Lilith luetuimpien listalla
Kohta on jo talvi. Tällä tavalla äitini sanoo aina, kun juhannus on juhlittu ja mansikkakakun jämät työnnetty jääkaappiin. Minä en suostu olemaan aivan niin pessimistinen, mutta eihän siitä mihinkään pääse, että keskikesän juhla on taas ohi ja heinäkuu kohta ovella. Me juhlimme eksäni ja tyttäreni kanssa sangrian ja voileipäkakun voimin ja jäin jopa entisen puolisoni luo nukkumaan, kun juutuimme keskustelemaan ja katsomaan elokuvaa pitkälle yöhön.
Olinkin vähän tavallista juhlallisemmalla tuulella. Juuri ennen juhannusta vaelsin Adlibriksen Mitä Suomi lukee-listalle. Huomasin ilokseni ja hämmästyksekseni, että Opettaja nökötti tämän kirjakauppaliiton tekemän kuukausittaisen listauksen kahdenkymmenen luetuimman e-kirjan joukossa sijalla 19 (kotimainen kaunokirjallisuus). Lyhyen asiaan perehtymisen jälkeen ymmärsin, että listalle on laskettu siis kaikkinainen myynti kirjakaupoista ja äänikirjapalveluista. Kun ottaa huomioon, että erotiikkaa genrenä piilotellaan (esim. Bookbeat), eikä kirjojani saa painettuina lainkaan, olin ihan oikeasti aika puulla päähän lyöty.
Olen kiittänyt teitä lukijoitani jo monet kerrat ja varmasti osa blogin seuraajista on lukenut Opettajan jo omakustanteena, mutta kiitos silti. Ja kiitos uusille lukijoille myös. On aivan mahtavaa, että oman mielikuvituksen tuotteet viihdyttävät muitakin. <3
Ostin sitten juhannukseksi myös pullon kuohuviiniä ja iltaa myöten saatoin olla jo aika mukavassa laitamyötäisessä. Onneksi eksä osallistui tissutteluun ja keskusteluun, joka sivusi teini-ikäisen maailmankuvaa, rakkauselämää, uskontoa, politiikkaa ja muotivirtauksia. Varmasti vähän muutakin, sillä olemme molemmat erakoitumiseen taipuvaisia ihmisiä, ja sitten kun pääsemme ihmisten ilmoille, pitää päästää kieli laulamaan ja päähän purkautuneet ajatukset valloilleen.
Kun palasin seuraavana päivänä kotiin, huomasin edellispäivän keskustelut mielessäni ajattelevani, kuinka mukavaa olisi, jos olisi edes jonkinlainen seksielämä. Ehkä parisuhdekin. Koska olen hylännyt tällä erää Tinderin ja kinkyilyt, päätin kokeilla Valoa – palvelua, jota markkinoidaan kristillisenä deittipalveluna.
Olin huomattavan pettynyt, kun huomasin, että sovellus on Tinderin kopio pyyhkäisyjä myöten. Tykkäyksiä sateli tasaisen tappavaan tahtiin, mutta osumia vaikutti tulevan vähemmän kuin Tinderissä ja viestejä vielä vähemmän. Kun sitten mukavannäköinen mies laittoi treffikutsun, minä jänistin ja poistin koko sovelluksen.
Olen jo jonkin aikaa pohtinyt, miksi tämä on niin vaikeaa. Eksäni sanoi ääneen sen, minkä tiedän itsekin olevan totta – eli että kun deittailuhommiin lähtee, täytyy hyväksyä, että paskaa sataa niskaan. Hän tarkoitti lähinnä sitä, että välillä tulee hylätyksi. Että deittikaveri ei halua kahvittelun jälkeen nähdä enää tai jättää vastaamatta viesteihin.
Olen treffaillut elämäni aikana niin paljon, että vastaan on tullut monenlaista suhaajaa. Olen torjunut itse miehiä ja joskus minutkin on torjuttu – tosin aika harvoin. Silti huomaan pelkääväni, että minua ei hyväksytä sellaisena kuin olen.
Olen deittaillut tosissani viimeksi joskus vuosina 2016-2017 ja paitsi että olin nuorempi, olin myös huomattavasti hoikempi. Minulla on yleisesti ottaen hyvinkin vahva itsetunto, mutta kun vaikean masennuksen ansiosta vedin kuukausikaupalla suklaata ja lihoin parikymmentä kiloa, oli kaiken muun pahan olon ohessa ikävää huomata, kuinka treffien asenneilmapiiri viileni monta astetta. Parillakin treffikumppanilla oli niin kiire, että he näyttivät haluavan melkein juosta tiehensä. Joku ei halunnut edes tavata, vaikka keskustelu oli sujunut hienosti – sen jälkeen, kun olin lähettänyt kuvan.
Lopulta vointini meni niin huonoksi, että treffailusta ei tullut enää mitään, mutta aina kun yritän käynnistellä projektia uudelleen, nämä vanhat muistot saavat otteeseensa. Tiedän aivan sataprosenttisen varmasti, että kaikki miehet eivät tuijota painoa ja tunnen ihmisiä, jotka ovat pariutuneet huomattavasta ylipainosta huolimatta. Jotenkin vain vanhat torjunnat sekoittuvat siihen lamaannuttavaan pahoinvointiin, jota vuosia sitten tunsin.
Lisäksi erityisesti Tinder vaikuttaa olevan erittäin kuvaorientoitunut paikka, jossa profiililla tai mielenkiintoisella esittelyllä ei tunnu olevan minkään valtakunnan väliä. Siksi Valokin aiheutti niin suuren pettymyksen. Olin odottanut siltä enemmän.
Tietysti olen vuosien saatossa myös tottunut ylhäiseen yksinäisyyteeni. En voisi enää kuvitellakaan ottavani samaan huusholliin miesystävää ja suurin osa arjesta sujuu hienosti aivan ilman kumppaniakin. Mutta olisihan se mukavaa edes vaikka tapailla ja löytää mies, joka pitää minusta iästäni ja painostani riippumatta.
Tosin tätä menoa saan ihmetellä maailmaa itsekseni. Kun en yksille treffeille pääse. :D
Hyvää keskikesää – alla taas teosluettelo sille, joka kuumempia tarinota kaipaa!