Seuraavasta tarinasta ja tositarina eräästä taiteilijasta
Nyt, kun Paja valmistui (ensimmäinen luku löytyy Lilystä), seuraava tarina pyörähtää käyntiin aika pian. Sen tapahtumapaikkana on Berliini. Pääparin tuo yhteen natsien ryöstämät taideteokset, joista tarinan sankari Frans, on saanut tietää saksalaisen isoisänsä kuoleman jälkeen. Maalaukset ovat olleet velan vakuutena, mutta kadonneet jäljettömiin. Valentina on suomalaissyntyinen leskeksi jäänyt seksiklubin omistaja, jonka mies on aikanaan ottanut maalaukset pantiksi.
Frans, joka kokkaa kahden Michelin-tähden ravintolassa, ei ole elämässään mitään äärimmäisyyksiä harrastanut lukuunottamatta äärimmäisen hyvää ruokaa. Valentina ei oikein muuta tunnekaan kuin äärimmäisyyksiä. Frans saapuu Valentinan klubille ehdottaakseen hyvää hyvyyttään, että he etsisivät maalauksia klubin tiloista ja Valentinan kotoa ensin yhdessä, ennen kuin poliisit repivät kaiken kappaleiksi. Alkaa aarrejahti, mutta ennen kuin se oikein ehtii käynnistyäkään, parin välillä leimahtaa – Fransin paheksunnasta ja Valentinan epäuskosta huolimatta.
Palataan itse tarinaan vähän myöhemmin, mutta kun tässä kertomuksessa kerran jäljitetään taideaarteita, ajattelin nyt tässä yhteydessä kertoa ihan oikeasta taiteilijasta, joka vieraili elämässäni, kun olin vähän yli parikymppinen. Hän oli saksankielisestä maasta ja on omassa maassaan tunnettu ja arvostettu tekijä. 90-luvun alussa hän vieraili Suomessa näyttelynsä vuoksi, ja minä satuin olemaan samassa taidemuseossa kesätöissä. Olin myös sattumoisin ainut, joka puhui saksaa.
Mies pyysi minut pian avukseen ripustustöitä seuratessaan, hän otti kuvia minusta taulujensa äärellä nähdäkseen millä korkeudella ne olivat ja samaan aikaan hän alkoi kertoa elämästään. Hänellä oli vaimo, muttei lapsia, hänen suvussaan oli muutoinkin taiteilijoita ja hän rakasti kahviloita yli kaiken. Hän saattoi omien sanojensa mukaan viettää helposti kahvilassa neljäkin tuntia. Ja ottakaa huomioon, että elettiin aikaa ennen älypuhelimia.
Juttelin vähän, mutten paljon, koska ujostelin ja pelkäsin tekeväni virheitä, mutta ymmärsin kyllä kaiken. Mies alkoi pyytää minua ulos töiden jälkeen. Hänellä oli kamera kädessään aina. Ja hän kuvasi. Taloja, kirkkoa, puistoja, hitto – vaikka aitaa tai kiveä maassa. Mutta ennen kaikkea hän kuvasi minua.
Aluksi se oli outoa ja ahdistavaakin. Mies katsoi kameransa linssiin, nosti sitten päänsä ja samalla kun kävelimme, hän jutteli minulle ja räpsi minusta kuvia katsomatta linssin läpi. Lopulta totuin aika nopeasti ainaiseen kameraan, enkä pian edes huomannut sitä.
Sen kuitenkin huomasin, vaikka kokematon olinkin, että taiteilijaherran puheet kävivät hyvin intiimeiksi. Hän ihaili vaatteitani, vartaloani, kasvojani ja kutsui silmiäni termillä Luchsaugen. En tiennyt mitä se tarkoitti, mutta tarkistin sanakirjasta. Ilveksen silmät. Minulla ei ole keltaisia silmiä kuten Velan Leonardilla, mutta ne ovat voimakkaan vihreät ja niissä on paksu tummansininen kehä. Olin tietenkin melkoisen imarreltu.
Kun avajaiset sitten oli pidetty, päädyimme koko taidemuseon porukka jatkoille, ja sinne saapui myös taiteilija itse. Kaiken sen sen alustuksen jälkeen hän päätti tehdä pienessä hiprakassa ensimmäisen todellisen peliliikkeensä. Hän pani käden polvelleni, ja jonkin ajan kuluttua se alkoi liukua pitkin reittäni. Hyvin ylhäälle, sillä siihen aikaan olin hoikka ja minihameet olivat kuuminta hottia.
En oikein tiennyt mitä tehdä. Ulkomaalaisen, minua melkein kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen huomio ja imartelu kiihotti minua, mutta jokin tökki. En olisi halunnut, että mikään olisi tökkinyt. Olisin halunnut, että hän tekisi lisää, mitä halusi – ja että minä rakastaisin kaikkea, mitä hän teki.
En vain voinut aisteilleni ja silloin vielä niin puhtoiselle moraalilleni mitään. Hän käytti liikaa geeliä, liikaa partavettä ja hän oli naimisissa. Kiemurtelin tilanteesta jotenkin kaikella kunnialla, ja vaikka se käväisi kaikesta tökkimisestä huolimatta mielessä, en päätynyt lakanoiden väliin miehen kanssa.
Myöhemmin hän kuitenkin ilmeisesti katsoi, että olin antanut luvan tehdä jotain enemmän kuin mitä pelkkä assistentti sallisi. Ja oikeassahan hän oli. Juhlien jälkeen hänellä oli usein tapana ottaa kädestäni kiinni tai halata minua. Koskettaa kasvojani tai hiuksiani. Ei mitään täysin sopimatonta, muttei aivan soveliastakaan. Annoin asioiden olla, koska kuten kerroin – jokin siinä kaikessa silti kutkutti minua.
Kun hänen täytyi lähteä, ajoin hänet lentokentälle. Sen jälkeen aloin saada postia. Kauniita, romanttisia kirjeitä ilman imelyyttä tai lässytystä.
Kun muutin vuodeksi Saksaan, mies tuli tapaamaan minua sinne. Keskustelimme tuntikaupalla hyvässä ravintolassa, ja silloin sain jo minäkin suuni auki kaiken sen harjoituksen jälkeen. Tällä kertaa hän kysyi suoraan. Hän pyysi päästä luokseni nukkumaan.
No, siihen opiskelijaboksini 80 senttimetrin lastulevysänkyyn ei mahtunut kahta nukkumaan, mutta jos niitä pieniä, samoja syitä ei olisi ollut olemassa, olisin voinut suostuakin. Kun erosimme, sain osoitteen Pariisiin. Miehellä oli siellä ateljee, ja hän kutsui minut huhti-toukokuussa vieraakseen. Voisin kuulemma tulla milloin ikinä halusin.
En koskaan mennyt. Olen myöhemmin miettinyt, olisiko kannattanut vain totutella partaveteen ja matkustaa keväällä Pariisiin. Olisihan omalla tavallaan jännittävää, jos olisin hetken verran ollut vanhemman taiteilijan rakastajatar ja vieläpä Pariisissa.
Siitä huolimatta, että torjuin taiteilijamiehen, hänellä on ollut näkyvä paikkansa kodissani kaikkien näiden vuosien ajan. Kirjeiden lisäksi hän kerran lähetti minulle taulun kahvilan vitriinistä täynnä kakkuja. Taulun taakse on kirjoitettu kauniisti, kuinka hän muistelee yhteistä aikaamme, intensiiviseksi kasvanutta suhdettamme, ja kuinka hän työnteon sijaan istuisi paljon mieluummin kanssani kuvan kahvilassa.
Tämä taulu (kuvassa) on ollut seinälläni lähes joka kodissani, ja tänäkin päivänä se roikkuu eteisen ja keittiön välisen käytävän koristeena. Se ei ole Malevitš tai Klimt, joita tulevassa tarinassa metsästetään, eikä edes paikallisen taiteilijan kiva kuva. Se on valokuva kahvilasta. Mutta se on kaunis kuva, ja siihen liittyy mielenkiintoisia ja omalla tavallaan jännittäviäkin muistoja. Sellaisella kuvalla on täysi syy roikkua seinälläni.
Jos kiinnostuit tarinoistani, ne löytyvät allaolevasta osoitteesta. Ja ajankohtaista-osiosta löytyy pieni Berliini-visakin: