Kuningasvärisuora – prologi ja 1. luku

JEE, uusi kirja! Olen nyt taistellut tämän Lilyn uuden pohjan kanssa niin loppuun, että jos jotain linkkejä puuttuu, lisään ne myöhemmin. Joka tapauksessa, kirja on näillä näppäimillä kaupoissa, ja se löytyy Adlibriksestä, Kobosta ym. e-kirjakaupoista ja kaikista lukupalveluista. Bookbeatissa kaikki kirjani ovat siveellisyyden takia piilossa ja omasta profiilistä pitää hyväksyä näin kauhea matsku näkyviin. 😀 KAIKKI muutkin omakustanteet löytyvät nykyisin kaikkialta eli jos todella mausteinen romantiikka kiinnostaa, kannattaa kaivella esiin!

PROLOGI

Istuin työpöytäni ääressä ja yritin keskittyä johtoryhmän pöytäkirjan puhtaaksikirjoitukseen. Toimisto oli hiljainen ja tehtävä yksinkertainen, mutta mieleni kiersi edellisillan järkyttävissä tapahtumissa niin itsepintaisesti, että tietokoneen näytön sijasta näin vain Tonyn raivosta vääntyneet kasvot. Tiesin, että minun pitäisi tehdä jotain. Tony oli ylittänyt erinäisiä rajoja suhteessamme aikaisemminkin, mutta eilen hän oli astunut sellaisen yli, että siitä ei ollut paluuta. 

Tony oli ensimmäinen poikaystäväni, ensimmäinen seksikumppanini ja ensimmäinen monessa muussakin suhteessa. Olimme tutustuneet lukiossa, jonka Tony oli myöhemmin keskeyttänyt. Samoihin aikoihin hän oli jättänyt minut ensimmäisen kerran. Hän oli palannut, kun oli päässyt juhlintakierteestään ja aloittanut automekaanikon opinnot. Jonkin aikaa kaikki oli ollut hyvin ja minä ylpeä ja onnellinen tyttöystävä. Sitten mies oli taas kadonnut. 

Melkein huomaamatta siitä oli tullut kierre. Olimme seurustelleet, eronneet ja palanneet yhteen lukuisia kertoja kolmen vuoden ajan. Vaikka suhteemme oli ollut tempoileva ja ensi-ihastus kulunut pois, olin välittänyt Tonysta ja halunnut uskoa yhteiseen tulevaisuuteen. Kun olin lupautunut kokeilemaan yhdessä asumista, olin ajatellut, että yhteinen koti ja minun vakaampi luonteeni tasapainottaisivat Tonyakin. 

Se oli ollut lapsellista. Ensimmäiset pari kolme viikkoa olivat olleet onnellisia ja tunteideni kulumat ja tummentumatkin olivat kirkastuneet hetkeksi. Olimme ostaneet yhteiseen kotiin tyynyliinoja ja keittiövälineitä, kiertäneet kirpputoreja huonekalujen perässä ja etsineet Tonylle uutta työpaikkaa. Hän oli lopettanut mekaanikon opinnot jo paljon aikaisemmin, mutta työ teleoperaattorin palvelupisteeltä oli löytynyt yllättävän helposti. Poikaystäväni osasi olla hurmaava silloin kun halusi. Minä puolestani olin halunnut uskoa palveluammatin sopivan hänelle.

Kun Tony oli ollut kaksi päivää poissa kotoa, en vielä ollut hätkähtänyt. Hän piti juhlimisesta huomattavasti enemmän kuin minä. Hän oli pyytänyt minuakin mukaan kaverinsa tupaantuliaisiin, mutta koska ne oli järjestetty torstaina, olin kieltäytynyt. 

Olin onnettomien – tai minulle onnellisten – sattumusten kautta saanut kevään loppupuolella töitä suuren teknologiayhtiön toimitusjohtajan sihteerin sijaisena. Ensin oli sairastunut vakituinen johdon assistentti ja sitten hänen tuuraajansa. Koska kaikki muut valmistautuivat kesälomiin, ja olin hoitanut samassa yhtiössä jo aiemmin sihteerin määräaikaisuuksia, olin äkkiä löytänyt itseni assistenttien korkeimmalta pallilta. Vain kesän ajaksi mutta silti. Halusin tehdä työni hyvin. Saisin pestistäni opintopisteitä ja jos kävisi hyvin, saisin ehkä uusia, pidempiä sijaisuuksia.

Tony ei ollut ollut erityisen vaikuttunut työpaikastani. Hänen mielestään oli ajantuhlausta opiskella tradenomiksi, kun olisin voinut tehdä mallintöitä. Olin tehnyt kyllä niitäkin. Minulla oli hyvä vartalo, pituutta 175 senttiä ja mieliinpainuvan kauniiksi mainitut kasvot. Olin päässyt mainoskuvauksiin ja yhden suuren alusvaateketjun kampanjaankin, mutta en haikaillut suuren maailman mallimaailmaan. Olin viettänyt Milanossa sen verran aikaa, että olin oppinut siitä yhden asian. Se pelotti minua.

Toivoin ylipäänsä, että minua arvostettaisiin muutenkin kuin vain kasvojeni ja vartaloni vuoksi. Ulkonäkö näivettyi ajan kanssa. Vaikka tekisinkin töitä mallina, tulevaisuuden kannalta oli hyvä hankkia tutkinto ja työkokemusta muualtakin kuin kameran edestä. 

Sillä tavalla minä olin ajatellut. Järkevästi ja jalat maassa. 

Samasta syystä minulla oli ollut jo parikymppisenä pieni pesämuna, jota olin ajatellut kartuttaa kesätöilläni. Mutta järkevyys ja kärsivällisyyskin saattoivat johtaa kaaokseen. Sen olin eilen saanut huomata.

Edellisiltana olin ollut menossa huonotuulisena nukkumaan. En ollut saanut Tonylta vastausta viesteihin tai puhelinsoittoihin, ja olin alkanut olla taas lopen kyllästynyt poikaystäväni arvaamattomuuteen. Kun ovi oli käynyt, olin ollut sekä kiukkuinen että helpottunut. 

Ne tunteet olivat muuttuneet nopeasti kauhuksi. Tony oli rynnännyt sisään pitkä, ruskea tukka hajallaan harteilla ja siniset silmät vaarallisesti kiiltäen. Hän oli haalinut tervehtimättä läppärini ja puhelimeni kainaloonsa ja kaivanut lipastosta vielä oman, lahjaksi saamansa järjestelmäkamerankin. Hänen liikkeensä olivat olleet vauhdikkaat ja levottomat, ja kun olin yrittänyt kysyä, mistä oli kysymys, hän oli tönäissyt minut kovakouraisesti syrjään. Sitten olin nähnyt jonkinlaisen oivalluksen välähtävän hänen silmissään.

-Mä tarvin rahaa. Vuokrataan poikien kans vene ja bailataan oikein kunnolla. 

Hän oli haissut viinalta, mutta olin varma, että pelkkä viina ei ollut tehnyt hänestä sellaista. Tony oli sekaantunut aiemminkin huumeisiin, mutta koskaan ennen en ollut nähnyt häntä kamoissa. Olin kuullut vain lennokkaita juttuja siitä, mitä oli tullut tehtyä, kun oli juhlittu vähän liikaa. Tarinat tuhotusta asunnosta tai varastetusta autosta eivät olleet huvittaneet minua, mutta niistä oli aikaa. Olin luullut Tonyn tulleen järkiinsä. 

-Sulla on töihinmeno huomenna!, olin kivahtanut sydämistyneenä. 

Tony oli nakannut keräämänsä tavarat sohvalle, pyörähtänyt ympäri ja läimäissyt minua kasvoihin. Yhtäkkiä, ilman varoitusta. Isku oli tullut niin äkkiä, että olin melkein kaatunut. Poskeani oli kirvellyt ja korvani oli soinut, mutta poikaystäväni oli vain nauranut. 

-Mä löydän kyllä uuden duunipaikan. Siirrät mulle nyt rahaa siltä sun säästötililtä. Ainaki parikymmentä tonnia. Ellet ite lähe sitten kans. Haetaan laatukokkelia ja…

Olin perääntynyt pari askelta, mutta Tony oli tullut perässä. Sydän kurkussa olin yrittänyt selittää:

-Mulla ei oo kuin viistoista tonnia. On menny rahaa tän kämpän takuuvuokraan ja muuttoon…

-Läpälässynlää. Rahat tänne, Tony oli sivaltanut.

Hän oli töninyt minut sohvalle istumaan, ja kun olin yrittänyt nousta, hän oli lyönyt uudestaan ja uhannut:

-Mä haen veitsen keittiöstä, ennen kuin sä ehit tehä mitään.

Siinä sohvalla istuessani olin tajunnut, että kaikesta järkevyydestäni huolimatta olin elänyt vaaleanpunaisessa haavemaailmassa. Kun olin muuttanut opintojen perässä Helsinkiin pari vuotta aiemmin, Tony oli jäänyt Jyväskylään. Olimme yrittäneet etäsuhdetta pariinkin otteeseen, ja vaikka olimme välissä eronneet, olimme pitäneet yhteyttä. Aina käydessäni vanhempieni ja isosiskoni luona olin tavannut Tonynkin, jos hän oli töiltään ehtinyt. 

Olikohan Tony sittenkään aina ollut töissä, kun olin ollut Jyväskylässä käymässä? Oliko hän sittenkään pysynyt erossa aineista? Oliko hän tullut Helsinkiin vain minun vuokseni?

Epäilin, että vastaus jokaiseen kysymykseen oli lyhyt ja ytimekäs ei. Olin siirtänyt säästöni Tonyn tilille, saanut hänet kimpustani ja soittanut itku kurkussa poliisille. Aamulla olin herännyt turvatalosta itkettyneenä ja epäuskoisena, mutta pienen harkinnan jälkeen en ollut halunnut jäädä pois töistä.

Ajattelin taas rahoja, jotka olin vaivalla säästänyt ja uutta kotia, johon en uskaltanut mennä. Kyyneleet tunkeutuivat silmistäni poskille ja nyyhkäisin raskaasti. Olin ollut ylpeä siitä, että olin pärjännyt omillani siitä lähtien, kun olin täyttänyt kahdeksantoista, mutta nyt en tuntenut oloani kovin pärjääväksi. 

Äkkiä tajusin, että pöytäni ääressä seisoi joku, ja kohotin katseeni. Pomoni Tapio Otsamo oli ilmestynyt paikalle aikaisemmin kuin olin odottanut. Hän tuijotti minua kulmat kurtussa, ja pyyhin kiireesti kasvojani. Kaiken pahan lisäksi minua alkoi hävettääkin. 

-Mikä sulla on? Onko jotain sattunu?

Ison yrityksen toimitusjohtajaksi ja valtavan omaisuuden haltijaksi Tapio oli mukava mies. Hän oli itse kierrättänyt minua talossa ja pyytänyt mukaansa lounaalle aina, kun hän oli paikalla. Hän oli hiukan flirttaillutkin, mutta en ollut pannut sitä pahakseni. Mies oli jo 57-vuotias, mutta hyvännäköinen tuuheine harmaine hiuksineen ja pitkine, leveäharteisine vartaloineen. Olin jopa joskus yön pimeydessä fantasioinut tuhmia hänestä, kun Tony ei vielä ollut ollut Helsingissä. 

-Mä en tiedä…musta tuntuu, että ehkä mun pitää lähteä kotiin. Paitsi että…

Ääneni värisi ja tuijotin ahdistuneena vaaleansinisiin, teräviin silmiin. 

-Alisa. Sähän täriset. Mikä sulla on hätänä?, Tapio kysyi lempeästi.

En ollut puhunut tapahtuneesta vielä kenellekään. Töissä tai ylipäänsä Helsingissä minulla ei edes ollut niin hyviä ystäviä, että olisin luontevasti voinut uskoutua sellaisesta asiasta. Tapiolle olin kuitenkin lounaillamme ja kahvitauoilla kertonut elämästäni ja haaveistani enemmänkin. Ehkä juuri hänen ystävällisyytensä loksautti lukon auki ja sai minut kertomaan lyhyen version tapahtuneesta. Kun olin nikotellen saanut tarinani loppuun, mies puisti päätään ja sanoi kylmästi:

-Me selvitetään tää kyllä. Et sä kotiin voi nyt mennä. Et ainakaan ennen kuin lukot on vaihdettu. 

-Mä en käytä huumeita, enkä mä tajunnu, että Tony käyttää. Siitä on jo aikaa, kun…, aloitin hädissäni, vaikka Tapio ei mitään selityksiä vaatinutkaan.

-Et tietenkään. Tule. Mulla ei tänään oo mitään, mitä ei vois perua. Saat nukkua mun luona sen aikaa, kun saadaan sun asiat järjestykseen.

Yritin vastustella melko vaisusti. Minua ei huvittanut palata turvatalon ankeaan ympäristöön kaiken muun ankeuden lisäksi. Olin käynyt kerran Tapion Haukilahden talossa, kun mies oli pitänyt etäpäivän, ja tiesin, että se oli valtava. Kyllä minä sinne yöksi tai kahdeksi mahtuisin. Ennen kuin huomasinkaan, istuin suuren, taivaansinisen Bentleyn beigellä nahkapenkillä ja tunsin mielialani nousevan pari astetta. 

-Tämmösestä leskimiehestä on ihan kiva saada aamukahviseuraa pitkästä aikaa, Tapio sanoi, kun saavuimme pihatielle. 

-Mä kyllä luulen, että sä saat kahviseuraa aina, kun vaan haluut, heitin ironisesti, tosin vähän tukkoisella äänellä.

Tapio naurahti.

-No ehkä. Mutta sun kans on mukava jutellakin.

Kävimme hakemassa tavarat turvatalosta, ja kun pääsimme Haukilahteen, Tapio esitteli minulle suuren, valoisan vierashuoneen. Henkäisin kaihoisasti katsoessani ympärilleni. Olisi niin ihanaa, kun olisi tilaa ja varaa sisustaa juuri kuten halusi. En itse olisi ehkä valinnut niin eleettömiä vaaleita kalusteita ja materiaaleja, mutta vierashuone näytti silti kutsuvalta. 

Tapio ilmoitti menevänsä keittämään kahvia ja minä istahdin vuoteelle. En ehtinyt istua kauaa, kun puhelimeni soi. Tony soitti. Katselin näyttöä hetken epäröiden, mutta vastasin kuitenkin. Minun ei olisi kannattanut. 

-Sä vitun ämmä oot soittanu poliisille!, poikaystäväni karjaisi.

Suljin puhelimen sanomatta sanaakaan. Yhtäkkiä en käsittänyt, miten en ollut osannut lukea tilannetta, vaikka kaikki merkit olivat olleet esillä. Viime hetken tapaamisten muuttelu tai peruminen, huumeidenkäytön vähättely ja romantisoiminen, ainainen rahapula ja äkisti loppuneet työt. Kun Tapio ilmestyi taas ovelle, sanoin poissaolevasti:

-Mä en tosiaan taida uskaltaa mennä yksin kotiin. 

Mies käveli luokseni, otti puhelimen hervottomasta kädestäni ja istuutui viereeni. Hän kiersi käsivartensa harteilleni, ja hetken epäröinnin jälkeen painoin pääni hänen olalleen. 

-Käydään huomenna yhdessä. Sä voit olla täällä niin kauan kuin tarttee, Tapio lupasi ja puristi minua lähemmäs. 

Se tuntui lohdulliselta, ja ajattelematta mitään kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Tapio jäykistyi hetkeksi, mutta sitten hän veti minua lähemmäs ja siveli hitaasti selkääni. Kun hänen huulensa hipaisivat huuliani, mielessäni käväisi, ettei sellainen ehkä ollut aivan sopivaa tilanteessani. Vetäydyin kauemmas ja katsomatta miestä silmiin mutisin:

-Anteeksi.

Tapio puisti päätään.

-Kulta pieni, ei sun tartte pyytää anteeksi. Sä oot uskomattoman kaunis ja kiva, ja mä olisin jo pyytäny sua treffeille, jos sä et olis ollu varattu. Kunhan me ollaan selvitetty sun asiat, mä vien sut syömään, ihan missä ominaisuudessa haluat. Katotaan sitten, mitä tapahtuu. Jooko?

Tapion ääni oli vakaa. Oloni tuntui turvalliselta, ja alas sukeltanutta itsetuntoani hiveli, että niin mahtava mies halusi minua. Nyökkäsin mahdollisimman reippaasti, mutta sanoin epäröiden:

-Mä en vaan…mä en halua, että sä aattelet, että mä tarjoon itteeni kaikille…tai hypin noin vaan miehestä toiseen.

Tapio sipaisi poskeani ja hänen harmaat kulmansa kohosivat.

-En tietenkään aattele. Mutta mua ei yhtään haittaa, jos sä haluut hypätä siitä sun hampuusista muhun.

ENSIMMÄINEN LUKU

Havahduin vanhoista muistoista, kun sairaalalta ottamani taksi ajoi pihaan. Maksettuani kyydin astelin taloon, johon olin sattumalta päätynyt, mutta josta lopulta en koskaan ollut lähtenyt. Siitä oli yhdeksän vuotta, kun Tapio oli tuonut minut tänne. Yhdeksän vuotta, kun minusta oli tullut hänen rakastajattarensa ja myöhemmin vaimonsa. 

Viikko saapumiseni jälkeen olin ollut jo pakkaamassa tavaroitani, mutta koska Tony oli yhä häiriköinyt minua lukkojen vaihtamisesta huolimatta, olin suunnitellut muuttavani puolitutun työkaverin luo, joka oli tarjonnut minulle olohuoneen sohvaa väliaikaismajoitukseksi. Kesken ahdistuneiden mietteideni Tapio oli tullut taloon myöhäiseltä lounaalta hiukan hiprakassa. Hän oli luvannut järjestää asuntoasiani ja tarjonnut todella kallista keskusta-asuntoa pilkkahintaan. Kun olin kieltäytynyt, hän oli pyytänyt minua jäämään. 

Se oli johtanut suudelmaan ja seksiin, joka oli tuntunut aivan erilaiselta kuin seksi Tonyn kanssa. Tapio oli ollut kiihkeä ja määrätietoinen rakastaja, mutta ennen kaikkea hän oli kaikkien suomalaisten tuntema mahtimies ja bisnesvaikuttaja. Oli ollut huumaavaa saada hänet voihkimaan ja panemaan minua kuin henkensä edestä. Se oli kohottanut itsetuntoani, eivätkä miehen tarjoamat matkat, ravintolaillalliset ja yhä arvokkaammiksi käyvät lahjat ainakaan vähentäneet tuntemaani viehätystä. 

Puolisen vuotta olimme salailleet suhdettamme, mutta lopulta Tapio oli kysynyt, voisinko kuvitella seurustelevani hänen kanssaan vakituisesti. Totta kai minä olin voinut. Kokemieni järkytysten ja pettymysten jälkeen päälaelleen kääntynyt tilanteeni oli vaikuttanut ihmeeltä, ja vaikka ikäeromme oli hurja, siinä vaiheessa sekin oli lähinnä kiihottanut minua. Sitä paitsi, niin paljon kuin rahaa moititaankin motivoivana tekijänä, minulle sekin painoi vaakakupissa. 

Rahan ansiosta kaikesta oli tullut satumaisen helppoa. Ja kun Tapio oli alkanut näyttää oikeaa karvaansa, yhtä helppoa oli ollut ohittaa miehen hyväosaisuuden leimaamat tai melkein piinallisen konservatiiviset mielipiteet. Hän oli vuokrannut Etelä-Ranskasta linnan, kelluttanut minua jahdilla Välimeren turkooseilla aalloilla ja ostanut minulle timantteja ja ylellisiä vaatteita. Pitkään olin ollut tyytyväinen, vaikka jouduinkin puremaan kieleeni.

Kun hän parin vuoden kuluttua oli kosinut, olin epäröinyt, mutta vastannut muutaman päivän miettimisen jälkeen kyllä. Se oli kannattanut monessa suhteessa. Olin jättänyt lopullisesti taakseni Tonyn sekavat puhelut ja niukkuuden leimaaman opiskelijaelämän ja astunut yltäkylläisyyteen, joka oli ihmetyttänyt minua vielä vuosia. Liittoamme oli ihmetelty ja paheksuttu, ja jonkin aikaa minua oli jopa salakuvattu juorulehtiin. Kun lehdet eivät saaneet mitään mehukasta reviteltävää, niiden into oli lopahtanut, ja vanhempanikin olivat vähitellen tottuneet siihen, että aviomieheni oli vanhempi kuin he itse. 

Kun Tapion aikansa eläneet mielipiteet olivat toistuneet tarpeeksi monta kertaa samankaltaisina ja täysin perustelemattomina, olin yrittänyt avata suunikin. Mies ei äitynyt äänekkään vihaiseksi, mutta kun yritin puolustaa vaikkapa vähemmistöjen oikeuksia tai huono-osaisten sosiaaliturvaa, hän huomautti, ettei minun kannattaisi nolata itseäni yrittämällä puhua sellaisista aiheista. Hänen piireissään kun kaikilla muilla oli huomattavasti enemmän elämänkokemusta ja näkemystä. 

Sillä tavalla hän kuittasi jokaisen poikkipuolisen sanan. Että en ymmärtänyt, mitä puhuin. Hänen mukaansa kaikilla oli vahvuutensa – ja minulla se oli häikäisevä kauneus sekä kyky miellyttää. En ollut koskaan osannut pitää itseäni niin tyhmänä, etten olisi pystynyt asialliseen keskusteluun, mutta minua oli lohduttanut, että ainakin olin voinut lähteä shoppailemaan – ja ostaa melkein mitä vain. Tosin sekin lohtu oli vähitellen alkanut tuntua yhä ohuemmalta. 

Vähän häidemme jälkeen Tapio oli tunnustanut sairastavansa MS-tautia. Asia oli tullut ilmi, kun hän oli ollut taudin pahenemisvaiheessa tavallista väsyneempi, ja olin huomannut hänen pudottelevan tavaroitaan kuten puhelimen tai kahvikupin. Tilanne oli korjaantunut pian, enkä ollut osannut huolestua suuremmin. 

Ajan mittaan moni asia oli kuitenkin muuttunut. Olimme ehtineet olla naimisissa vain vuoden, kun hän ei enää kyennyt seksiin. Seksin määrä oli vähentynyt jo aiemmin tasaista tahtia, ja vaikka mies yritti jonkin aikaa tyydyttää minut käsin ja suullaan, en enää jaksanut innostua. En olisi myöntänyt sitä kenellekään, mutta sänkypuuhat aviomieheni kanssa olivat alkaneet inhottaa minua. Eikä kyse ollut vain Tapion mieskunnosta. 

Olin tajunnut, että olin rahan ja glamourin häikäisemänä ajanut itseni umpikujaan. Että olin syvästi onneton. Useammalla kuin yhdellä tavalla. 

Tapiolla oli yhä useammin kovia kipuja, ja hän joutui luopumaan teknologiayhtiön toimitusjohtajan pestistä. Hänellä oli tietysti jo pelkästään omaisuuteensa liittyen paljon muitakin vastuita, mutta niitäkin hän hoiti pääasiassa etänä kotoa, usein pyörätuolista. Se teki hänestä yhä häijymmän ja katkeramman. Hän huvitti itseään  ruotimalla ”rupsahtamassa” olevaa ulkonäköäni ja tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni. Jälkimmäinen oli erikoista jo siksi, että hän oli itse järjestänyt elämäni niin, ettei minulla ainakaan mitään konkreettista tekemistä kotona ollutkaan – varsinkin, kun hän kieltäytyi syömästä itse tekemääni ruokaa.

Kotielämä kävi niin ahdistavaksi, että pakenin yhä useammin paikkaan, josta oli tullut elämäni ainoa ylpeyden aihe. Jo yhteiselomme alussa olin omien kokemusteni pohjalta ideoinut hyväntekeväisyysjärjestön nimeltä Verso, jonka tavoitteena oli auttaa nuoria ja nuoria aikuisia kaikenlaisissa kriiseissä ja elämänhallinnassa. Tapio oli alussa rahoittanut toimintaa avokätisesti, mutta kun aloin viihtyä järjestössä päivittäin, hänen asenteensa muuttui. Viimeisten vuosien aikana hän oli uhkaillut useamman kerran, että sulkisi toiminnalta rahahanat. Uhkaukset olivat saaneet minut varpaillani, ja olin alkanut tosissani haalia ulkopuolisia lahjoittajia sekä yrityksistä että yksityishenkilöistä. 

Aina silloin tällöin leikittelin eroajatuksella, mutta juuri Verso ja Tapion merkittävä asema sen rahoittajana pitivät minut liitossa. Oli muitakin syitä. En halunnut leimautua vaimoksi, joka ottaa hatkat, kun asiat muuttuvat vaikeammiksi, ja puoliso sairastuu. Se oli vastoin periaatteitanikin, mutta asiaan vaikutti myös yleinen mielipide. 

Minut oli alusta asti leimattu sekä Tapion tuttavapiirissä että sosiaalisessa mediassa rahan perässä juoksevaksi bimboksi, jolla ei juuri ollut omaa aivotoimintaa. Somessa sain kuraa niskaan jopa Verson toimintaa mainostaessani, koska se oli vain oman kilven kiillotusta ja huoran yritys nostaa ihmisten mielikuvaa itsestään. Moni tiesi kertoa, että tein rahasta ihan mitä vain. Joskus kuvittelin, että Tapio osallistui muiden mukana solvaamiseeni netissä  – ainakin silloin, kun joku haukkui minua kananaivoksi tai vajakiksi. Ne olivat puolisoni suosikkinimityksiä minulle.  

Jos Versoa ja sen paria työntekijää ei olisi ollut, olisin ehkä alkanut ajatella itsekin, että olin pelkkä kävelevä tuulitunneli. Vaikka yritin uskoa itseeni, jatkuva pilkka vaikutti itsetuntooni, ja minua pelotti ajatella, millaisen julkisen ruoskinnan kohteeksi päätyisin, jos eroaisin. Meillä oli tiukka avioehto, enkä eron sattuessa olisi saanut juuri mitään. Töihin meneminenkään ei välttämättä sujuisi noin vain, sillä Tapio ei ollut halunnut minun käyvän töissä.

Niinpä yritin jaksaa Tapiota, ja samalla, kun söin, join, katsoin televisiota tai puhuin hänen kanssaan, muistin vakuuttaa, että kaikki tiesivät, että Verso oli hänen projektinsa, ei minun. Että hän oli Suomen tärkein uuden sukupolven tuki ja turva. Että minä kävin paikalla vain opiskelemassa.

Tapio oli älykäs mies, mutta imarteluun hänellä oli pahempi riippuvuus kuin keskiverto rokkarilla viinaan ja huumeisiin. Mielistely antoi minulle aina muutaman päivän hengähdystauon. Jos laskin olleeni järjestössä liian monta tuntia viikon aikana, luikin sinne olemattomien menojen varjolla. Minun oli päästävä Versoon, vaikkei minulle olisi ollut muuta työtä kuin yksinkertaisia toimistohommia ja kahvinkeittoa. Ihan siksi, että tunsin siellä tekeväni jotain tärkeää ja olevani normaali, arvossa pidetty ihminen. 

Avioliitossani oli siis vain muutaman vuoden jälkeen paljon vialla, mutta yksi asia oli ratkaistu yllättävällä tavalla. Erään sairausjakson aikana Tapio nimittäin ehdotti, että hakisin seksiä muualta. 

Se oli tapahtunut heti sen jälkeen, kun hän oli heittänyt liian kuumana pitämänsä puuron kasvoilleni ja karjaissut:

-Et osaa ees puuroa lämmittää! Mee kiristään ees naamas, kun uusia aivoja mä en sulle pysty maksaan!

Se oli törkeintä, mitä kukaan oli koskaan minulle sanonut tai tehnyt. Mukaan lukien Tonyn lyönnit. Olin kaapinut kasvot kirvellen harmaata mönjää kasvoiltani samalla, kun olin taiteillut häpeän ja avuttoman raivon välimaastossa, ja mielessäni oli pyörinyt vain yksi kysymys. Olinko minä tosiaan ansainnut sellaisen kohtelun?

Ehkä Tapio oli nähnyt kasvoiltani, mitä olin aikonut sanoa. Että minulle riitti. 

Hän oli harvinaista kyllä pyytänyt anteeksi. Sitten hän oli alkanut selittää, että minun oli turha kärsiä läheisyyden ja seksin puutteesta vain siksi, että hän itse ei kyennyt minua tyydyttämään. Tapio oli sanonut, että kunhan pitäisin hänestä edelleen huolta, toimisin hienovaraisesti, enkä sekaantuisi hänen lähipiiriinsä, hän olisi onnellinen puolestani. Olisin halunnut uskoa, että äkillisen moderni ehdotus oli pyyteetön, mutta epäilin, että taustalla lymyili pesunkestävä itsekkyys. 

Tapio ei halunnut tulla jätetyksi. Olin ainoa, joka huolehti hänestä palkatun työvoiman lisäksi, kun pääkaupunkiseudulta ei löytynyt sukulaisia. Ei myöskään olisi näyttänyt hyvältä, jos olisin lähtenyt nostelemaan vain muutaman vuoden yhdessäolon jälkeen, kun hän ensin oli mahtaillut ja rehennellyt nuorella vaimollaan kaikille tuttavilleen.

En olisi koskaan uskonut pystyväni sellaiseen järjestelyyn, mutta oli olemassa asianhaaroja, jotka olivat saaneet minut ottamaan tarjouksen vastaan – ja jäämään myrkylliseen liittooni. Muitakin kuin Verso ja tuntemattoman pelko. 

Minulla oli salaisuus, johon olin koukussa yhtä tiukasti kuin Tapio imarteluun. Se saattoi olla kaikkia muita syitä suurempi syy siihen, etten osannut lähteä. Tapion tarjous ratkaisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Sain tyydytettyä nälkää, joka oli järsinyt sisuskalujani aivan liian pitkään, ja samalla saatoin jäädä kiertämään kehää pakkomielteeni liepeille. 

Tunsin puhelimeni värisevän laukussani, joten istahdin olohuoneen sohvalle ja kaivoin laitteen laukustani. Nyttemmin minulla oli jo runsaasti kokemusta avioliiton ulkopuolisista iloista, ja ennen kuin olin poistunut sairaalasta, olin lähettänyt viestin uudelle tuttavuudelle. Mikael oli nuorempi osakas lakifirmassa, jota Tapio käytti. Olimme tavanneet pari kuukautta aiemmin firman toimistossa, jossa olin selvitellyt Verson lakiasioita, ja kokouksen päätteeksi olimme menneet lounaalle. Mies oli vaikuttanut alkuun hiukan ujolta, mutta kun olin jälkeen päin lähettänyt hänelle pari viatonta viestiä ja kysellyt kuulumisia, hän oli tarttunut vihjeeseen nopeasti. 

Seksiin asti emme vielä olleet päässeet, mutta jos kaikki menisi niin kuin toivoin, lohduttautuisin uuden rakastajan käsivarsilla jo samana iltana. Ajatus sai häpeän nipistelemään kasvoillani, sillä Tapio oli saanut juuri keuhkokuumediagnoosin. Hän joutuisi jäämään sairaalaan useammaksi päiväksi. Se ei ollut ensimmäinen kerta, mutta keuhkokuume oli aina vakava juttu. 

Tavallisesti en olisi alkanut järjestellä tapaamista rakastajan kanssa sellaisessa tilanteessa, mutta juuri nyt minun oli pakko. Tapio oli jo viikkoja odottanut kahta bisnesvierasta Japanista. Vieraat oli tarkoitus majoittaa poikkeuksellisesti kotiimme, ja Tapio oli ilmoittanut, ettei suunnitelmiin ollut tullut muutosta. Vierailua vain isännöisi toinen mies. 

Felix.

En voisi jäädä taloon. Aivan yhdentekevää, missä kunnossa Tapio oli, mikä oli sopivaa, mitkä olivat minua ympäröivät olosuhteet. Jos olisin Felixin kanssa saman katon alla ilman Tapion tai jonkun muun tutun luomaa puskuria, minä keksisin tekosyyn hakeutua hänen seuraansa. Mikä pahinta, Tapion ollessa sairaalassa saattaisin jopa tehdä jotain. 

Puhelimeni välähti, ja näin viestin Mikaelilta. En viitsinyt vastata heti. Sen sijaan siirryin Instagramiin ja valitsin tilin, jonka postauksia selasin joka päivä, oli siellä uutta sisältöä tai ei. 

Se oli yksi salaisuuteni lieveilmiöistä. Olin hävennyt hiipparointiani bittiavaruudessa yhtä kauan kuin sitä olin harrastanut, mutta en pystynyt lopettamaankaan. 

Melkein viisi vuotta. Viisi vuotta olin tiennyt Felixin Instagram-tilistä ja yhtä kauan olin seurannut sitä. Tänään mies oli ladannut tililleen uuden videon, ja minä painoin sydän jyskyttäen sen pyörimään. Eteeni ilmestyi metsäaukio ja aikaisen aamun usvainen kauneus. Sitten metsänlaidassa alkoi näkyä liikettä. Neljä ketunpoikasta kieri ja nahisteli keskenään, ne loikkivat ja säntäilivät sinne tänne, ja vähän matkan päässä äiti tai isä piti leikkiä silmällä. 

Felixin matala, täyteläinen ääni selitti, että hän oli viettänyt koko viikonlopun metsässä yksin. Hän oli palannut ketunpoikasten leikkiä katsoessaan lapsuutensa ja sen huolettomiin kesiin ja toivoi videon hymyilyttävän muita yhtä paljon kuin häntä itseään. Minua hymyilytti mutta jostain syystä myös itketti. 

Sitten mies ilmoitti, että oli viimein saanut kuvaan myös ilveksen. Kissapeto seikkailisi hänen seuraavassa postauksessaan, kunhan hän ehtisi editoimaan kuvaamansa materiaalin. Koska tiesin Felixin odottaneen jo vuosia ilveksen kuvaamista, naputtelin kiihtyneenä onnittelut kommenttikenttään. Sitten napautin esiin kuvan, jossa mies istui nuotion ääressä.

Felix Kairys oli pitkä, jäntevä mies, ja hänen kulmikkaat piirteensä olivat dramaattiset ja kiistattoman miehekkäät. Hänen äitinsä oli tullut Suomeen Liettuasta Neuvostoliiton hajottua, ja vaikka Liettua ei ollut maantieteellisesti kaukana, Felix näytti huomattavan epäsuomalaiselta. Poskipäät olivat kuninkaallisen korkeat, nenä kaartui kärjestä alas kuin haukalla ja silmät mustien kulmien alla olivat syvällä päässä, terävät ja loistavan vihreät. Lähes mustissa hiuksissa välähteli hiukan hopeaa, vaikka hän oli vain muutaman vuoden vanhempi kuin minä. Ne olivat muutoin lähes sotilaallisen lyhyet paitsi edessä, jossa ne kehystivät korkeaa otsaa ja antoivat miehelle hieman boheemin ilmeen.

Felix oli aloittanut Tapion henkilökohtaisena avustajana reilu vuosi häidemme jälkeen. Olin tavannut hänet ensimmäisen kerran jouluna, kun Tapio oli kutsunut hänet aatoksi luoksemme. Tapio oli selittänyt, että oli sysännyt alaiselleen valtavan määrän perehtymistä vaativaa työtä, eikä Felix ehtisi jouluksi Joensuuhun, missä hänen äitinsä ja muut sukulaiset asuivat. Olin jälkeen päin pohtinut, oliko mieheni huomannut kuntonsa heikkenevän jo silloin. Felixin tultua kuvioihin Tapio oli alkanut delegoida monia asioita avustajalleen. 

Sinä iltana olin hössöttänyt jännittyneenä jouluvalmistelujen parissa. Olin leiponut itse torttuja ja pipareita ja koristellut juhlaa varten suuren kuusen. Olin miltei vapissut hermostuksesta, sillä Tapion hyytävän kylmä sisko yhtä kylmine tyttärineen olivat olleet käymässä. He olivat Tapion läheisimmät sukulaiset, ja vaikka he olivat elein ja ilmein tehneet alusta asti selväksi, että olin yhtä tervetullut kuin paiserutto, olin vielä silloin yrittänyt miellyttää. 

Myös omat vanhempani ja sisareni olivat olleet käymässä. Koska heidän oli ollut määrä lähteä junalla Jyväskylään vielä samana iltana, olin lähtenyt eteiseen hakemaan heidän lahjojaan, vaikka odotimme Felixiä yhä saapuvaksi. Ovikello oli soinut, kun olin kurotellut eteisen yläkaapista sinne jemmaamiani paketteja.

Olin kiiruhtanut pari lahjakääröä sylissä ovelle, läväyttänyt sen auki ja jähmettynyt niille sijoilleni. Felix oli seissyt oven takana pitkänä, hoikkana ja tyylikkäänä, ja kun hän oli porannut neulanterävän katseensa minuun, jotain pelottavan suurta oli avautunut sisälläni. Kuin pohjaton kuilu, joka houkutteli hyppäämään. 

Miehen häkellyttävät silmät olivat loistaneet kylminä ja kovina kuin smaragdit, ja ne olivat mittailleet minua sekuntien kuluessa tavalla, joka oli saanut minut tuntemaan itseni läpivalaistuksi. Sitten ne olivat kääntyneet pois. Kuten entisaikojen siniveristen silmät vastenmielisestä maalaisesta. Olin änkyttänyt tervetulotoivotukseni ja pahoitellut kummallisen kimeällä äänellä, etten voinut kätellä. Felix oli riisunut kaulahuivinsa ja hanskansa hitaasti naulakkoon ja ollut hiljaa. Pitkän tovin kuluttua hän oli sanonut latteasti:

-Hyvää joulua. 

Olin huutanut Tapiota lähes hätääntyneenä. Vaikka minulle oli sanottu niin vähän, minusta oli tuntunut kuin olisin jäänyt satimeen. En ollut pystynyt tekemään muuta kuin imemään itseeni kaikkea, mitä edessäni näin. Jokaista piirrettä, kulmaa ja senttiä. Paksuja kulmia ja alabasterin valkoista ihoa. Voimakasta nenää ja aistillista suuta. Jokainen havainto oli vääntänyt vatsanpohjaani aiempaa tuskallisemmin, ja vaistomaisen pelokkaana olin alkanut peruuttaa pois päin lahjat yhä sylissäni. Olin törmännyt takaa tulevaan Tapioon. 

-Tervetuloa! Sä sitten tapasitkin jo Alisan, mieheni oli tervehtinyt. 

Olin saanut osakseni vaisun nyökkäyksen. 

-Joo, Felix oli vastannut.

Se summasikin melkein kaiken, mitä hän minulle vuosien mittaan oli sanonut. Joo. Ei. Hei.

Päästyään perheeni ja Tapion sukulaisten pariin Felix oli osoittautunut taitavaksi keskustelijaksi. Hän oli kertonut henkeäsalpaavan jännittäviä tarinoita vaelluksiltaan mutta myös eurooppalaisilta kasinoilta, joissa hän oli pelannut pokeria jo 16-vuotiaasta alkaen. Hän oli kuunnellut kiinnostuneena vanhempieni kertomuksia pilkkiretkiltä tai hirvenmetsästyksestä, ja sisareni Marjaanan vitsikkäille jutuille päiväkodin arjesta hän oli nauranut. Myöhemmin hän oli opettanut kaikille pokeria ja hämähäkkipasianssia.

Mitä enemmän muut olivat rupatelleet, sitä huomaamattomammaksi ja surkeammaksi oloni oli muuttunut. Kun olin kertonut haaveilevani hyväntekeväisyysjärjestöstä, joka vielä silloin oli suunnittelun asteella, Tapion sisko Tarja oli kuitannut viiltävästi, että minun kannattaisi jättää sellaiset asiat osaajien huoleksi. Tapio oli kehunut yhteiskunnallista vastuuntuntoani, sisarenioli kysellyt, eikö sellaista toimintaa jo ollut, ja isäni oli nauranut, että Tapionkin rahat saattaisivat loppua sellaisen urakan edessä. 

Felix ei ollut sanonut sanaakaan. Kun olin vastaillut muiden kysymyksiin, hän oli tarkkaillut laiskasti sinänsä kaunista pientä Schjerfbeckiä, joka riippui joulukuusen vieressä. Samaan tapaan hän oli reagoinut kaikkeen, mitä olin sanonut. Aivan kuin minua ei olisi olemassakaan.

Ruokapöydässä puhe oli kääntynyt seurustelumme alkuaikoihin ja siihen, miten olin tutustunut Tapioon. Silloin Felix oli nostanut silmänsä turhan kuivaksi paistamastani kalkkunasta. Hänen vihreässä laserkatseessaan oli häivähtänyt iva ja suupielessään kylmä hymy. Käteni olivat siihen mennessä hionneet jo nihkeän kosteiksi, ja veressäni oli sihissyt jotain, josta en tiennyt, oliko se myrkkyä vai lääkettä. Kun ihokarvani olivat nousseet pystyyn miehen tuijottaessa minua, kauhea totuus oli valjennut minulle äkillisesti kuin salamavalon leimahdus.

Olin ihastunut päätä pahkaa aviomieheni uuteen avustajaan. Mieheen, jolla ei näyttänyt olevan mitään sanottavaa minulle. Mieheen, joka astahti taaemmas heti, kun tulin metrin päähän. Joka nojautui kauemmas, kun tarjosin hänelle lahjapakkaukseen verhottua viinipulloa. 

Siitä lähtien Felix vieraili salaisissa unelmissani, eikä niitä tukahduttanut edes miehen minua kohtaan tuntema ilmiselvä vastenmielisyys. Häpesin järjetöntä hullaantumistani ja yritin karkottaa Felixiä päästäni, mutta se oli mahdotonta. Seksin aikana hän tuli kutsumatta ja vastusteluista piittaamatta. Samaan tapaan hän minua kuvitelmissani käsittelikin – omavaltaisesti ja rumia hävyttömyyksiä korvaani kuiskien. Kun aika kului ja avioliittoni näivettyi, en enää edes yrittänyt taistella unelmiani vastaan. Päinvastoin, annoin Felixin vallata yhä enemmän tilaa.

Tapion kunnon heiketessä Felix alkoi vierailla kotonamme useammin. Välimme eivät silti kehittyneet yhtään mihinkään. Jos törmäsin häneen, hän tervehti ja käveli suoraa päätä Tapion työhuoneeseen tai makuuhuoneeseen. Kun hän lähti, hän sanoi moikka tai huomiseen. Tunsin itseni aaveeksi omassa kodissani. 

Silti haaveilin yhä päivästä, jolloin mies jollain ilveellä ymmärtäisi, että olin aivan hyvä ihminen. Jopa kiinnostava. Sellainen, jolle voisi edes hymyillä.

Oli oikeastaan siunaus, että en saanut edes sitä hymyä. Tajusin tietysti järjellä, että mieheni avustaja jos kuka oli ihminen, jonka kanssa minun pitäisi käyttäytyä asiallisesti, mutta minua kalvava nälkä etsi aina tilaisuuksia katsoa Felixiä ja keksiä jotain sanottavaa. 

Pari päivää sen jälkeen, kun Tapio oli ehdottanut, että hoitaisin fyysiset tarpeeni muiden miesten kanssa, Felix oli tullut yllättäen käymään. Tapio oli silloinkin ollut sairaalassa lääkärin vastaanotolla ja vasta matkalla kotiin. Olin keittänyt meille kahvia Felixin vastusteluista huolimatta, ja sillä aikaa, kun kahvi tippui, olin yrittänyt punastellen änkyttää hänelle kysymyksiä hänen vaellusharrastuksestaan ja jotain älytöntä korttipeleistä.

-Mä en oo ehtiny mitään nyt. On ollu liikaa töitä, Felix oli vastannut yksitotisesti. 

Heti kun olin työntänyt hänelle kahvimukin käteen, hän oli kääntänyt selkänsä ja kävellyt pois. Minä olin jäänyt pöytään kasvot nöyryytyksestä palaen ja tajunnut, että jos Felix olisi ollut edes pari astetta ystävällisempi, olisin tehnyt itseäni tykö kaikin keinoin jo ennen kuin minulla edes oli lupa käydä vieraissa. 

Paitsi häneenhän minulla ei ollut lupaa nytkään. Hänhän jos kuka oli lähipiiriä, johon Tapio oli pyytänyt olemaan sekaantumatta.

Olin ottanut härkää sarvista. Vain muutama päivä Felixin vierailun jälkeen olin tavannut eräässä hyväntekeväisyystapahtumassa Royn, joka oli juuri nimitetty liiketoiminnan kehitysjohtajaksi pankkiin, josta Tapio omisti osan. Mies oli nelikymppinen ja karhean komea tumma britti, ja hän oli tullut tilaisuuteen Tapion kutsumana – pitämään vähän hauskaa. Mies flirttaili minulle hienostuneesti ja hyvän maun rajoissa koko illan. 

Olin ollut hermostunut, suorastaan kauhuissani, mutta yhtä aikaa päättäväinen. Niinpä olin kulauttanut pari viinilasillista enemmän kuin yleensä ja hiukan hiprakassa olin kysynyt, halusiko Roy tavata minut kahden kesken. Hän oli halunnut. Ja kysynyt, pääsisinkö hänen hotellihuoneeseensa seuraavana päivänä. 

Olin kertonut kotiin palattuamme suunnitelmastani Tapiolle: hän oli vain nyökytellyt ja antanut siunauksensa. Hän oli ollut väsynyt ja tarvinnut unta. Seuraavana aamuna hän oli vielä nukkunut, kun minä olin livahtanut hotelliaamiaiselle Royn kanssa. Vain puolta tuntia myöhemmin olin päätynyt tyylikkääseen hotellihuoneeseen harrastamaan seksiä miehen kanssa, joka oli edellisiltana esitellyt kuvia lapsistaan ja vaimostaan. 

Minua oli hävettänyt, mutta olin ollut niin kauan ilman seksiä, että Royn kaukaiset perhevelvoitteet olivat hävinneet päästäni, kun mies oli repinyt vaatteet päältäni. Hän oli nussinut minua nautinnosta urahdellen, ja minä olin lauennut kerta toisensa jälkeen – osittain ehkä siksi, että mies ei tuntunut saavan minusta tarpeekseen ollenkaan.

Roysta oli tullut vakiorakastajani. Seksi hänen kanssaan oli räjähtävän paheellista, mutta yhteen hän ei kyennyt. Felixiä hän ei saanut mielestäni. Heti kun fyysinen nautinto hellitti, minulla oli tilaa ajatella taas Felixin jäätävän vihreää katsetta. Sormenpäitä, jotka olivat joskus viivähtäneet kädelläni, kun olin ojentanut hänelle leipälautasta tai viinilasia. 

Olin ottanut pian toisen rakastajan. Ja sitten kolmannen. Itsetuntoni ja flirttailutaitoni olivat kasvaneet kohisten, mutta uskottomuuden rajan ylitettyäni olin ylittänyt jotain muutakin. En jaksanut potea enää syyllisyyttä siitä, että oli väärin haikailla aviomiehen assistentin perään. 

Kun Felix oli esitellyt Instagram-tiliään sisarelleni eräänä juhannuksena, olin luonut uuden tilin salanimellä ja pistänyt Felixin tilin seurantaan. Miehellä oli melkein kymmenentuhatta seuraajaa, joten minulla ei ollut juurikaan paljastumisen vaaraa varsinkaan, kun en ladannut tililleni yhtä ainutta selfietä. Sosiaalisen median kautta pääsin sen Felixin seuraan, jonka perheenjäseneni aina tapasivat. Miehen, joka suhtautui elämään intohimoisesti ja huumorilla. Jonka suu kääntyi helposti hymyyn ja silmät olivat syvät kuin meri. Joka salpasi hengitykseni kilometrien päästäkin. 

Felixin tili keskittyi pääasiassa luonnossa liikkumiseen ja sen kuvaamiseen, ja pian halusin itsekin kokeilla, saisinko mielenrauhaa metsästä. Olin nuorempana kuulunut partiolaisiin ja patikoinut pitkiäkin matkoja Keski-Suomen maisemissa. Kun kaikenlaisesta liikunnasta pitävä ystäväni Mirja vielä sattui muuttamaan samoihin aikoihin Helsinkiin, aloin ulkoilla hänen kanssaan. Tein ulkoilusta ja patikkaretkistä uuden tilini sisällön, ja vaikka siinä ei ollut mitään väärää tai paheksuttavaa, en kertonut siitä kenellekään. 

Luonnossa vaellus tosiaan teki minulle hyvää henkisestikin. Siellä unohdin Tapion haukut ja monet muutkin murheeni. Mutta en Felixiä. Instagram ja yhteinen harrastus kytkivät minut vain entistä tiukemmin kiinni mieheen. Muutaman kuukauden vaatimattoman tykkäilyn jälkeen olin uskaltanut tehdä pidempiä huomioita Felixin postauksista. 

Olin ollut naurettavan liikuttunut, kun Felix oli alkanut seurata minua ja kehunut joitain kuviani kauniiksi. Olin kysellyt hänen työstään ja hymyillyt koko päivän, kun hän oli vastannut ja kirjoittanut pakenevansa harrastuksensa avulla piinkovaa bisnesmaailmaa. 

Vähitellen viestittelymme oli muuttunut jokaviikkoiseksi. Kerroin tekeväni työtä hyväntekeväisyysjärjestössä, jota en erikseen nimennyt, mutta nimesin lempikirjani ja -elokuvani. En ollut yllättynyt, että Felixin kirjavalinta osui Vanhukseen ja mereen, mutta siitä olin, että hänen suosikkielokuvansa oli Parasite. Stalkkerimainen väijyntäni nolotti minua, mutta lopettamisesta en enää haaveillut. Satunnaiset, lyhyet keskustelut Felixin kanssa toivat elämääni valtavasti iloa, vaikka ne eivät kovin syvällisiksi yltyneetkään. 

Puhelimeni kilahti taas, ja putosin haaveistani takaisin kotisohvalle. Mikaelilta oli tullut taas uusi viesti. Sipaisin sen kärsimättömästi sivuun, ja aloin naputella Felixille yksityisviestiä. Halusin kirjoittaa ketunpoikasista tai ilveksestä, mutta oikeat sanat eivät vain suostuneet tulemaan. Niinpä kirjoitin, mitä mieleen tuli. 

Ootko sä koskaan aatellu valokuvata ammattimaisesti? Mun mielestä sulla on uskomaton kyky tallentaa hetkiä niin eläinten kuin ihmisten elämästä. Oot sä muuten aika kuvauksellinen itekin.:)

Painoin käsi täristen viestin menemään ja kaduin saman tien. Rintaani kouristi mahdollisuus, että Felix pitäisi minua mauttomana ja lakkaisi vastaamasta. Kirjoitin nopeasti perään:

Anteeksi, jos toi äskeinen viesti oli susta tökerö. Mä en halua häiriköidä millään henkilökohtaisuuksilla. 

Vapisin jo kauttaaltaan ja painoin käteni hetkeksi kasvoilleni. Pakottauduin muistamaan Mikaelin ja sen, että hän oli huomattavasti parempi ja mikä tärkeintä, innokkaampi vaihtoehto. 

Avasin miehen lähettämät viestit ja tunsin vastahakoisuuden ja innokkuuden kummallisen sekoituksen pyörähtävän vatsassani. Mikael ilmoitti olevansa vapaa vaikka koko viikonlopuksi, ja minä ehdotin nopeasti yöpymistä Nauvon huvilalla. Nauvossa olisi paljon tilaa ja yksityisyyttä – ja mikä tärkeintä, se oli tarpeeksi kaukana.

Mikael soitti melkein saman tien, ja annoin hänelle osoitteen ja reittiohjeet. Mieltäni painoi se tosiasia, että Tapio voi todella huonosti, mutta toisaalta – vielä sairaalassa mieheni oli käskenyt minun painua helvettiin. Hän todella oli käyttänyt sitä ilmaisua.

Heittelin laukkuun kaikenlaista seksikästä, mikä korostaisi vartaloani ja tekisi Mikaelin toivottavasti himosta hulluksi. Meikit, korut, pari seksilelua, pikkuruiset bikinit. Puin päälle yksinkertaisen vihreän kesämekon, mutta sen nakkaisin syrjään heti perille päästyäni. 

Vuittonin kassi oli jo yhtä valmiina kuin minäkin, kun puhelimeni piippasi vuoteella. Oletin viestin olevan Mikaelilta, mutta olin väärässä. Polveni pettivät, valahdin sängylle istumaan ja avasin hätäisesti Felixin lähettämän vastauksen. 

Ei sun viestissä ollu mitään tökeröä. Kiitos. Vaikka mä pidänki metsän eläimiä kuvauksellisempina kuin omaa naamataulua. Saanko mä kysyä, miltä sä näytät? Ja mikä sun nimi on? Mä en halua tungetella, mutta mä aattelin, että ollaan ehkä tarpeeksi kauan kirjoiteltu nimimerkeillä.

Vilkaisin juuri pakattua kassiani ja käsilaukkuani ja yritin saada itseni liikkeelle, mutta totta kai se oli ylivoimaista. Mahdotonta. Luin viestin kerta toisensa jälkeen ja halusin vastata edes jotain. Mietin hetken, ja sitten taiteilin vastaukseksi jotain, mikä oli edes jotensakin totta.

Mua kutsutaan Liisaksi.:) Mun tukka on tummanvaalea, mulla on tylsän siniharmaat silmät ja mä oon keskimittainen. Mä en laita kuvaa, kun mä oon varattu, enkä mä halua antaa väärää kuvaa. Tyhmää töksäyttää jotain tällaista tähän nyt, varsinki kun mun viesti saattoi kuulostaa flirtiltä.

Viesti oli täynnä puolitotuuksia. Hiusteni sävy tosiaan oli tummanvaalea, mutta ne oli aina sävytetty vaaleammiksi, ja 175-senttisenä taas olin keskimittainen, jos miehet laskettiin mukaan. Liisaksi ja Lissuksi minua oli kutsuttu lapsena. Loput viestistä puolestaan teki oloni jo täydellisen naurettavaksi, sillä kuulostin hyveellisemmältä kuin olinkaan varsinkin, kun olin mennyt kehumaan miehen ulkonäköä. Mutta joku syyhän minulla täytyi olla, etten lähettänyt kuvaa. 

Vakuuttelin itselleni miljoonatta kertaa, että oli oikeastaan hyvä, että Felix inhosi minua niin syvästi. Jos hän olisi kohdellut minua kuten muita ihmisiä tai sosiaalisen median minua, olisin tuhonnut maineeni, avioliittoni ja sitä myöten Versonkin jo aikaa sitten. 

Suljin puhelimen ja työnsin sen älyttömän kalliiseen käsilaukkuuni. Olin jo pitkään leikitellyt ajatuksella, että jakaisin osan valtavasta vaate- ja asustevalikoimastani yhdistykseni vähäosaisille. Jollekin 18-vuotiaalle opiskelijatytölle Fendin laukku olisi aarre, kun minulle ylellisyystuotteet olivat olleet jo vuosia niin itsestäänselviä, että niissä ei ollut enää mitään erikoista tai mielenkiintoista. 

Heilautin laukun olalleni ja lähdin kohti eteistä. Kun kuulin auton äänen pihalta, jähmetyin paikoilleni. Lyhyen ajotien päässä oli portti, joka oli kiinni. Tulijan olisi pitänyt soittaa kelloa, jotta olisin tiennyt avata sen. Ellei sitten käyttänyt kaukosäädintä, kuten minä, Tapio ja…Felix. 

Epäonnisen kahvitteluyritykseni jälkeen en ollut ollut talossa kahden Felixin kanssa. Olin joskus jopa ihmetellyt, oliko mies varta vasten aina varmistanut, että Tapio tai joku muu olisi paikalla verenhimoisten viettely-yritysteni varalta. 

Mieleni teki karata takaisin makuuhuoneeseen, mutta jokin pyrki sinnikkäästi tietoisuuteeni. Jokin kiinnostava, joka…Sitten tajusin sen. Olin saanut mieheltä viestin vain parikymmentä minuuttia sitten. Pomon ollessa pois pelistä hänen päivänsä oli muuttunut kiireisestä kaoottiseksi, ja hän oli ajanut tänne Helsingistä. Ja siinä kiireessä hän oli pysähtynyt vastaamaan minulle. 

Tiesin olevani hullu, mutta sydämeni hakkasi, ja jalkani tuntuivat irtautuvan maasta. Jos Felix olikin vähän ihastunut Instagram-seuraajaansa, hän ei tietenkään tiennyt, että se olin minä. Mutta silti. Silti. 

Kun mies avasi oven, leijuin yhä ilmassa kiihtyneet kipinät kehossa tanssien. Felixillä oli yllään musta liivipuku, joka oli lähes hänen tunnusmerkkinsä. Se istui upeasti leveillä harteilla, vaikka olikin valmisvaate. Olin huomaamattani oppinut erottamaan sellaiset asiat melkein kymmenen vuoden aikana. Kun Felix huomasi minut, hänen kulmikkaat kasvonsa kiristyivät, mutta hän nyökkäsi ja sanoi ilmeettömästi:

-Ai moi.

Kuten aina Felixin seurassa, aivoni raksuttivat tyhjää. Olisin halunnut olla kiinnostava ja sukkela, osoittaa, että minussakin oli mielipiteitä ja luonnetta, mutta tilaisuuksia tuli äärimmäisen harvoin ja silloin kun tuli, kävi kuten nyt. Kieleni juuttui kitalakeen, eikä ulos tullut mitään. 

Mies sipaisi osan otsatukkaansa korvansa taakse tutulla liikkeellä ja lähti tulemaan minua kohti, silmät kohdistuneina jonnekin taakseni. Hän oli jo astumaisillaan ohitseni, kun liikahdin samaan suuntaan – ehkä vahingossa, ehkä aiemman viestittelyn rohkaisemana. En ollut varma. Joka tapauksessa kompuroin koroillani ja törmäsin Felixiin. 

-Anteeksi, mies murahti ja tarttui käsivarsiini. 

Hän ei ollut koskettanut minua sillä tavalla koskaan – eikä paljon muutenkaan. Katseeni lennähti  vihreisiin silmiin, ihoni kareili kuumana ja kylmänä, ja vatsanpohjassani räpytteli parvi pääskysiä. Hiljaiset sekunnit kasvoivat kokoa ja pituutta, ja kaikki mitä niiden puristuksissa kuulin, oli sydämeni jyskytys. Kun Felixin kasvot painautuivat aavistuksen lähemmäs, liikahdin kuin kutsun saaneena kohti. Ilman että edes tiedostin asiaa, kohotin kättäni ja annoin sormenpäideni liukua hänen rinnalleen.

En saanut tietää, mitä olin aikeissa tehdä, sillä Felixin puhelin hänen povitaskussaan alkoi soida. Hän kavahti taakse päin, ja samoin tein minä. Mies ei sanonut mitään, mutta ei hän vastannut puhelimeenkaan. Hänen kasvoilleen kohosi jähmeä, kylmä kohteliaisuus, jota olin oppinut vihaamaan, ja yhtäkkiä pelkäsin, mitä hän sanoisi.

-Tapio on sairaalassa, keksin vinkaista. 

Felix nyökkäsi hitaasti.

-Joo. Mä tulin valmistautuun. Vieraat tulee jo parin tunnin päästä.

Pusersin käsiäni yhteen ja heläytin teennäisesti:

-Tosi kiva, että sä hoidat. Ne on kai tärkeitä. Vieraat, tarkoitan. 

Kuulostin juuri niin aivottomalta kuin miksi Tapion piirit ja muutkin olivat aina minut leimanneet. Korjasin vaivautuneena kassini olkahihnaa ja vilkaisin Felixiä pikaisesti silmiin. 

-Missä kunnossa Tapio on? Mä puhuin sen kans vaan muutaman sekunnin, kun se oli matkalla sairaalaan, mies kysyi.

Kaulaani pitkin hiipi puna, kun minua muistutettiin aviomiehestäni ja hänen terveydentilastaan. 

-Se on…keuhkokuume taas, puristin vaivalloisesti.

Felix vilkaisi isoa kassiani. Ivallinen hymy venytti hänen toista suupieltään, ja hän kysyi silkkisesti:

-Ootko sä lähdössä johonkin?

-Nauvoon. Kun on niin hieno sää. Mä ajan heti takas, jos tarttee, vastasin ääni käheänä.

Puna kaivautui entistä syvemmälle ihooni. Luojan kiitos, Felix ei sentään tiennyt Mikaelista. Tai miksi olin päätynyt järjestämään itselleni seuraa juuri tällaisella hetkellä. 

-Tapio tietää. Se käski mun lähteä, minä melkein kuiskasin. 

Se ei ollut aivan sataprosenttisen totta, mutta koska Tapio oli häätänyt minut kiroillen sairaalasta, häntä tuskin kiinnosti, missä aikaani vietin. Felixin silmät liukuivat kasvoiltani olkapäälleni, ja sävähdin yllätyksestä, kun hänen lämpimät sormenpäänsä käväisivät paljaalla ihollani. Nielaisin sähköä, joka kyti sisälläni ja sähisi kurkussani, ja tajusin pahasti jälkijunassa, että hän oli korjannut mekon pudonneen olkaimen paikoilleen. Jäin jumiin oudon intiimiin eleeseen, enkä heti hahmottanut keskustelusävyyn lausuttua loukkausta, joka tuli seuraavaksi.

-Sehän tekee siitä sitten tietysti täysin normaalia. Tylsäähän se on vanhaa ja sairasta miestä hoivata, Felix totesi.

Hän kiersi minut huolellisesti kuin likaisen lätäkön ja vasta, kun kuulin työhuoneen oven painuvan kiinni, tajusin rynnätä ulos talosta. Pakoon.

__________________________________

KUNINGASVÄRISUORA – JUONIKUVAUS

Rikas, vanha mies. Kaunis, nuori vaimo. Peluri, jolle kuolema on voittava käsi. 


Alisa on ollut vuosia loukussa myrkyllisessä avioliitossa, joka on tarjonnut hänelle rajattomasti rahaa mutta vienyt paljon tärkeää. Useimmat ovat kuvitelleet hänen jääneen liittoon leveän elämän vuoksi, mutta todelliset syyt ovat toiset.

Alisa on rakentanut vuosia hyväntekeväisyysjärjestöä, jota hänen miehensä on rahoittanut, ja jolla on hänelle henkilökohtaisesti suuri merkitys. Lisäksi hän on häpeäkseen kuolettavan ihastunut miehensä assistenttiin, salaperäiseen Felixiin, jolla on epämääräinen menneisyys, ja joka karttaa Alisaa kuin ruttoa. 

Miehensä kuollessa Alisa löytää itsensä häpeällisestä tilanteesta, joka paisuu järkyttäväksi seksiskandaaliksi. Kaiken lisäksi tilannetta todistaa Felix, jonka mielikuva Alisasta painuu pohjamutiin. Testamentin paljastuessa käy myös ilmi, että Alisan järjestö on pian puilla paljailla. 

Lohduttomassa tilanteessa Alisa vannoo pelastavansa edes järjestön, mutta se on vaikeaa. Ainoa, joka todella voi auttaa, on Felix. Rukoukset eivät Felixiin tehoa, mutta mies ehdottaa vaihtokauppaa. Jos Alisa käyttää ulkonäköään ja vartaloaan miehiin, jotka hän nimeää, hän auttaa järjestöä. 

Alisaa sellainen kauppa kammottaa, mutta hän suostuu. Eikä suinkaan vain järjestön vuoksi. Myrskyn keskellä hän on saanut maistiaisen siitä, millaista Felixin rankaiseva intohimo on. Alisa tarvitsee sitä epätoivoisesti lisää – vaikka sitten joutuisi makaamaan muiden kanssa. 

Lilithin tarinat – TEOSLUETTELO