Ajatuksia Hotwifesta ja avoimista suhteista
Sisältää mainoslinkkejä *
Paheellinen Hotwife – reunalla tuli äänikirjapalveluihin ja e-kirjakauppoihin jo viime viikonloppuna, mutta minulla oli sen verran puuhaa, että unohdin postailla siitä tänne blogiin (jos kiinnostaa, tsekkaa hinnat Adlibris/Suomalainen/Elisa kirja – ne vaihtelevat!). Tarinahan on itsenäinen jatko-osa alkuperäiseen Hotwifeen, eikä meno ole yhtään säädyllisempää, vaikka Raakel on toteuttanut itseään hotwifenä jo vuosia.
Minulla oli alun alkaen vähän sellainen viha-rakkaus-suhde ajatukseen jatko-osasta. Oman kokemukseni mukaan kirjojen jatko-osat eivät yleensä tarinaa paranna tai tuo kauheasti lisäarvoa (kuten eivät useimmat leffajatkotkaan), ja vaikka sain nimen omaan tästä tarinasta jatkopyyntöjä, minulla ei sellaista ollut aikomusta kirjoittaa. Sitten vain tapahtui jotain, ja aloin vähän vahingossa säätää mielessäni Raakelin seuraavia edesottamuksia. Ehkä vähän pahanilkisesti, kun pari jatko-osasta haaveilevaa lukijaa antoi ymmärtää, että he olisivat halunneet, että tarina kulkisi samaa latua. Eli hotwife-Raakel panee ketä haluaa ja aviomies Sakari läähättää kiihkosta. 😀
No, en ole mikään Nobel-kirjailija, enkä halua ollakaan, mutta johan sellaista nyt olisi tylsä kirjoittaa. Niinpä kaivoin Manuelin naftaliinista ja työnsin hänet taas Raakelin tielle.
Ehkä lopetin tarinan niin kuin lopetin myös siksi, että minua juuri silloin pisti silmään lehdistössä kovasti auvoisena markkinoitu avoin/vapaa suhdemuoto. En tiedä, oliko vaikutelmani oikea, mutta osuin lukemaan lyhyen ajan sisällä useamman artikkelin siitä, kuinka upeaa on olla polyamorinen tai avoimessa suhteessa.
Erilaisten suhdemuotojen esille tuominen on minusta pääasiassa oikein hyvä juttu, ja olen itsekin sitä mieltä, että seksielämän ei tarvitse rajoittua yhteen partneriin, jos molemmat osapuolet ovat asian kanssa sinut. Se, mikä minua häiritsee, on näiden juttujen kritiikittömyys. Kerrotaan vaikeista ajoista, eron partaalla kärvistelystä, väsymyksestä ja sitten ahaa-elämyksestä. Siitä kuinka moniavioisuus tavalla tai toisella on pelastanut elämän.
Uskallan puhua tästä siksi, että minulla on itselläni asiasta kokemusta. Olen siitä tässä blogissa aikanaan kirjoittanutkin, mutta kerronpa lyhyesti uudestaan: minä ja ex-mieheni kun yritimme pelastaa liittoamme avoimella suhteella.
Mieheni sairasteli, minä sairastelin, liitossamme oli hirveästi pahaa verta ja myös vuosien seksittömyys painoi erityisesti minua. Osasimme ongelmista huolimatta keskustella asioista ja lopulta nostin kissan pöydälle. Minä tarvitsin seksiä. Tulisin hulluksi, jos en saisi miestä. Piste.
Mieheni myönsi, että aikaa oli kulunut liikaa, ja että tilanne ei voisi jatkua samalla tavalla. Kun kysyin suoraan, hän sanoi vieläkin pitävänsä minua haluttavana, mutta silloin seksistä ei vain tullut mitään. Minä esitin avointa suhdetta.
Pohdimme asiaa jonkin aikaa, ja lopulta sovimme, että sain järjestää itselleni seuraa. Se onnistui helposti. Minulla oli kokeilumme aikana useampi rakastaja. Muutama yhden illan juttu, kolme pidempää suhdetta.
Aluksi olin suorastaan huumaantunut. Oli ihanaa saada huomiota, kehuja, käydä treffeillä ja naida. Viettää paheellisia öitä hotelleissa ja yhden kerran jopa erään miehen kotona, kun vaimo oli poissa. Puhelimeni lauloi jatkuvasti, pääni kihisi uusia öitä suunnitellessa ja ajatukseni totta vieköön irtosivat välillä arjesta.
Sitten tuli kiukku. Olisin toivonut, että mieheni olisi kysellyt enemmän ja ollut mustasukkainen. Hän olikin tavallaan. Joskus hän kyseli, voisiko tulla suunnittelemalleni viikonloppureissulle mukaan ja aina minä lupasin. Huomasin olevani aivan valmis perumaan seksitreffini, jos olisin saanut treffit mieheni kanssa. Siitä huolimatta, että näimme toisiamme joka päivä ja melkein joka päivä riitelimme.
Tajusin jonkin ajan kuluttua, että minä en lopulta viihtynyt avoimessa suhteessa. Se ei sopinut luonteelleni. Kuten aiemminkin kirjoitin, olen ihminen, joka ei helposti taivu rutiineihin eikä oikein siedä rajoja (ainakin niitä pitää aina koetella, jos ne tuntuvat tarpeettomilta). Parisuhteen rajaa minä kuitenkin kaipasin – se tuntui jotenkin niin perimmäiseltä, turvaa tuottavalta tekijältä.
Reilun vuoden kokeilun jälkeen intoni lopahti, ja huomasin, ettei kuvio vain ollut minua varten. Se ei pelastanut avioliittoani, vaikka väitän, että rakastimme yhä toisiamme. Asiat menivät vain monella eri tavalla todella solmuun ja ehkä lopulliseen päätökseen vaikutti avoin liittokin siksi, että minä olisin kaivannut mustasukkaisuutta ja rajoja, vaikka siinä ei ollut tietenkään järjen tasolla mitään järkeä. Eihän minun mieheni mitään pahaa ollut tehnyt.
Meille kävi sillä tavalla hyvin, että olemme parin vuoden etäisyyden jälkeen palanneet tärkeäksi osaksi toistemme elämää. Yhteinen lapsi pakotti siihen, mutta nykyisin vietämme yhdessä juhlia, nautimme viiniä, puhumme politiikasta tai elokuvista, olemmepa käyneet läpi avioliittomme kipupisteitäkin. Eli loppu hyvin kaikki hyvin.
Minusta vain tuntuu, että näin 7-8 vuotta kokeiluni jälkeen avoimesta liitosta tai polyamoriasta on alettu kirjoittaa vähän turhan palvovasti. Ei mikään suhdemuoto yksistään suhdetta pelasta, jos siinä on ongelmia, ja koska ihmiset ovat vajavaisia ja aika usein huonoja kommunikoimaan (ainakin Suomessa), vaarana on, että tällaiseen kuvioon lähdetään liian helposti.
En itse tiedä, lähdinkö liian helposti avoimeen suhteesen, kun tilanne oli mikä oli. Ainakin olisin voinut vaikka pyytää miestäni mukaan. Olemme molemmat vähän kinkyilyyn taipuvaisia, enkä näin jälkeen päin käsitä, miksei se tullut silloin mieleeni. Parinvaihto tai ryhmäseksi yhdessä sopisi todennäköisesti minulle huomattavasti paremmin.
Polyamoriaa en itse ole kokeillut enkä kokeile (ainakaan rinnakkaisia seksiä sisältäviä suhteita), koska minua uuvuttaa pelkkä ajatus useammasta sitoutuneesta parisuhteesta. Ex-mieheni pyörii nykyisin aika paljon bdsm-/sidontapiireissä, ja hän kertoi, että siellä polyamoriaa tapaa paljon. Melkein yhtä paljon kuulemma myös kännistä valitusta siitä, kuinka nais-/miesystävä 1 ei saa tarpeeksi huomiota, kun nais-/miesystävä 2 tai 3 vie puolisolta liikaa aikaa (siitäkin huolimatta, että kertojalla numero 1 itsellään olisi myös monta suhdetta).
Olen huomannut, että aika monissa artikkeleissa kyllä muistutetaan keskustelun tärkeydestä tällaisista suhteista sopiessa, mutta hei. Kuinka hyviä me suomalaiset olemme puhumaan vaikeista asioista ja mikä on seesteisen sopusoinnun todennäköisyys, jos kuvioon liittyy esim. 4-6 ihmistä?
En ollenkaan väitä, ettei polyamoria tai avoin suhde olisi mahdollinen ja onnea tuottava suhdemuoto. Väitän vain, että ihmiset ovat erilaisia erilaisine odotuksineen ja vaara tulla onnettomaksi on aivan yhtä todellinen kuin monogaamisessa suhteessa.
Tai ehkä minä olen vain tunkkainen pessimisti, kun omalla kohdallani homma ei toiminut. Mutta mihinkäs muuhun sitä nojaisi mielipiteensä kuin omiin kokemuksiinsa?
Nyt kuitenkin hyvää viikonloppua! Toivotaan, että Käärijä pärjää maailmalla – minusta olisi iso juttu jo viiden parhaan joukkoon sijoittuminen!
t. Lilith