Tein tänään yläkroppatreeniä iltapäivästä hiljaisella Vetosalilla. Treeniin kuuluu pari pääliikettä pitkillä tauoilla, ja kokoelma apuliikkeitä. Tänään pääliikkeinäni oli penkkipunnerrus ja leuanveto. 

Viime viikolla en ollut varma penkkipunnerruspaikan tangon painosta, joka olikin oletetun 17,5kg sijaan pyöreät 20kg. Harmittelin, kun en saanut sarjapainoani (35kg) kunnialla ylös, kuin neljä kertaa. Tein lopulta sarjat erittäin kevyen tuntuisella 32,5kg vastuksella, ja harmittelin hommaa hieman… Kunnes sain tietää, että tanko olikin se painavampi, ja oikeasti olin nostanut omaa entistä ykkösmaksimiani neljä kertaa – ihan tuosta vain!

Tänään ajattelin, että sama homma toistuu ja se 35kg tuntuu aivan yhtä kevyeltä kuin viimeksikin – mutta mitä vielä? Jokaisen sarjan viimeinen toisto oli todella tiukilla, ja nousi ylös juuri ja juuri. 

Ja mikä oli ero? Tieto. 

Se pirun tieto, joka lisää tuskan määrää eksponentiaalisesti.

Jos voisin vain silmät sidottuna nostaa hiljalleen kasvavaa mysteeripainoa, saisin aivan varmasti lisättyä kuormaa vaikka kuinka moneen liikkeeseen! Miksi suurin ongelmani on tämä pää, ja miten siitä pääsee eroon?

Mulle ehdottomasti suurin este niin ruokavalion seuraamisessa, kuin treenaamisessakin on epäilevä minuus, joka pääsee jotenkin salakavalasti vallalle ja niskan päälle. Minä tiedän, että jaksan nostaa sen tietyn painon ja minä tiedän, miten turha se houkutteleva suklaalevy on. Mistä se toinen ääni pääsee päässäni valloilleen??

Olen tietoisesti yrittänyt hiljentää ja lopettaa niiden epäilysten kuuntelemisen, ja koen onnistuneeni siinä suurimmaksi osin, varsinkin elämäni muilla osa-alueilla. Johtuuko se treenien sisäinen sabotointi siitä, etten ole muka koskaan aiemmin onnistunut jossain fyysisessä suorituksessa? Vai pelottaako minua, että tukehdun penkkipunnerrustankoni alle, tai että kaadun ja kompastun ja halkaisen kalloni jos kaadun kesken boksihypyn?

Niin paljon kysymyksiä, ja niin vähän vastauksia. Taidan kuunnella iltasaduksi vähän The Power of Now:ta…

Hauis ja olkapää sentään näyttivät vähän isommalta, kuin aiemmin. Henkinen voitto.

Olinpa taas NÄPPÄRÄ tuon Photoshopin kanssa 😀 Totuus tästä päivästä taisi olla kyllä juuri päinvastainen, kun pari kertaa Allround Combatissa miehiä itkettänyt Nata käski mut mukaansa kokeilemaan kamppailulajien sekasotkutuntia. Sekasotku tunti tosin on lähinnä tällaisen ummikon silmissä, kun on pihalla no hmm.. Ihan kaikesta.

Tunnilla tehtiin todella perusteelliset lämmittelyt käyttäen mm. hyppynarua ja lukuisia muita erilaisia sykettä nostattavia aktiviteetteja. Lämmittelyjen jälkeen keskityttiin tekniikkapuoleen, johon kuului tällä kertaa erilaisia lyönti- ja potkusarjoja. 

Menin sekaisin joka välissä, jalat olivat jääneet kuntonyrkkeilyistä hirveälle vaihteelle ja pompin koko ajan edestakaisin, aina siihen asti, kun Nata muistutti että voin myös ottaa ”ihan rauhassa”.

Lopulta totesin, etten ainakaan ollut yhtä hukassa kuin silloin kerran Step-tunnin aikana…………………. Se oli mahdollisesti elämäni nöyryyttävin kokemus 😀

Ensimmäisen tunnin jälkeen fiilikset olivat: Rankkaa, mutta hauskaa!

Taidan mennä uudestaankin, mutta mietin saisinkohan jostain lainaksi kasan syndejä (ovatko ne muuten syndit myös kamppailulajeissa??).. Lainahanskoja löytyy, mutta säärien suojaksi (tai siis kaverin suojaksi) olisi mukava kiskaista jotain vähän paksumpaa.

Tässä sekalainen valikoima treenien jälkeen jatkuneita pelleilyjä:

Naps jalka tosta lukkoon ja..

Polvea mahaan!

Ja tuosta kanssa vähän väistöä. Treeneissä sain kyllä monesti säärtä kylkeen ihan kunnolla, kun en vaan tajua reagoida tarpeeksi nopeasti. Ehkä tämänkin takia on hyvä mennä paikalle uudestaan!

Ja loppuun vielä vähän ninjapotkua. Kai tuokin alkaa treenillä tuntua ja näyttää vähän luontevammalta! Huomatkaa varpaat, jotka toivottomasti yrittävät pitää tasapainon kohdillaan.

Ihan superhauskaa, että Vetosali tarjoaa tällaista kamppailutuntia, jonne lähtemisen kynnys on tarpeeksi matala. Muutamassa kohdassa vähän jännitti, mutta tekemällä sitä oppii ja vanha kaavio toimii aina:

Kuva varastettu internetistä… Alkuperäinen lähde on kadonnut kuin neula heinäsuopaan.