PALKINTOVAIMO 4

Heips!

Minähän olin ahkera – sain kuin sainkin uuden luvun oikoluettua ja vähän olen kirjoittanut lisääkin. Instassa jo tiedotinkin, että poistin nyt vanhat tarinat arkistosta, koska ajattelin kesäpuhteeksi katsoa ne läpi ja pohtia, josko niistä olisi kirjoiksikin. Mekaanikko siellä vielä on kokonaisena. Pidän siitä tarinana kovasti ja ajattelin, että se on uudelle, kevyemmästä tarinasta pitävälle lukijalle esimerkki ei-niin-roisista tarinasta. Ensimmäiset luvut myynnissä olevista/jossain muodossa tulevista tarinoista löytää tietysti yhä vielä.

En muista kerroinko, mutta seuraavat julkaistavat kirjat ovat Hymytyttö ja Belleville, ja jos jompi kumpi niistä kovasti kuumottaa, saa ne ennakkotilatakin ainakin Adlibriksestä. 

Mutta nyt Palkintovaimoon! 

Oikein ihanaa viikonloppua toivotellen

Lilith

___________________________________

Puolitoista viikkoa myöhemmin uskaltauduin kurkistamaan vanhan navetan sisälle, josta oli määrä tulla ateljeeni. Häiden jälkeiset pari ensimmäistä päivää oli kulunut hääyöstä toipuessa. Seb ja Henrik olivat jääneet miltei koko yöksi ja minua oli naitu niin monta kertaa, että olin seonnut laskuissani. Viiden aikaan aamulla olin herännyt Tuuren vierestä siihen, että ovi oli narahtanut auki, ja Seb oli pujahtanut lupia kyselemättä päälleni.

Hän oli pyöräyttänyt minut vatsalleni, levittänyt kivistävän ja nesteisen jalkovälini ja alkanut nussia ilman esileikkejä ja sanomatta sanaakaan samaan aikaan, kun tuore mieheni kuorsasi unissaan. Se oli tuntunut syntiseltä ja kiihottavalta, eikä Tuure ollut herännyt, vaikka Seb oli murissut törkeyksiä, ja minä vikissyt yhä kovempaan ääneen.

Vain vähän myöhemmin miehet olivat herättäneet meidät lähtiessään pois. Tuure oli kysynyt, miltä minusta tuntui. En osannut aivan selittää. Olin tyydytetty, mutta vaikka olin nauttinut kaikesta, jokin häiritsi minua. Ehkä se oli aviomieheni täydellinen tyytyväisyys siihen, että hän jakoi minut muiden kanssa. Sitä en ollut sanonut ääneen. Olin kuitannut vain, että olin pitänyt kaikesta, mitä olimme tehneet ja ihmetellyt sitten:

-Kumma ettei kukaan teistä keksiny, että mun kimpussa vois olla yhtä aikaa useempikin.

Tuure oli hymähtänyt.

-Totta kai me on se keksitty jo aikaa sitten. Mä vaan sanoin, että ei eka kerralla.

Siitä lähtien olimme viettäneet koko kuluneen ajan kahden, ja päivä päivältä tunsin oloni rauhattomammaksi. Tuure piti rutiininomaisesta elämästä kotona, ja kaikki toistui samaan tapaan kuin kellon siirtyminen minuutista toiseen. Hän oli kertonut minulle tavoistaan kyllä aiemmin, mutta en ollut koskaan asunut hänen kanssaan ja vasta nyt tajusin, miten tapojensa orja mies oli.

Ylös kuudelta, pano, suihkuun, aamiainen. Mustaa kahvia ja karjalanpiirakkaa. Helsingin Sanomat. Kun miehellä ei ollut töitä, joita hän aika ajoin teki työhuoneestaan käsin, hän lähti kävelylenkille, jonka halusi tehdä yksin ja tultuaan takaisin hän pelasi pasianssia tai luki. Hän ei odottanut minun kokkaavan, mutta jos laitoin lounasta, sen piti olla valmis tasan yksitoista.

Mokoma täsmällisyys olisi huvittanut minua, ellen olisi alkanut parissa päivässä pelätä kyllästyväni kuoliaaksi. Tuure ei kuitenkaan ollut antanut minulle mitään sääntöjä tai asettanut rajoja muulle kuin seksikumppaneilleni, joten aloin nopeasti järjestää päiväni kuten halusin. Annoin Tuuren panna minua aamuisin, vaikka miehen otteet sängyssäkin olivat nopeasti muuttuneet entistä rutiininomaisemmiksi ja nukahdin sitten uudestaan. Päivisin tein pitkiä kävelyretkiä niittyjen reunustamilla kärrypoluilla ja varjoisilla metsäteillä, joilla saattoi kuulemma törmätä metsoon, kettuun tai jopa hirveen. Tähän asti olin nähnyt vain lintuja ja oravia, mutta elin toivossa.

Tulevaan ateljeeheni tai sen keskeneräiseen remonttiin vanhassa navetassa en ollut aiemmin tutustunut, sillä olin pelännyt Ilmarin olevan siellä töissä. Olin nähnyt miehen saapuvan pari kertaa suurella, mustalla pick-upilla, mutta tietääkseni hän ei ollut jäänyt koko päiväksi. Oli vaatinut suunnatonta itsehillintää olla kyttäämättä jatkuvasti autoa ja sen omistavan miehen liikkeitä, mutta olin onnistunut. Lähinnä osakseni tulleen kirvelevän halveksunnan ansiosta olin pysytellyt keittiössä tai pirtissä, ellen sitten ollut nopeasti vilahtanut ulkoilemaan, oli auto paikalla tai ei.

Sen verran seurasin kuitenkin tilannetta, että huomasin päivien kuluessa työmiehiä olevan yleensä kaksi, joista kumpikaan ei ollut pitkä, järisyttävän upea poninhäntäpää, jonka silmien väri muistutti havupuiden vihreää. Kun Ilmarin autoa ei näkynyt, ja Tuurekin oli aiemmin samana päivänä ilmoittanut joutuvansa lähtemään Helsinkiin töihin, päätin rohkaista itseni ja käydä katsomassa töiden edistymistä.

Vanhan navetan ovea raottaessani huomasin sisällä aiemminkin näkemäni vaalean, suurin piirtein ikäiseni miehen, joka porasi ilmeisesti navetan vanhaa kaukaloa suurella…jonkinlainen pora se oli, ja laitteesta lähti mahtava meteli.

Päivä oli lämmin, ja mies oli riisunut paitansa pois, mutta kun hän kääntyi katsomaan minua lähestyessäni, mitään ihmeellistä ei värähtänyt minussa. Onneksi, ajattelin helpottuneena. En sentään kuolannut jokaista näkyvillä olevaa remonttimiestä, vaikka tämäkin oli jäntevä ja mukavan näköinen.

Mies sammutti poran ja huikkasi:

-Ootko sä se taiteilijatyttö, jolle tää tulee? Tuu sisään vaan. Mä oon Nikke.

Työnsin käteni farkkusortsieni takataskuihin ja esittäydyin itsekin. Olin ollut hieman kapinallinen ja lipsunut Tuuren toivomuksesta esiintyä aina mahdollisimman huoliteltuna ja seksikkäänä. Sortsini olivat rennot ja pidemmät kuin ne, joita Tuure edellispäivänä oli ihaillut, ja vaikka t-paitani oli tiukka, sen alla oli tukevat rintaliivit. Tuntui mukavalta, että asuni sopi pölyiseen ja likaiseen ympäristöön, ja ettei minun tarvinnut odottaa sitä hetkeä, kun keskustelukumppanini silmät käväisisivät rinnoissani, jotka tuntuivat nykyisellään olevan useammin melkein paljaat kuin puetut.

-Mä oon yrittäny elättää itteni maalaamalla jo vuosia, mutta tää on eka oma ateljee, huikkasin sitten silmät suuressa tilassa kierrellen.

Vilkaisin ylös ja viitoin miehelle.

-Miksi te koko katon revitte pois?

-Ilmari kävi tsekkaan sen omin käsin. Se oli osin mätä, joten sama sit laittaa uus katto, eikä vaan ikkunoita. Tuurelle se kävi ja parempi siitä niin tulee.

Kattoparruja peitti pressu, mutta kysyin silti:

-Entä jos sataa?

-Ei sada, takaani kuului matalana murisevalla äänellä, joka tuntui seisauttavan vereni ja pistävän sen sitten syöksymään suonissani kuin luotijuna.

En pystynyt heti kääntymään ja toljotin älyttömänä vain nuorta rakennusmiestä, joka tervehti tulijaa. Tunsin oloni kuin humaltuneeksi. En edes nähnyt Ilmari Kariniemeä, mutta halusin hänet silti. Heti. Olisin voinut myydä sieluni yhdestä samanlaisesta huumaavasta hetkestä, jonka hänen kanssaan olin kokenut. Loukkauksista viis.

-Sä kai teet raksahommia etkä ennusta säitä, puhalsin ulos ja yritin näyttää rennolta, kun käännyin katsomaan.

Minun ei olisi pitänyt. Kääntyä katsomaan siis. Ilmari nojaili seinään oven vieressä ja avasi juuri hiuksiaan. Tummanvaalea hiuspaljous valahti hänen kasvojensa ympärille, ja nieleskelin kynnet kämmeniin kaivautuneina, kun näin auringon raidoittamat vaaleammat suortuvat tummempien joukossa, ja kuinka mies veti ne tottunein liikkein takaisin tiukalle poninhännälle.

Minulle se oli kuin kovaa pornoa. Vartaloni leiskahteli, jalkovälissäni rummutti kipeästi, ja kun silmäni kohtasivat metsänvihreät silmät, ne pakenivat katsetta, mutta lähtivät kiertelemään voimakkaalla vartalolla. Vihreä t-paita, mustat työhousut, jonkinlainen työkaluvyö lanteilla. Paljon päivettynyttä, lihaksikasta käsivartta. Hätkähdin hereille, kun mies vastasi pienen tauon jälkeen.

-Tänään ei sada. Todennäköisyys on nolla. Meillä ei mee kuin tää päivä, ja uus katto ja kattoikkunat on paikoillaan. Tuure tilas koko homman heti, kun te olitte menny kihloihin.

Miehen ääni ei paljastanut yhtään mitään, mutta kun katsoin häntä taas silmiin, hän näytti hiukan ivalliselta. Muistin yhtäkkiä itselleni antamani lupaukset siitä, että ärsyttäisin Ilmaria tahallani. En ehkä ollut pukeutunut niin yllyttävästi kuin olin suunnitellut, mutta ainahan voisin kiusata sanallisesti. Röyhistin rintaani ja kehräsin matalalla äänellä:

-Tuure on ihana, kun se on niin antelias.

Ilmari näytti siltä, kuin olisi nielaissut jotain pahanmakuista, mutta hymyili jäykästi.

-Sillä on siihen varaa, mies myönsi kohteliaasti.

Se ei kelvannut minulle. Halusin kiskoa Ilmarin suusta jotain ilkeää, jotta silmäni lopettaisivat pakkomielteisen tuijottelunsa. Punnersin keimailevan hymyn huulilleni, heilautin ihastuneena kättäni ja sirkutin pehmeästi:

-Se tuntuu niin uskomattomalta. Mä oon aiemmin aina joutunu tekeen montaa työtä ja maalaan silloin, kun yhteisessä ateljeessa oli tilaa. Ja nyt…aattele. Mulle tulee ateljee tänne, ja sit me vuokrataan toinen Helsingistä!

Kuulostin niin pinnalliselta, että inhotin itseänikin. Vaikka sellainenhan minä kai olin. Minähän olin tehnyt avioitumispäätökseni pitkälti aviomieheni maallisen mammonan perusteella.

Ilmarin kulmat vetäytyivät yhteen, mutta hän totesi vain kiihkottomasti:

-No nyt sun ei tartte enää raataa. Sä voit kohta maalata vaikka keskellä yötä, jos haluut.

Käteni nousivat lanteilleni kuin valmiina taisteluun, vaikka mitään taisteltavaa ei näyttänyt olevan.

-Niin. Just niin. Eiks ooki hienoa?, puhisin uhmakkaasti leuka pystyssä.

Olin näkevinäni Ilmarin silmissä huvittuneen välähdyksen. Minua huimasi hiukan ja jouduin vaihtamaan painoa jalalta toiselle.

Tajusin, että minun pitäisi lähteä. Tietenkin pitäisi. Se ei vain mitenkään tuntunut onnistuvan – aivan kuin aivojeni käskyt eivät olisi saavuttaneet lihaksiani. Nökötin paikoillani sekä ärtyneenä että kiihtyneenä ja yritin keksiä jotain sanottavaa.

Lopulta keksin sen. Aivan olennaisen kysymyksen.

-Miten sä täällä oot? Mä en nähny sun autoa.

Älysin liian myöhään, että kysymys paljasti minun kytänneen Ilmarin autoa ja hänen menemisiään kaikesta itsehillinnästäni huolimatta. Ilmari työnsi kätensä housuntaskuihin ja potkaisi kiveä navetan lattialla. Seksikkäästi. Miten senkin saattoi tehdä seksikkäästi?, pohdin lähes hurjistuneena.

-Mä tulin Timon kans. Kattoasentajan. Mun auto on huollettavana, mies vastasi ja tarkasteli kriittisesti peukalonkynttään.

Minä muistin aivot tyhjentyen, missä se peukalo oli käynyt.

-Mhm.

Heikko ähkäisy oli kaikki, mitä sain suustani. Ilmari työnsi itsensä irti seinästä ja näytti huokaisevan.

Suunnistin entistä syvemmälle hulluuden rämeikköihin. Olinko minä niin tylsää seuraa? Haukottelisiko Ilmari kohta? Ei häntä ainakaan hääpäivänäni ollut haukotuttanut. Olin niin uppoutunut pisteliäisiin mietteisiini, etten ehtinyt varautua lainkaan, kun mies astahti lähemmäs ja sanoi hiljaa:

-Itse asiassa mä oon oottanu, että mä näkisin sut, kun en mä viitti tulla sisään, jos Tuure…hmm…ehkä me voitais jutella nyt?

Ilmarin silmät olivat tyynet kuin metsälampi. Ei merkkiäkään siitä, että hän aikoisi ruoskia minua taas rumilla sanoilla.

Tunsin kieleni käyvän huulillani ja nenääni kiemurteli tuoksu, jonka muistin hääpäivältäni. Saippuaa, yrttejä, sahanpurua. Ei mitään kallista partavettä. Jotain ainutlaatuisempaa. Vaarallisen päihdyttävää. Yritin astahtaa taaksepäin, mutta jotenkin päädyin lähemmäs.

-Mä en tuu, jos sulla ei oo mitään oikeeta asiaa, onnistuin valehtelemaan.

Tosiasiassa jalkani kuopivat jo melkein maata. Ilmari vilkaisi kiusaantuneen näköisenä sivulleen ja lupasi:

-Mulla on asiaa. Oikeeta asiaa.

Ihollani tuntui kihelmöintiä kuin olisin polttanut itseni auringossa ja lupasin heikosti:

-Okei.

Ilmari nosti päänsä ja katsoi taakseen. Huomasin ovensuussa vanhemman, tukevan miehen, joka silmäili meitä uteliaasti. Varmaankin kattoasentaja.

-Mä näytän, missä Elsi voi työskennellä siihen asti, kun tää on valmis. Mä tuun ihan kohta, mies lupasi ja kääntyi mennäkseen ulos.

Työtila. Se olisikin ollut olennaisempi kysymys, kuin se miten Ilmari oli päässyt töihin.

Kun kukaan – varsinkaan Ilmari – ei ollut näkemässä, tuijotin estoitta edessäni kulkevaa pitkää, kaunista mieshahmoa. En ollut koskaan tuntenut ketään rakennusmiestä. Tiesin heidän purkavan, rakentavan ja korjaavan, mutta miten se tapahtui, oli minulle täyttä hepreaa. Lisäksi olin kuullut kaskuja rasvaisista, viheltevistä työmaamiehistä ja nähnyt stereotyyppisiä asetelmia kotiin saapuvasta remppamiehestä pornoelokuvissa, mutta se oli kaikki, mitä ammatista tiesin. Eli en yhtään mitään.

Kun pääsimme vanhan piharakennuksen eteen, Ilmari avasi oven ja astuin miehen perässä tilaan, joka näytti varastolta. Jännitys alkoi poreilla vatsassani, eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että Ilmarilla oli minulle asiaa. Nojauduin istumaan pienen pöydän reunalle, kun polviani tuntui heikottavan, enkä voinut itselleni mitään. Oli kuin Ilmari olisi käskenyt minun kaartaa selkääni, työntää rintojani esille ja avata hiukan sääriäni, kun kysyin matalalla äänellä:

-Mistä sä halusit puhua?

Ilmari oli kääntynyt katsomaan minua, ja hänen kulmansa kurtistuivat niin, että niiden väliin syntyi tuima, pitkä viiva. Se oli erittäin seksikäs viiva, mutta vielä seksikkäämpi oli puna, joka miehen korkeille poskipäille nousi. En ollut koskaan nähnyt miehen punastuvan – ainakaan niin seksikkäästi. Pudistin päätäni, kun minusta tuntui, että sana seksikäs pyöri siellä sinnikkäästi kuin jumiin jäänyt mehiläinen. Parin sekunnin ajan odotin saavani taas todella kylmää kyytiä. Sitten mies kuitenkin rykäisi ja sanoi yllättäen:

-Mä halusin pyytää anteeksi.

Kuulin sanat kuin veden alta ja minulta kesti hetki reagoida.

-Ahaa.

Enempään en kyennyt. Ilmari silitti toisella kädellään päälakeaan ja avasi sitten hermostuneen näköisenä taas hiuksensa. Yritin ajatella minuun kohdistuneita loukkauksia ja anteeksipyyntöä, mutta upottavan pehmeältä näyttävä hiusmassa näytti niin kiehtovalta, että sen täytyi olla tärkeämpi painoarvoltaan. Huokaisin äänettömästi ja yritin keskittyä.

-Mä olisin voinu kirjottaa viestinki tai jotain, mutta mä nyt oon huono kirjottaan ja…No, musta tuntui, että tää täytyy hoitaa kasvotusten. Mä en oo koskaan – ja mä tarkoitan koskaan – puhunu sillä tavalla kellekään.

Ilmarin vilpitön, karhea ääni tempaisi minut viimein himonhuuruisista ajatuksista maan pinnalle. Mies jatkoi haparoiden:

-Mä tajuan kyllä, että meitä oli siinä kaksi. Sä ehkä aloitit ja ehkä just se sai mut niin tolaltaan, kun mä just olin ajatellu…mä olin ajatellu kosia mun avovaimoa. Ja sit sä oot siinä. Hääpäivänä. Hääpuvussa. Ihmiset tekee tietenki joskus hulluja asioita ja ehkä sä et ees halunnu, että mä meen niin pitkälle…

Ilmarin poukkoilevasta selityksestä tarttui päähäni tasan kaksi asiaa, kun muu valui pois kuin teflonpannulta. Avovaimo? Kosia?

–Ootko sä varattu?, kysyin kireällä, pienellä äänellä.

Olin niin järkyttynyt, että sille olisi pitänyt osata nauraa. Minä en osannut. Vihasin kiihkeästi naista, joka oli Ilmarista niin ihana, että hän halusi asua tämän kanssa. Mennä naimisiin. Saada varmaan lapsiakin. Ohitin sumeilematta sen tosiasian, että olin itse sekä naimisissa että aikeissa hankkiutua raskaaksi. Sen vielä sujuvammin, etten edes tuntenut Ilmaria.

Ilmari näytti siltä, että hän ei ollut odottanut kysymystä, mutta hän nyökkäsi ja haroi tukkansa entistä seksikkäämmäksi.

-Toistaiseksi, hän murahti ja lisäsi:

-Me mietitään, mitä tehdään. Mä en kertonu yksityiskohtia, mutta mä en tee…mä en käy vieraissa. En käy. Koskaan. En mä pysty sellasta salaan viiden vuoden yhessäolon jälkeen. Mutta mä sanoin, että se oli tyhmää kähmintää, jolla ei ollu mitään merkitystä, joten ehkä…

Olin entistä järkyttyneempi. Tyhmää kähmintää? Kuin jotain teini-ikäisten humalaista örveltämistä? Ilmari näytti onnettomalta ja siirsi katseensa jonnekin taakseni, kun hän jatkoi:

-Ja mitä mä sanoin sun ulkonäöstä ja no…kaikesta. Se oli törkeetä. Mä en tiedä, miten mä…kai mä olin vaan niin vihainen itelleni, kun mä en pystyny lopettaan sitä, vaikka sä et oo ees mun tyyppiä.

Ilmarin sanat olivat tietenkin kohteliaat, mutta tartuin taas johonkin aivan muuhun kuin aiheelliseen anteeksipyyntöön. Aloin hiiltyä kuin nuotiolle jätetty makkara. Suorastaan tunsin savun nousevan ihohuokosistani, ja ennen kuin ehdin harkita sanojani, kimitin raivostuneena:

-Tyyppiä? Mä en oo sun tyyppiä?

Loukkaantuneisuus kaikui äänestäni ilmiselvästi, ja aloin suuttumuksen ohella olla häpeissäni reaktioideni vuoksi. Minulla ei ollut tapana välittää, jos en jonkun mielestä ollut hänen tyyppiään. Valitsin niistä, joiden tyyppiä olin.

-Eihän se oo tässä mikään pointti!, Ilmari älähti ja huomautti:

-Et säkään liiku köyhien rakennusmiesten kans. Sä tykkäät vanhemmista pukumiehistä ja sitä rataa.

Olin jo aikeissa huutaa, että Ilmari ei tiennyt tykkäämisistäni hevon helvettiä, mutta sain viime hetkellä suljettua hulluuden sisälleni. Huomasin ryhtini lysähtäneen kaiken sen informaation alla ja suoristin selkääni. Halusin tehdä yhden asian miehelle selväksi.

-Mä halusin, että sä meet niin pitkälle. Eikä se ollu mikään virhe, tokaisin kirpeällä äänellä.

Heti kun sanat pääsivät ilmoille, tiesin puhuvani totta. Vaikka olin muuta yrittänyt itselleni vakuuttaa. Ilmari tuijotti minua silmiin ja hänen poskipäidensä puna syveni miltei karmosiinin sävyiseksi.

-Sä et oo tosissaan.

-Mun liitto on…epätavallinen. Mä halusin, että sä panet mua. Haluun vieläki, ilmoitin haastavasti.

Jos Ilmarilla oli otsaa väittää tyhmäksi kähminnäksi sitä, mitä välillämme oli tapahtunut, minulla oli mielestäni täysi oikeus todeta, etten ollut samaa mieltä. Se, että sotkin mahdollisesti miehen parisuhdetta, oli varmaan itsekästä ja halpamaistakin, mutta niin syvällisiin moraalisiin pohdintoihin minusta ei sillä hetkellä ollut.

Ilmarin ilme jähmettyi samanlaiseksi kiviseksi naamioksi kuin se oli hääpäivänäni ollut.

-Eli sulle se oli ihan arkipäiväistä? Sä sait päähäs, että sä halusit huvitella mun kans ja…no, huvittelit.

Miehen silmät kiilsivät jäisinä kuin luistelurata. Hyvä. Ainakin hän lopettanut avovaimostaan puhumisen.

-Se ei ollu arkipäiväistä. Se oli ihanaa. Taivaallista, vakuutin pehmeästi.

Ilmari nosti kätensä lanteilleen ja astahti minua kohti. Viiva hänen kulmiensa välissä oli jo kuin puukolla vedetty viilto.

-Eli sä tykkäät, kun sua haukutaan ja nussitaan vasaralla?, mies miltei sylkäisi.

-Etkö sä muka tykänny siitä? Musta tuntuu, että sä tykkäsit. Mulla saattaa olla dna-todisteita siitä vieläki mun hääpuvussa.

Tiesin olevani järjiltäni. Tiesin, mutta en aikonut tehdä asialle mitään. Ilmarin silmät laajenivat, ennen kuin hän puristi nenänvarttaan ja sulki hetkeksi silmänsä. Kun hän katsoi taas minuun, hän näytti keskittyneeltä.

-Se tuntui vähän aikaa hyvältä. Mutta elämässä on tärkeempiäki asioita kuin hetken hupi. Ehkä te taiteilijat ajattelette eri tavalla. Mä luulin, että mun velvollisuus on pyytää anteeksi, mutta ehkä mun pitäiski vaan noudattaa jokaista mielitekoa ja…ja repiä vaatteet sun päältä missä huvittaa!

Kyllä.

Sana kumahteli tietoisuudessani raskaana ja korviahuumaavan äänekkäänä, eikä minun tarvinnut lausua sitä ääneen. Ilmari tiesi, mitä ajattelin, kun katselin äänettömänä turhautuneisiin vihreisiin silmiin.

Mies astahti taaemmas, kuin olisi nähnyt aaveen ja sitoi sitten nykivin liikkein taas tukkansa.

-Ehkä tää asia on käsitelty.

Nousin itsekin seisomaan, mutta yritin keksiä, miten pitkittää kahdenkeskistä hetkeä. Katselin muka pohdiskellen ympärilleni ja sanoin nopeasti:

-Mä tosiaan voisin tehdä tästä mun väliaikaisen varaston ja ateljeen. Voiskohan nää kamat siivota pois? Ja tuoda mun keskeneräiset työt tänne?

-Mä en oo siivooja eikä oo mun miehetkään. Jos sä haluut tehdä tästä sun ateljeen, sun pitää siivota. Tai palkata joku siivoaan, Ilmari ilmoitti teräksenlujalla äänellä, joka värähteli vatsanpohjassani kuin pianonvirittäjän äänirauta.

-Mä tarkotinki, että mä siivoon…, ehätin korjaamaan ja kiiruhdin ahnehtimaan lisää tietoa Ilmarista, vaikka miehen ilme ei vaikuttanut kovin vastaanottavaiselta.

-Ootko sä työnjohtajana Hakolalla? Sieltä kai Tuure tän projektin…

Ilmari oli kääntynyt jo mennäkseen, mutta vilkaisi minua tiukasti olkansa yli.

-Mä oon aliurakoitsija. Mä olin Hakolalla, kun Tuure uusi sen Espoon asuntoa ja siitä se mut tuntee. Nyt mulla on oma firma, mutta se on pieni ja uus, ja tää urakka on mulle tärkee. Sopisko siis, jos mä meen töihin, ja sä teet mitä sun täytyy?

Minusta tuntui kuin olisin ollut nuhdeltu pikkutyttö, mutta värähtely sisälläni sen kuin voimistui. Ilmari oli pysähtynyt, ja kun tuijotimme toisiamme muutaman sekunnin, melkein näin väreilyn välillämme. Kuin ilma olisi herännyt lainehtimaan.

-Okei. Tietysti, henkäisin nopeasti, mutta en malttanut olla kysymättä:

-Kai se on ookoo, jos mä tuun välillä kattoon töiden etenemistä?

Ilmari heilautti kättään ärsyttävän välinpitämättömään tapaan.

-Totta kai. Sen kun vaan.

Katselin hetken ympärilleni, mutta äskeisen kohtaamisen jälkeen olin sekä masentunut että kiihottunut – tunneyhdistelmä, jota en ollut ennen kokenut. Halusin Ilmaria vielä enemmän kuin aiemmin, mutta pelkäsin tosissani, että Ilmari ei halunnut minua. Hänellä oli avovaimo ja periaatteita, ja hän oli selvästi ahdistunut siitä, mitä hääpäivänä oli tapahtunut. Ehkä tosiaan olin ollut hänelle vain hetken hairahdus. Ehkä tilanteen yllätyksellisyys ja epätavanomainen käytökseni oli saanut hänet repsahtamaan – ei se, että hän olisi tuntenut minua kohtaan samanlaista vetoa kuin minä häntä kohtaan.

Lähdin aurinkoisesta säästä huolimatta sisätiloihin ja annoin viimein periksi sille, mitä olin ehdottomasti kieltäytynyt aiemmin tekemästä. Heittäydyin pirtin sohvalle ja aloin googlata. Ilmarilla ei ollut nimikaimoja.

Firma, puoli vuotta vanha. Linkedin-profiili, rakennusalan kokemusta kahdentoista vuoden ajalta, rakennustekniikan insinöörin tutkinto vuodelta…Ilmari oli näköjään valmistunut vasta äskettäin. Ei Instagram-tiliä mutta Facebook-tili löytyi. Se ei ollut julkinen, mutta hieman varjoisassa profiilikuvassa mies näytti istuvan ravintolan terassilla. Ehkä jossain ulkomailla. Ja hän hymyili. Laiskaa, tyytyväistä hymyä, joka sai minut nieleskelemään himosta. Ja joka oli selvästi suunnattu kameraa pitelevälle henkilölle. Tyttöystävälle. Avovaimolle.

Aiempi järkytys kipinöi epämiellyttävästi taas ruumiissani, kun tarkastelin kuvaa. Mies näytti onnelliselta. Siltä, että hän oli saattanut kuvan ottamisen jälkeen nousta paikaltaan ja kumartua suutelemaan naistaan. Ehkä he eivät olleet malttaneet syödä. Tai jos olivat, he olivat varmasti kosketelleet toisiaan, nauraneet jollekin näkemälleen, suunnitelleet tekemisiään…

Heitin puhelimen toiseen päähän sohvaa miltei kauhuissani. Olin tietysti vakoillut joitain deittejäni, mutta en koskaan ollut keksinyt kokonaisia tarinoita yhden kuvan perusteella. Minun oli aika ryhdistäytyä. Paitsi jos Ilmarin suhde olisi pitempäänkin tauolla ja voisin…

Nousin hätäisesti sohvalta ja päätin lievittää hermopainetta maalaamalla. Se oli takuuvarma tapa lievittää kaikkia vaivoja. Hermostuneisuutta, ahdistusta, ehkä myös seinähullua, raivokasta mustasukkaisuutta.

Hain porstuan komerosta maalaustarvikkeet, jotka olin ottanut mukaan pienempiä töitä varten ja vaihdoin ylleni valkoiset narubikinit siksi, että sää oli muuttumassa todella kuumaksi. Ehkä siksikin, että toivoin Ilmarin näkevän minut. Toivoin, että hän näkisi minut, haluaisi minua, repisi pikkuiset vaatekappaleet yltäni…Tempaisin siveltimiä sisältävän purkin niin vauhdilla käteeni, että pari pensseliä tipahti maahan ja kirosin.

Siirryin hengitys kuumana ja vartalo epätoivoisesti kihisten takapihalle, pois navetan ja pihan epäterveistä houkutuksista. Kun pystytin telineen ja sekoitin värejä, huomasin käsieni tärisevän, mutta jatkoin silti. Aivan sama vaikka räiskisin värejä mielivaltaisesti kankaalle. Pääasia että tein jotain. Jotain, mikä saisi Ilmarin mielestäni.

Maalasin hetken parin luonnoksen pohjalta, mutta lopulta häikäisevä valo ja marjapensaiden ja lähellä olevan metsikön pimeää hohkaavat varjot saivat minut sommittelemaan jotain aivan muuta kuin olin aikonut. Siveltimeni ja palettiveitseni lensivät, sekoitin valkoista ja keltaista kirkkaimpiin valokohtiin, mustansinistä varjoihin ja pohjalle alkoi muodostua kuva.

Se ei kuvannut mitään ympäröivää todellisuutta. Maalaus oli reunoilta täynnä hehkuvaa valoa, niityn ja auringon tuntua, mutta keskeltä sen täytti tumma hahmo, joka tummui keskeltä miltei mustaksi. Mies, jolla oli voimakas, kasvoton profiili, poninhäntä. Tyylitelty, kulmikas hahmo nojasi yhtä tyyliteltyyn miekkaan pahaenteisenä ja pimeänä, hiukan kumarassa kuin tuskissaan valon voimasta. Lisäsin ripauksen valoa miekkaan, ja vasta silloin heräsin horteestani.

Silmiäni kirveli ja vähältä piti, etten nyrkkeillyt maalausta tuusan nuuskaksi. Nytkö minä maalasin päähänpinttymääni edes huomaamatta sitä? Ja miekka? Olinko minä taantunut yläasteikäiseksi, kun käytin niin alkeellisen ilmeisiä fallossymboleita?

Katselin työtä vihaisena, mutta ei sitä huonoksikaan voinut sanoa. Päinvastoin. Vaikutelma oli dramaattinen, ja mieshahmo tuntui kääntyneen sisään päin voimakkaiden tummien vetojen ja kulmien ansiosta. Hahmo tuntui kutsuvan minua juuri kuten Ilmarikin kutsui, ja suljin silmäni. Päivän tuskallinen saldo sekoittui aiempiin päiviin ja sitten myös hääpäivääni. Siirryin taas peilin eteen, morsiuspukuuni, Ilmariin takanani. Vasaraan ja miehen kaluun pakaroillani.

Heitin siveltimen maahan pyyhkimättä tai puhdistamatta sitä ja annoin periksi. Nousin seisomaan, kävelin talon katolle johtavien puisten tikkaiden luo ja nojauduin niitä vasten. Olin peilin edessä, Ilmari oli takanani ja…Nykäisin bikinien yläosan syrjään, pyörittelin rintojani käsissäni ja työnsin sitten toisen käteni pöksyihini.

Voihkin pienellä äänellä ja nojasin otsaani tikkaiden puolaan, kun tapasin liukkaan, suureksi turvonneen klitorikseni. Nipistin nänniäni, keinutin itseäni sormiani vasten ja aloin kohota kohti helpotusta, jota niin kovasti kaipasin. Ja jonka tiesin lyhytaikaiseksi.

Olin tehnyt näin jo lukemattomia kertoja. Runkannut Ilmarille. Eikä se riittänyt koskaan. Nimeksikään.

Olin jo saavuttamassa huipun, kun jonkinlainen kahina vasemmalla puolellani havahdutti minua ja avasin silmäni. Tuijotin näkymää tajuamatta ensin mitä katsoin, mutta sitten tunnistin miehen. Se oli Tuuren veli Emil. Tuure oli saattanut sanoa, että…Hitto. Miten minä en ollut kuullut auton ääntä? Vedin sormet pois pöksyistäni ja muistin vasta silloin, että rintani olivat paljaat.

-Mä tulin kattoon sitä isän vanhaa metsästyshaulikkoa, jonka Tuure oli löytäny ullakolta.

Emilin ääni oli epävakaaa ja silmät liimaantuneet rintoihini, ja yhtäkkiä tein päätöksen, joka tuntui siinä tilanteessa ainoalta oikealta. Se olisi niin tuhmaa. Ja minä olin niin kiimainen, että aamuiset pikapanot eivät riittäneet enää millään.

-Haluisitko sä kattoa jotain muutaki? Lähempää, ehdotin äänellä, joka oli himosta käheä.

Emil astahti lähemmäs vähän epäröiden. Hänellä oli yllään ruskea t-paita ja vaaleat kesähousut, jotka istuivat jäntevällä vartalolla erinomaisesti, huomasin hajamielisesti ja huokaisin, kun tunsin jalkovälini alkavan kiehua uudestaan. Käännyin nojautumaan tikkaisiin selin, ja kun mies astahti taas lähemmäs, tartuin rintoihini ja kannattelin niitä silmät harmaanvihreissä silmissä.

-Mä en tiedä, mitä Tuure…

Miehen lause katkesi, kun sivelin toisella kädellä vatsaani ja puristin rintaani. Huokaisin raskaasti ja selitin haparoiden:

-Meidän liitto on aika avoin.

-Mä en usko, että ihan näin avoin, Emil murahti, mutta käveli silti hitaasti eteeni.

Hän vilkaisi kuminauhalla korkeaksi keoksi kokoamiani hiuksia, kasvojani ja laski katseensa taas rintoihini.

-Kokeile niitä. Nääksä miten kovat ne on?, yllytin sydän jyskyttäen ja hieroin kivikoviksi puristuneita nänninnipukoitani.

Emil kohotti kätensä. Hänen hampaansa olivat puristuneet yhteen ja niiden välistä purkautui sihinää, kun hän painoi kämmenensä rintojani vasten ja liu’utti niitä pitkin herkkää ihoa. Ähkäisin mielihyvästä ja ehdotin matalasti:

-Sä voit tehdä niille, mitä haluut.

Emil räpäytti silmiään ja kiskaisi nopein liikkein t-paitansa pois. Hänen rintakehänsä ei ollut kovin leveä, mutta se oli jäntevä ja karvainen, ja kun hän puristi rintani käsiinsä ja hieroi niitä hetken karkeaa karvoitustaan vasten, rintani paisuivat entisestään ihanasta kitkasta.

Kiemursin kevyesti huohottaen Emiliä vasten yllyttääkseni häntä pidemmälle. Mies laski päänsä, ja katselin ripsieni välistä, kun hän imaisi kirkuvanpunaisena jomottavan nipukkani suuhunsa ja venytti toista rinnankärkeäni. Rinnoistani tuntui leimahtavan palava vana jalkoväliini ja tarrasin koviin harteisiin vihainen kiima pillussa sykähdellen. Emil ähkäisi, otti toisen rintani suuhunsa ja imi niin kovaa, että vedet kihosivat silmiini.

-Just noin. Tuntuu niin hyvältä, vikisin avuttomasti.

Kun miehen toinen käsi vaelsi vatsalleni ja siitä takapuolelleni, tiesin hänen ylittäneen rajan lopullisesti.

-Sä voit ottaa ne pois, supisin kärsimättömästi, ja kun Emil ei heti tehnyt mitään, kiskaisin itse bikinien alaosan reisilleni.

-Voi saatana, mies huokaisi ja nyki pöksyt pois.

Hän vetäytyi hieman, ja kun kohotin toisen jalkani tikkaiden alimmalle puolalle ja esittelin hänelle taatusti märkänä kiiltelevää pilluani, hänen suunsa vääntyi julmaan hymyyn.

-Nuori herkkuperse. Tätäkö sä täällä päivät pitkät teet? Sormetat ittees ja nussit jokaista, joka vaan sattuu tielle?

Hänen kätensä nousi taas pyörittelemään rintaani ja toinen hipaisi häpykumpuani.

-En jokaista, vastasin hengästyneesti.

Avasin reisiäni lisää ja puskin lantiotani hiukan ylös niin, että Emilin sormet käväisivät kärsimättömästi jyskyttävällä klitoriksellani ja litimärällä lihalla. Pieni kosketus kiiri pitkin vakoani ja voihkaisin, kun samaan aikaan Emilin puristus rinnastani tiukkeni.

-Pakko mun on saada. Pakko saada edes kerran, mies mutisi kuin itselleen ja tarttui lanteisiini.

-Nouse sille alimmalle askelmalle, Emil komensi.

Minä tottelin ja tajusin, mitä hän ajoi takaa. Hän aikoi naida minua siinä, tikkailla, ja kun olin ylempänä, se tasoittaisi pituuseroa. En ollut koskaan harrastanut seksiä sellaisessa paikassa, ja kun Emil pudottautui kyykkyyn, sopersin epäselvästi:

-Pane mua. Pane heti. Mä lupaan antaa aina, kun sä haluut.

-Jeesus, minkä lutkan Tuure on nainu, mies mutisi paljaita häpyhuuliani vasten ja nuolaisi paksun nestepeitteen kielensä päälle.

Pilluni puristi lisää nestettä, sain lisää kieltä, ja kun sama kieli alkoi sahata kololtani klitorikselle ja takaisin, tartuin lujasti tikkaisiin ja pyöritin lanteitani koko jalkoväli salamoiden. Tuuren veli nuolemassa pilluani, ajattelin sekavasti ja kiihotuin entistä enemmän. Halusikohan Ilmarikin nuolla minua salaa, vaikkei sitä myöntänytkään, mielessäni vilahti ja parahdin pelkästä mielikuvasta.

Emil työnsi sormensa kololleni, sitten toisen, ja samalla kun hän nuoli minua, hänen sormensa upposivat sisääni ja alkoivat hieroa minua sisältä päin. Puskin itseäni edestakaisin kovia sormia vasten ja vartaloni liikkeet alkoivat käydä kulmikkaiksi, kun sysimusta nautinto kyti vatsanpohjassani kuin kulotettava pelto. Kun Emil levitti sormillaan häpyhuuliani ja painoi kielensä lujasti klitorikselleni, auringonpaisteinen maailma pimeni hetkeksi, mielihyvä sinkoutui kaikkialle kehooni ja laukesin vartalo tikkaista kaartuen.

Huohotin vielä helpotus ruumiissani välähdellen, kun Emil nousi eteeni, avasi housunsa ja runkkasi nopeasti muutaman vedon edessäni. Hänen kullinsa oli samanlainen kuin mies itse. Pitkä ja kapea. Nostin toista säärtäni ylemmäs ja voihkaisin kutsuvasti:

-Nyt. Nussi kovaa. Tosi kovaa.

-Mitään muuta pysty tekeenkään, mies murahti ja kiersi sääreni lantiolleen.

Hän kupersi toisen kätensä rinnalleni, laski katseensa avoimelle pillulleni ja survaisi itsensä täyttä vauhtia sisään. Parahdin kimeästi ja suuntasin itsekin katseeni alas. Emilin vatsa oli litteä ja yhtä karvainen kuin rinta, ja näin hänen äkäisesti punoittavan kullinsa soutavan edestakaisin, kun hän takoi minua nopeasti ja syvälle. Näin omien naisellisten muotojeni painautuvan jäntevää vartaloa vasten, jännittyvän miestä vasten, vartaloni anelevan miestä käyttämään minua.

Syöksähdin kohti uutta orgasmia hetkessä. Aviomieheni veli, päässäni takoi samaan tahtiin, kun Emil nussi minua. Hänen kova kyrpänsä ahtaaksi supistuvassa, suojaamattomassa pillussani. Vihainen puristus rinnallani. Miehen kärsivä, himosta sekava ilme. Olin niin kiimassa, että olisin pudonnut tikkailta, ellei Emil olisi puristanut reittäni ja rintaani.

-Ikinä saanu näin pientä ja märkää, mies läähätti, kun pilluni puristui puristumistaan minua työstävän kullin ympärille.

Emil kiihdytti tahtiaan, painautui äkkiä lujasti minua vasten ja mumisi:

-Ja nää tissit…mä nussin vielä näitäki.

Miehen karkeat rintakarvat hiersivät taas turvonneita rintojani, ja se ja yhä kiihtyvä rytmi saivat minut hieromaan vartaloani villisti Emiliä vasten ja hokemaan:

-Mitä vaan haluut. Mitä vaan…haluut.

Mies puristi kouransa lanteisiini, minä suljin sääreni hänen ympärilleen ja haukoin henkeäni, kun karkeat puutikkaat raapivat selkääni. Kuvittelin Ilmarin katsomassa, kuvittelin Tuuren katsomassa, ja kun Emil tönäisi minua lujemmin tikkaita vasten ja kaivoi sormensa pakaroihini päästäkseen vielä vähän syvemmälle, uusi kliimaksi välähti lävitseni rumana ja rankaisevana.

Kiljuin käheästi nautintoani ja vielä lujempaa, kun Emil hamusi huulillaan kaulaani ja puraisi. Mies puski vielä pari kertaa sisääni, hitaammin mutta syvälle ja sitten hän laukesi vartalo vapisten ja suu kirosanoja vuodattaen.

Vaikka vartaloni vavahteli vielä fyysisestä nautinnosta, heräsin kliimaksista nopeasti. Tuijotin tyhjyyteen Emilin olan ylitse ja yksinäinen kyynel vierähti poskelleni. Se ei johtunut siitä, ettenkö olisi pitänyt seksistä Emilin kanssa tai että olisin hävennyt sitä. Se johtui siitä, että ajattelin taas Ilmaria. Muutama sekunti orgasmista ja mies oli taas mielessäni.

-Mennään sisään, sähähdin suuttumuksesta paksulla äänellä ja tönäisin Emiliä irti minusta.

Mies veti häkeltyneen näköisenä sepaluksensa kiinni, mutta ei pannut vastaankaan. Kiskoin hätäisesti bikinit takaisin ylleni, jätin maalaustarvikkeet oman onnensa nojaan ja lähdin takamus pyörähdellen kohti sisätiloja. Emil kuului seuraavan.

Hyvä. Erinomaista.

En ollut ennenkään ollut mikään masokisti, enkä aikonut aloittaa nyt. En varmasti antaisi yhden tavoittamattomissa olevan remonttimiehen viedä minulta ruumiillisia iloja, joista olin aina nauttinut täysin rinnoin. Emil saisi luvan panna minua koko päivän. Kunnes en tajuaisi tästä maailmasta tai sen Ilmareista yhtään mitään.