Pahoista pojista ja unelmien meriretkestä
Kartanon tulevassa luvussa Inkeri joutuu veneretkelle Ilkan kanssa, jolla sitten sattuu ja tapahtuu kaikenlaista.
Tämä kohtaus on kunnianosoitus eräälle rakkaalle muistolleni nuoruudestani. Olin teini-ikään asti melkoisen idealistinen jopa siinä määrin, että panttasin neitsyyttäni parikymppiseksi saakka. Kun sitten huomasin, että se Prinssi Uljas ei saapunutkaan kovasta odottelusta huolimatta, antauduin seurustelemaan kotikaupunkini pirullisen hyvännäköisen pahan pojan kanssa, joka muuten muistuttaa ulkoisesti huomattavasti Kartanon Ilkkaa. Tällä esikuvalla ei tietääkseni ole edes ulkomaalaisia sukujuuria, vaikka hän on väritykseltään epäsuomalaisen tumma. Ehkä hänellä on saamelaisia sukujuuria – en tiedä.
Joka tapauksessa välillämme räiskyi valtava kemia – ja räiskyi se sitten vielä 2000-luvun alussakin, kun yritimme uudestaan – ja kun neitsyysasia oli hoidettu pois alta, nuori mies kutsui minut veneilemään. Jos tämä mies jotain rakasti niin se oli jenkkiautojen rassaaminen ja veneily. Viimeksi mainittuun harrastukseensa hänellä oli käytössään vene, jota hänen isänsä käytti kalastamiseen. Alus ei ollut suuren suuri eikä viimeisen päälle uusi tai hieno, mutta sinne mahtui useampi ihminen nukkumaan ja kannella saattoi tepastella, kunhan vähän katsoi eteensä.
En ole mikään vesipeto tai nauti erityisesti vene- tai laivaretkistä, mutta se matka minulle on jäänyt mieleeni. Pohjoinen syntymäkaupunkini oli kauneimmillaan, aurinko ei laskenut kuin muutamaksi minuutiksi horistontin taakse, eikä silloinkaan tullut pimeä. Hetkeksi mies pisti minut ruoriinkin, koska hän halusi vähän siivota paikkoja. Se oli kardinaalimunaus.
Vene pyyhälsi siksakkia niin, että pysyin hädin tuskin minulle opastettujen merimerkkien oikeilla puolilla ja kiljuin kuin hysteerinen hanhi, kun yritin herättää matkakumppanini huomion. Mies hoki minulle vain, että ”Pidä vaan se ruori suorassa”. Mitä se muka on tarkoittavinaan ihmiselle, joka ei ikipäivänä ole ollut veneen ohjaksissa?
Lopulta onnistuin kääntämään ruoria siihen malliin, että olimme palaamassa kohti lähtöpistettä – varmaankin väärien merimerkkien puolella. Siinä vaiheessa poikaystävänikin nosti päätään ja älähti kysymään, mihin helvettiin luulin ajelevani. Mies sai sitten palautetta, kun käteni tärisivät ja sydämeni hakkasi – ja varsinkin kun hän kehtasi nauraa.
Parkkeerasimme jonnekin merelle, joimme ehkä olutta – en ole aivan varma – ja harrastimme kiihkeän intohimoista seksiä kerta toisensa jälkeen. Tosin jälkeen päin olen tullut siihen tulokseen, että seksi ensimmäisen rakastajani kanssa hävisi aina muulle välisellemme kemialle, eikä se sijoitu ollenkaan kokemusteni kärkikymmenikköön. Mutta silloin minulla ei ollut vertailukohtia ja olin vain huikaisevan onnellinen.
Välillä pulahdimme kylmään meriveteen ja pesin miehen kiharat, lähes mustat hiukset veneeltä kurkotellen, kun hän itse polki vettä. Sitten oli minun vuoroni. Koko ilta meni merinäköalaa tuijotellessa samalla, kun juttelimme kirjoista, elokuvista, Raamatusta (olematta kumpikaan uskossa), historiasta – oikeastaan vähän kaikesta. Väittelimme, riitelimme ja sovimme varmastikin kymmenen kertaa illan aikana ja lopulta vetäydyimme kannen alle nukkumaan. Tai no, nukkuminen on suhteellinen käsite. :)
Se oli ihana yö, keskellä kellertävää yön valoa ja meren laineiden loiskintaa. Paitsi että nukuin ensimmäisen rakastajani sylissä, keinuimme samalla meren kainalossa – aivan kahden, vain luonnon äänet ympärillämme.
Koin samaisen miehen kanssa muutaman muunkin ikimuistoisen hetken, mutta kuten jokainen varmaan tietää, pahojen poikien ongelma on se, että vaikka he saavatkin naisen unelmoimaan siitä mahdollisuudesta, että juuri minä voisin saada hänet parantamaan tapansa, se ei oikeasti vain mene niin. Eikä se mennyt niin tämänkään tapauksen kanssa.
Niin kipinöivää ja intohimoista kuin keskustelumme ja seksimme olikin, tarvitsi tämä mies aina lisää juhlia, juopottelua ja sitten humalapäissään muita naisia. En tiedä, olisinko lapsellisuuksissani jäänyt pitempäänkin roikkumaan sellaiseen mieheen, varsinkin kun hän uhosi tekevänsä minusta vaimon, mutta minut pelasti yliopisto-opintojen jatkuminen pohjoisen kesän jälkeen.
Vaihdoimme jonkin aikaa kirjeitä, mutta niin pieni paikkakunta kuin kotikaupunkini on paha paikka huonotapaiselle nuorelle miehelle. Hän kärähti hyvin nopeasti, ja vaikka hän kielsi kiihkeästi muut säätönsä, todistusaineisto puhui häntä vastaan melko ankarasti. Minulla kun oli (ja on) samaisessa kaupungissa edelleen hyviä, luotettavia ystäviä ja – kas, kas – siskoja. Oli aika vaikeaa uskoa heidän keksivän täyttä lööperiä ilman mitään syytä.
Niin sai paha poika jäädä, siltä erää. En ole koskaan oppinut marttyyriroolin kantamisen jaloa taitoa, eikä minua kiinnosta yrittää olla näkemättä sellaista, mikä on päivänselvää sekä itselleni että muille.
Mutta muistojani en häpeile ja samainen mies – perheeni suopealla myötävaikutuksella – teki neitsyydestä luopumisen yöstä ja sitä seuraavasta aamustakin niin päättömän hauskan tapahtuman, että sitä ei voi muuta kuin muistella lämmöllä. Kerron siitä ehkä toiste.
Nyt palaan Kartanon tapahtumiin, jonka paha poika ei oikeastaan ole paha poika. Hän on vain eksyksissä – ja siten täysin parannettavissa tietyn draaman kaaren kuljettua loppuun.
Mukavaa lauantaita!
t. Lilith