Unelmien Ranskan matka ja järkyttävä paluu metsään
Nyt minä sen teen. Aion valittaa.
Olin Ranskassa ties monettako kertaa, mutta rakkauteni maahan ei ole väljähtynyt. Nizzassa jo pelkästään värien maailma tuntuu siltä kuin olisi astunut mustavalkoelokuvasta värilliseen. Puut ovat korkeita ja geometrisia, meri kuin häpeämättömän suuri jalokivi, ihmiset ja säännöt suurpiirteisiä, ylpeys ehdoton hyve.
Kävelimme jalkamme kipeiksi ja söimme kaikkea mustekaloista leivoksiin. Testasimme rantoja sekä kaupungissa että kaupungin ulkopuolella. Kävimme taidemuseoissa.
Marc Chagallin värit yhdistettynä kärsimyksen teemaan on kuin mielenvikainen sirkus, Le Negresco rantabulevardilla itserakas, ajan kuluessa väljähtynyt supertähti. Mentonin kolmekymmentä vuotta sitten löytämäni autenttisuus oli rapautunut turismin alle, mutta kauneutta se ei ollut tuhonnut.
Kun kysyin kiinni menevän turistiravintolan tarjoilijalta, mistä löytyisi hyvää ruokaa hän vastasi ”Ei täältä” ja nimesi kauempana olevan ravintolan. Kun uskaltauduin käyttämään paljolti unohtamaani ranskaa, ihmiset huojentuivat ja hymyilivät – viis siitä, mikä osaamiseni taso. Kun pyysin ruokaan sopivaa viiniä, sain mitä toivoin. Erinomaista viiniä ilman viinilistan tihrustamista.
Kaiken lisäksi loma sujui melkein täysin ilman töyssyjä, vaikka olin matkalla ex-puolisoni ja tyttäreni kanssa. Pari kertaa rähähdimme miehen kanssa toisillemme vanhaan malliin, mutta ne olivat hyvin lyhyitä episodeja. Vähän samanlaisia kuin silloin, kun kiehahdan hetkellisesti sisarelleni. Väistämättömiä ja yhdentekeviä.
Kävelimme matkalla arkiliikuntalaskurini mukaan yli kuusikymmentä kilometriä ja monta kertaa jotain perkeleen kukkulaa ylös. Aika hyvä suoritus siis liikunnallisestikin. Tosin ruoka oli niin saatanallisen hyvää, että kiloja tuskin jätin yhtään Ranskaan – pari saatoin ottaa mukaani.
Valitukseni kohdistuu nyt vain siihen, että en halua olla täällä. Suomessa. Pohjolassa.
Viime yönä kotiin tultaessa lämmintä oli yksitoista astetta, ja kaikki – ihan kaikki – näytti ankealta. Olen aina arvostanut Suomea ja sitä, mikä meidän maassamme on hyvin, mutta tänään en haluaisi olla täällä. Joka paikka on täynnä synkän vihreää metsää. Suuria teitä ja pieniä kaupunkeja, joissa ei ole mitään nähtävää (mukaan lukien Helsinki). Inhoan uutisten asiantuntijoita ja terveyssuosituksia, iänikuisia sääntöjä ja niuhotusta. Viimeksi mainitusta sain vielä koneeseen siirtyessämme erinomaisen maistiaisen.
Kuljin ajatuksissani ja väsyneenä kohti porttia, kun epäilemättä samaten väsynyt, minua nuorempi nainen alkoi paasata minulle, kuinka olin etuillut jonossa. Olin aidosti hämmästynyt ja annoin muijan paahtaa takaisin sinne, missä hän kai oli ollut, mutta mietin vain, etten tunne mitään muuta kansaa, joka aidosti hampaat irvessä jonottaisi lentokoneeseen. Siis mitä sillä voittaa? Sen saman paikan kuin mikä on lätkäisty siihen boarding passiin? Lisäksi tämä samainen nainen jäi sitten touhuamaan lukemattomien käsimatkatavaroidensa kanssa lentokoneen ovelle, koska hänen piti osa pistääkin kai ruumaan ja minun oli – ikävä kyllä – pakko ohittaa hänet uudestaan.
Kun lähdimme sitten Suomen päässä ajamaan kohti Lahtea, eksäni tiivisti tunnelman tuskallisen osuvasti. Hän kuvaili nyrpeän paheksuvasti, miltä tuntuisi mennä ensimmäisen kerran suomalaiseen kahvilaan, kun on juuri tottunut Armandin leipomon suussasulaviin monikerroksisiin tuotteisiin. Hän kävi mielikuvituskeskustelua kahvilan työntekijän kanssa ja arvosteli liian karkeaa jauhoa kierrepullassa niin kirvelevästi, että räjähdin hohottamaan täysin holtittomasti. Paha vain, että minulla oli suussa aseman Alepasta ostettu smoothie. Se lensi tuulilasiin ja kojelaudalle ja samalla, kun nauroin, jynssäsin smoothieta auton pinnoista.
Kyllä se tästä vielä. Unohdan taas Välimeren viekoitukset ja seikkailun hurman. Onhan meillä sentään sauna. Ja niin helvetisti sitä metsää, että sinne voi mennä huutamaan, jos oikein vituttaa.
t. Lilith
ps. Uutta tarinaakin olen aloitellut, mutten kerro siitä nyt vielä mitään, kun pitää katsoa mihin se etenee. Alla Teosluettelo!