan ajatella laajemmin, niin yhdistän tämän saman filosofian myös elämään yleisesti. Kun toivot hyviä asioita, niiden toteutumiseen täytyy uskoa. Tällä uskomisella ei välttämättä ole mitään merkitystä lopputuleman kanssa, mutta itse peliin (tai elämään) heittäytyminen on paljon mukavampaa näin.

Toinen urheilun seuraamiseen liittyvä asia on sen kokemuksen henkilökohtaisuus. Olen huomannut, että jos kyseessä on erityisen tärkeä ottelu tai muu urheilutapahtuma, niin haluan seurata sitä rauhassa. Niin naurettavalta kuin se kuulostaakin, ajattelen että suojelen sillä tunteitani. Haluan olla rauhassa ärtynyt tai ahdistuskimppu jos pelitapahtumat menevät mönkään. On inhottavaa joutua olemaan iloinen ja sosiaalinen tilanteessa, jossa sellainen ei huvita. Saatan olla ajoittain hiukan erakkoluonne, mutta ei siitä sen enempää tässä kohtaa.

Käyn ehkä pari kertaa vuodessa seuraamassa urheilua ihan paikan päällä. Yleensä kyse on ollut jostain joukkueurheilutapahtumasta. En kuitenkaan pysty rinnastamaan kotioloissa tapahtuvaa urheilun seuraamista sen katsomiseen hallissa. Ne ovat kuin kaksi eri asiaa. Hallissa on leipää ja sirkushuveja, tanssityttöjä (miksei ole tanssipoikia?) sekä melua ja häiriötekijöitä. Omasta budjetista johtuen pelitapahtumisen seuraaminen on usein hiukan sinne päin, sillä niiltä omilta penkeiltä ei välttämättä näe tapahtumia niin tarkasti. Toisaalta taas fiilis ja tunnelataus ovat erilaisia, kun pääsee seuraamaan asiaan oikeasti panostavien fanijoukkojen kannatuslauluja ja tanssia. Kotona television äänimaailmaa ympäröi yleensä hiljaisuus tai erilaiset syömisen äänet. Ajoittain hiljaisuuden saattaa toki keskeyttää jäätävän tarkka analyysi pelitilanteista, kuten esimerkiksi lauo perkele, miten ei muka voi tuosta onnistua sekä klassikkosanontani mä en kestä tätä.

Yhtä kaikki, vaikka pidän urheilun seuraamisesta ensisijaisesti privaatisti, niin rakastan sitä yhteistä tunnekokemusta mikä siitä tulee. Sitä, että tiedän miljoonien muiden ihmisten päivittelevän ja eläytyvän ottelun tapahtumiin samalla tavoin. Joskus aiemmin mainitsin siitä, kuinka kerrostalossa saattaa kuulua naapurihuoneistoissa huutoja Suomen tehdessä maalin. Siinä on jotain sisintä lämmittävää. Siellä se joku toinenkin jännittää sydän syrjällään, mitä seuraavaksi tapahtuu.

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään