Rappiobloggaaja Sarvas, päivää.

Tämä kuukausi on ollut tämän blogin ankein. Anteeksi on turha pyytää, mutta olen silti vähän pahoillani hyvän sisällön puutteesta. On paradoksaalista, että olen tässä kuussa kuitenkin treenannut enemmän, kuin kuukausiin! Viime viikko oli ihan hurjaa häsläystä ja juoksemista, joka päättyi kolmeen niin täyteen buukattuun päivään, että niistä palautumiseen kului koko eilinen päivä. 

Muutamana iltana vapaa-aikaa yön tunneista etsineenä ja lainailleena olen miettinyt: Mistä saisi lisää aikaa? Tahtoisin olla kuin kulttikirjan Momo, ja seikkailla Kassiopeia-kilpikonnan kanssa pelastamassa hukattua ja kiireen anastamaa aikaani. Pitäisi siis opetella priorisoimaan ja ottamaan enemmän aikaa ihan vaan itselleen.. Mutta kun työt on niin kivoja.

Lauantaina kävin pokkaamassa inspiroivimman kauneusblogin palkinnon kuuman deittini kanssa, ja eilen taas tein bodypaint-kuvauksia aamusta yöhön asti. Elämä on aivan ihanaa, mutta multa loppuvat tunnit kesken! Kaiken lisäksi kurkkuni kipeytyi ilmeisesti lauantaina ulkona vähissä vaatteissa vietettyjen hetkien takia, eikä kurkkukaktus ole vieläkään ihan poistunut.. Tämä tarkoittaa valitettavasti sitä, että visiittini Kukka Laakson Voimakatu 6 -salille lykkääntyy 🙁

Muistattehan viime keväänä postaamani muistisäännöt kipeänä treenaamisesta? Ne alkavat valitettavasti olla taas ajankohtaisia.. 

Nyt olen nukkunut kaulahuivi kaulassa, juonut paljon nesteitä ja syönyt paljon tuoreita hedelmiä, ja olo on jo toisena ”sairaspäivänä” viittä vaille normaali. Muistaakseni tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen sairastanut tämän kyseisen ystäväni luona.

Kipeys saattoi myös olla universumin instant karmaa, koska lauantaina söin mäkkärissä. 

Lauantai oli kokonaisuudessaan älyttömän ihana, mutta sekä fyysisesti että henkisesti todella rankka. Heräsin aamulla 4h yöunien jälkeen puunaamaan ystäväni perhettä hääjuhliin. Seurueesta tuli upea ja mä olin onnellinen, mutta huomasin kotiin ajaessani, että olin seisonut ja työskennellyt 6h syömättä ja juomatta mitään. 

Kotimatkalla hörppäsin 2dl valmis-smoothien samalla, kun hain Natan Larusta, ja kotona seurasi intensiivinen pari tuntia maskeerausta, itseni meikkaamista ja pakkausta – ei ruokaa tai juomaa. Samalla vauhdilla kiirehdimme em. palkintogaalaan, jossa nappasin suuhuni kaksi pientä savulohirullaa, ja varmaan litran verran vettä.

Kun sitten vihdoin pääsin lähtemään kohti Turkua, oli fyysinen olotilani niin järkyttävä, että jotain ravintoa oli pakko saada HETI! Gluteenittomasti McDriven kautta motarille siis. Huono omatunto ei vilahtanut mielessäni sekuntiakaan, vaan olin onnellinen ja kiitollinen jokaisesta kurkustani valuneesta kalorista. Mieleeni muistui historianopettajan kertomus äidistään, joka oli sodan jälkeen syönyt onnellisena paketillisen voita kuin suklaapatukan konsanaan… Todella osuva ja korrekti vertaus 😀

Olo oli sunnuntaina tukkoinen ja fiilis selkeä: Ei enää ylilyöntejä, kun pienestäkin repsahduksesta saa maksaa.

Olen lopulta elänyt koko muutosprojektieni ajan tietynlaisissa sykleissä, jotka katkeavat tahallisesti tai tahattomasti johonkin mätipäivään, jonka jälkeen pari päivää menee samassa sumussa ja päässä pyörii morgan. Nyt opettelen iskostamaan (tai iskostin jo ;)) päähän ajatuksen siitä, että niitä sokerihuuruisia lipsahduksia ei tarvita ollenkaan. En sano, ettenkö joskus lipsahtaisi, mutta tuo sana on mun mielestä väärä.

En enää koe tarvitsevani mitään sanaa tai selityksiä, vaan tämä on nyt ja jatkossa mun tapani elää ja syödä. Nauttien arjesta, juhlia stressaamatta.

Sokerilakko jatkuu edelleen itsenäisyyspäivään asti, ja todennäköisesti hamaan tulevaisuuteen. Fiilis on todella hyvä!

Aikamoinen ajatuksenvirta, jonka välissä ehdin jopa nukahtaa. Flunssainen pää ja yöllinen vapaa-aika aiheuttavat sellaista 😀