MEKAANIKKO 10

Päivät muuttuivat harmaiksi, ja takatalvi iski siskuntaani asti pitkän lämpimän jakson jälkeen. Se sopi mielialaani täydellisesti. Raadoin korjaamolla ja sitten tuntitolkulla Continentalin kimpussa, jotta saisin sen näpeistäni.

Kristian oli lähtenyt Julian kanssa viimeistä yhteistä yötämme seuraavana päivänä, eikä ollut sanonut mitään muuta kuin muodolliset hyvästit. Olin katsellut kalpeana ja sanattomana parin noustessa Maybachiin ja yrittänyt hillitä kylmää, joka pyörteili paitsi ilmassa myös sisälläni. Julia oli näyttänyt paikanvaihdoksesta vähintäänkin hämmentyneeltä, ja hänen silmänsä olivat seuranneet tarkkaavaisesti sekä minun että Kristianin jokaista valheellista liikettä ja ilmettä.

Siitä oli nyt viikko, ja minua kadutti. Vaikka tiesinkin tehneeni oikein.

En olisi kestänyt sitä, että Kristian makasi viereisessa huoneessa toisen naisen vieressä, vaikka se olisi ollut miten platonista. Hän oli harrastanut seksiä Julian kanssa aiemmin ja oli naimisissa tämän kanssa. Ja silti hän pyysi minua luottamaan itseensä. Se oli menneisyytemme huomioon ottaen vain vähän liikaa, vaikka ymmärsinkin miehen haluttomuuden alkaa puhua erosta heti onnettomuuden ja ystävän menetyksen jälkeen.

Päivät kuluivat siten työn parissa ja puhelinta tarkistellen. Vaikka Kristian oli sanonut, että olisi minun asiani ottaa häneen yhteyttä, en osannut olla toivomatta viestiä tai puhelua. Edes pientä Mitä kuuluu? -tyyppistä yhteydenottoa. Kun mitään ei kuulunut, kidutin itseäni kuvittelemalla Kristianin ja Julian keskusteluita. Kuinka Julia ehkä sittenkin saisi miehen muuttamaan mieltään. Ihastumaan tähän uudestaan.

Sitten suutuin. Miksei Kristian voinut ymmärtää minua? Oliko hänen mielestään normaalia tuoda vaimo saman katon alle rakastajattaren kanssa ja odottaa, että puhkuisin innosta? Oliko normaalia naida minua heti tilaisuuden tullen vaimon selän takana? Tosin en kyllä ollut pannut hirveästi hanttiin ja Kristianin puheista olin ymmärtänyt, ettei hän ollut aikonut…

Keskeytin ajatukseni, jotka kiersivät kehää, kunnes ne alkoivat pyöriä päässäni uudestaan. Ehkä noin minuutin tauon jälkeen.

En edes tajunnut, että pihaan ajoi auto, ennen sen ääni pörisi suoraan autotallin oven takana. Kukaan ei ollut ilmoittanut olevansa tulossa, joten päättelin sen olevan joko Paula tai Sohvi. Kukaan muu ei ilmestyisi ilmoittamatta. Mutta auton ääni kuulosti…

Nousin ja päätin tiukasti olla ajattelematta autojen ääniä. Mutta kun avasin autotallin oven, pihalla todella seisoi Maybach. Ja sen kuskin paikalta nousi Julia. Nainen ei ontunut enää läheskään yhtä pahasti kuin aiemmin ja hänen ruhjeensakin olivat paranemaan päin, vaikka käsi olikin edelleen kantositeessä.

En ollut erityisen ystävällisellä tuulella. En ollut ollut pitkään aikaan. Siksi kysyin vain viileästi:

-Jäikö sinulta jotain?

Julia kohotti kulmiaan ja käveli aivan lähelleni, pitkä, hoikka vartalo kauniiseen beigeen trenssiin verhottuna.

-Voisimmeko me mennä sisälle?

Mieleni teki ärähtää, etten halunnut Juliaa kilometrin päähänkään saatikka seinieni sisälle, mutta työnsin autotallin oven tarpeettoman voimallisesti kiinni ja lähdin marssimaan kohti taloa. Jos Julia aikoi kutsua minut joillekin valanuusintajuhlille tai hääpäiväkutsuille, minä…minä sitoisin hänet tuoliin, leikkaisin upean poninhännän pois ja katkaisisin toisenkin käden.

Minusta oli tulossa outoja väkivaltafantasioita elättelevä hyypiö, ajattelin, kun muistin mitä olin aiemmin kuvitellut tekeväni Kristianille.

Avasin väsyneenä poninhäntäni ja hieroin kasvojani, jotka tuntuivat kaiken aikaa joustamattomilta ja kovilta, kuin ne olisivat betonia. Tempaisin oven auki ja kävelin keittiöön kengät jalassa, jotta Julia tajuaisi, että käynti olisi lyhyt. Tai sitten hän ei tajuaisi. Kenkiä ei kai riisuttu samalla tavalla muualla Euroopassa.

Viittasin sanoitta keittiön pöydän ääreen ja istuuduin. Olisi varmaan ollut kohteliasta tarjota jotain, mutta en tarjonnut. Katselin Julian kauniita harmaita, suoria housuja ja upeaa keltaisen ja oranssin kirjavaa, ohutta kauluspaitaa ja vilkaisin sitten harmaata haalariani. Kuin yö ja päivä, ajattelin katkerasti ja toivoin, että olisin vaatinut saada vaihtaa vaatteita.

-Kyse on Kristianista, Julia aloitti, kun en alkanut jaaritella mukavia.

-Vai niin, vastasin varuillani.

Sitten muistin yhtäkkiä, että miehen isä oli kuolemaisillaan. Olin unohtanut sen omassa itsekeskeisessä surkeudessani.

-Onko…onko Kristianin isä…

Julia puisti päätään.

-Ei. En minä siksi tullut.

Henkäisin helpotuksesta ja mietin, pitäisikö minun sittenkin käydä Kristianin luona vain varmistaakseni, miten hän voi.

-Hän voi huonosti, Julia sanoi kuin kaikuna ajatuksilleni.

-Kumpi? Isä vai…

-Ei. Kristian.

Pelko alkoi puristaa sydäntäni. Tunsin kalpenevani ja käsieni tärisevän, kun kysyin:

-Mikä hänellä on? Onko se jotain vakavaa?

Julia hymyili surullisesti.

-Minä epäilen, että se on vakavaa. Vaikkakaan ei fyysinen sairaus. Tai no, hänen tapauksessaan se näyttää vaikuttavan fyysisesti ja psyykkisesti.

Katsoin naista epäillen ja toivoen. En tietenkään toivonut Kristianin voivan huonosti, mutta…

-Minä olen vihjaillut tässä pitkin viikkoa sillä, että voisimme kokeilla, olisiko meistä oikeaksi aviopariksi, koska meillä on aika paljon yhteistä. Sama ala, kokemukset, ruoanlaittoharrastus ja me, no…viihdymme toistemme seurassa.

Nainen piti tauon ja näytti epäröivän.

-Tai siis viihdyimme. Kristian on käyttänyt minua linnassa, Sibeliuksen syntymäkodissa, torilla, taidemuseossa, kävelemässä Vanajaveden rannalla…hän on käyttänyt minua lääkärikeskuksessa, kauppakeskuksessa ja kirpputoreilla. Hän on ollut koko ajan täydellinen herrasmies. Ja se on outoa. Hän tuntee minut ja…ja…Anteeksi, jos puhun suoraan, mutta minusta tuntuu, että minun täytyy. Silloinkin, kun me olimme erossa, hän flirttaili kanssani, kun tapasimme ja no, me harrastimme seksiä, vaikka olimme sopineet tapailevamme muita. Nyt hän ei edes hymyile. Hän esittelee vain kaikkea konemaisesti kuin jokin robotti, ja jos pyydän häntä vaikka ravintolaan kanssani, hän ärtyy niin, että pystyn miltei näkemään, kun hän puree hampaitaan yhteen. Sitten hän suostuu ja istuu tuijottaen eteensä koko illan.

-Mitä sillä on minun kanssani tekemistä? Ehkä hänen isänsä tilanne…?

-Minä…minä luulen, että minä tiedän, mikä häntä vaivaa. Hänen vanhemmilllaan on suuri vierashuone, mutta Kristian ilmoitti heti, että nukkuisi olohuoneen sohvalla. Ajattelin aluksi, että hän haluaa antaa minulle tilaa tai jotain muuta naurettavaa.

Julian kasvoilla käväisi tunne, joka näytti muistuttavan häpeää.

-Olisi kai minun pitänyt tajuta, että hän ei halua nukkua kanssani. Ettei hän halua tehdä kanssani mitään. Mutta minä…minä pidän hänestä ja olen sillä tavalla itsepäinen, että kun minut torjutaan, yritän entistä kovemmin. Vaikka näissä asioissa se on varmasti kaikkea muuta kuin vetoavaa.

Nainen nielaisi ja mutisi sitten:

-Minä hiivin viime yönä sohvalle alastomana ja…ja…kiipesin hänen päälleen.

Halusin sulkea korvani ja huutaa, mutta istuin vaiti tuolillani ja odotin. Julia näytti nielaisevan uudestaan.

-Kristian sai hirveän raivokohtauksen. En ole koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän työnsi minut lattialle ja alkoi huutaa. Huutaa. Hän ei koskaan huuda. Kyllähän sinä tiedät, miten hillitysti hän aina puhuu. Hän ilmoitti, ettei enää ikinä pane minua, ja että minun olisi parasta takoa se päähäni, koska…koska aivotärähdys on ilmeisesti laskenut älykkyysosamäärääni niin paljon, etten ymmärrä selviä merkkejä tai vihjeitä.

Julia näytti niin onnettomalta, että tunsin väkisinkin myötätuntoa häntä kohtaan. Tiesin kyllä, kuinka teräväkielinen Kristian saattoi olla, ja kuinka perusteellisesti hän osasi satuttaa ihmisiä vain sanoilla.

-Se oli nöyryyttävää. Gerdakin heräsi ja tuli paikalle, ja Kristian heitti vain peiton ylleni. Ja sitten…sitten hän pukeutui, otti tavaransa ja karjui, että hän menee hotelliin. Että minä voin toipua hänen vanhempiensa luona tai omassa hotellihuoneessa, jonka hän kyllä maksaa, mutta että hän…hän haluaa avioeron. Välittömästi.

Tuijotin käsiäni vähän turhan onnellisena Julian tilaan nähden ja kysyin mahdollisimman tasaisella äänellä:

-Mitä tämä kaikki minulle kuuluu?

Julia naurahti ilottomasti.

-Minä olen lähdössä kotiin vielä tänään. Kristian soitti tänään ja pyysi anteeksi, ja me saimme välimme sovittua,  mutta…on aika selvää, että hän kaipaa sinua. Silloin, kun hän ylipäänsä puhuu minulle, hän mainitsee sinut joka toisessa lauseessa. Mitä te olette tehneet. Mitä sinä olet sanonut. Mistä sinä pidät. Kuten vanhoista jenkkiautoista, lihavasta säästöpossusta, hyvästä ruoasta, tiettömällä tiellä ajamisesta kuin päätön kana. Elokuvista, dekkareista. Hän ei varmaan ole edes tajunnut, miten paljon hän puhuu sinusta, ja minä olen yrittänyt vakuutella itselleni, että te olette ystäviä tai teillä on ehkä ollut suhde, mutta että…Minä ajattelin, että kun hän toi minut tänne, se merkitsi jotain.

-Sinä olit loukkaantunut, etkä halunnut siskollesi tai äidillesi, totesin hiljaa.

-Tajuan kyllä nyt, että Kristian yritti…tehdä minun mielikseni. Hän on itse menettänyt ystävänsä Afganistanissa, eikä hänellä ollut siinä tilanteessa sydäntä panna vastaan, kun intin, että halusin nähdä Suomen. Mutta sinä aamuna, kun lähdimme täältä – minusta tuntui, että jotain oli pahasti pielessä. Minä olin se syy, eikö niin?

En katsonut Juliaa, kun sanoin yksinkertaisesti:

-Me riitelimme. Yöllä.

En aikonut kertoa, että sitä ennen olimme harrastaneet eläimellistä, kiihkeää seksiä piittamatta Juliasta pätkääkään. Julia vaikeni ja hetken kuluttua kysyin:

-Miksi sinä tulit tänne?

Julia rykäisi ja hän sanoi:

-Minä olen aina ollut luonteeltani ensisijaisesti järkevä ihminen, mutta nyt taisin antaa toiveideni vakaasta parisuhteesta sokaista itseni. Viime yönä, kun olin vähän toipunut järkytyksestä, myönsin viimein itselleni, että olin varmaan sotkenut teidän välinne pahan kerran. Ajattelin vain, että ehkä jos kerron, mitä on tapahtunut…ehkä saisin korjattua koko sotkun. Kristian ei tietenkään ole sanonut mitään, mutta minä luulen, että hän tarvitsee sinua. En vain halunnut nähdä sitä, mikä oli aivan silmieni edessä. Sinähän heitit meidät ulos, vai mitä? Siksi me lähdimme niin kiireesti.

Vilkaisin Juliaa ja myönsin varovaisesti:

-Minä saatoin tehdä niin.

Julialta pääsi matala nauru, vaikka se ei ollutkaan kovin huvittuneen kuuloinen.

-Niinpä niin. Kristian on sitä tyyppiä, joka saa aina tahtonsa läpi, jos haluaa. Enkä tarkoita nyt työelämää, vaikka hän on hyvä silläkin saralla. Tarkoitan naisia. Tunsin hänet jo kauan ennen kuin menimme naimisiin ja olen seurannut sivusta eräänkin kerran, kun kollega toisensa jälkeen retkahtaa häneen. Hän on kohtelias, ystävällinen ja hauskaa seuraa. Hyvä kevyessä flirttailussa. Sitä on helppo pitää jonain muuna. Mutta hän oli muutoin todella pidättyväinen verrattuna moneen kaveriinsa. Hän ei omien sanojensa mukaan halunnut sekaantua työkavereihin. On tietysti loogista, että hän rakastuu naiseen, joka ei heti palvo maata hänen jalkojensa alla.

-En olisi siitä niin varma, mutisin ja tuijotin likaisia kynnenalusiani.

Julia ei kommentoinut vastaustani mitenkään.

-Hän vie minut etuajassa kentälle, sillä hänellä on kokous alkuillasta, mutta sen ei pitäisi kuulemma kestää kauaa. Huone 315. Sanoin käyväni ostamassa tuliaisia, joten minulla on oltava jotain mukana. Mitä tuossa läheisessä supermarketissa on sellaista, mikä näyttäisi uskottavalta?

Julian kiihkottomuus sai minut ihailemaan häntä, vaikka en ollut yhtään varma, pystyisinkö kohtaamaan Kristiania vielä samana iltana. Mietin hetken ja luettelin sitten:

-Lakkahilloa, ehkä myös puolukkaa, hapankorppuja, ruisleipää, erilaisia sillejä, vaikka niitä tietysti on kaikkialla on Pohjois-Euroopassa, salmiakkia…ja Gin Long Drinkiä. Me kutsumme sitä lonkeroksi.

Kun käänsin sanan tentacleksi, Julia nauroi. Vihdoin estottomasti. Hän nousi pöydästä ja sanoi:

– Minä toivon, että voit antaa anteeksi Kristianille sen, että hän halusi pitää minusta huolta.

Nousin itsekin ja saatoin naisen portaille. Sitten kerroin meistä jotain. Jottei Julia pitäisi minua aivan seinähulluna.

-Meillä on historiaa. Paljon.  Ja Kristian…hän jätti minut aikanaan ikävällä tavalla. Nuorempana hänellä oli paljon naisia. Minun on ollut vaikeaa luottaa.

Julia nyökäytti päätään ja hymyili kaihoisasti.

-Hän ei ole enää sellainen. Sinun pitäisi luottaa. Ja usko minua, minä olen ollut työssäni paikoissa, missä mikään ei ole ollut tärkeämpää kuin luottamus. Vaikka kyse ei ole ollutkaan rakkaudesta.

Sanoimme lyhyet hyvästit, toivotin Julialle hyvää matkaa ja sitten jäin yksin taloon kaikkine uusine tietoineni.

Mitä minun pitäisi tehdä? Tiesin, että Kristian ei saapuisi ovelleni sen jälkeen, kun olin ajanut hänet ulos ja pohdin mielessäni, olinko mahdollisesti hiukan ylireagoinut. Mieshän ei ollut tehnyt mitään Julian kanssa. Ja naisen puheista päätellen hän ei ollut tehnyt mitään lähtönsä jälkeenkään. Päinvastoin.

No. Minulla oli aikaa miettiä, sillä Kristian kuljettaisi Julian Helsinki-Vantaalle vielä samana iltana, eikä olisi huoneessaan vähään aikaan. Huoneessa, jonka numero oli 315. Venyin ja vetelehdin kaksi tuntia ja katselin kelloa. Numero 315 paloi päässäni kuin soihtu.

Päivä alkoi kääntyä illaksi ja muutin entistä rauhattomammaksi. Mitä jos menisin? Entä jos Kristian olisi poissa? Entä jos hän ei halunnut…mutta hän oli sanonut…Julia oli sanonut…mikään ei ole tärkeämpää kuin luottamus.

Aloin eritellä asioita, jotka tiesin tosiksi. Rakastin Kristiania, olipa hän millainen tahansa. Mies ei ollut koko tänä aikana pelannut kenenkään naisen kanssa, vaikka olinkin niin virheellisesti luullut. Mitä mies sille voi, jos Julia oli tarttunut hänen kaluunsa? Ja hän oli lähtenyt kotoaan pois. Hän oli puhunut minusta. Hän oli sanonut minulle, ettei halunnut ketään muuta.

Ennen kuin huomasinkaan, olin kävellyt vaatekaapilleni ja alkanut valmistautua. En ehkä ollut mallimaisen kaunis kuten Julia, mutta Kristian näytti pitävän kurveistani. Kävin läpi vaatteitani, kunnes haparoin käteeni babydollin. Kristian oli rakastanut siitä.  Mitä jos…?

Riisuin vaatteeni, käväisin nopeasti suihkussa ja annoin piut paut kauhuskenaarioille siitä, että ajaisin vahingossa lyhtytolppaan, ja poliisi tai ensihoitaja löytäisi minut rutussa olevasta autosta käytännössä alastomana. En pukenut alushousuja, mutta stay-upit kyllä, sillä takkini ulottui vain polviin ja ulkona oli vielä kylmä. Pakkasin toiveikkaasti pienen yöpymiskassin mukaani ja sitten lähdin liikkeelle. Babydollissa, korkokengissä ja takapuoli paljaana.

En uskaltanut soittaa Kristianille. Jos hän ei vastaisi tai kuulostaisi torjuvalta, en ehkä rohkenisi toteuttaa suunnitelmaani. Niinpä hyppäsin vain Golfiini ja ajoin hotellille. Vähältä piti, etten todella törmännyt johonkin. Jalkani tuntuivat vapisevan ja kerran olin ajatuksissani ohjata suoraan päin liikenteenjakajaa.

Saavuttuani hotellin aulaan puristin takkia suojelevasti edessäni, vaikka napit olisivat tehneet niin puolestanikin, ja annoin Kristianin nimen ja huoneen numeron. Vastaanottovirkailija soitti huoneeseen, ja suutani alkoi kuivata kauhusta, kun toisessa päässä vastattiin.  Peräännyin pari askelta, kun jalkani uhkasivat lähteä liikkeelle ja juosta karkuun, mutta pakotin itseni pysähtymään.

-Hän tulee alas, vastaanoton tyttö sanoi iloisella äänellä.

Minun oloni oli vähemmän iloinen. Miksen saanut mennä ylös ja koputtaa hänen ovelleen? Selvittäisimmekö me välejämme todella hotellin aulassa? Vilkaisin epätoivoisena ympärilleni ja näin pari mukavannäköistä sohvaa pääovien tuntumassa. Ehkä sitten tuossa…, ajattelin lannistuneena, enkä edes huomannut Kristiania, ennen kuin kuulin askeleet aivan takaani. Käännähdin ympäri ja siinä hän seisoi.

Nielaisin jalkapallon kokoisen möykyn kurkustani, kun katsoin Kristiania. Miehellä oli päällään puku. Kauniin tummansininen, loistavasti istuva puku, jonka alla oli vaaleansininen paita ja viininpunainen solmio. Hän näytti jumalaisen hyvältä. Liian hyvältä kenenkään mielenterveydelle. Annoin katseeni liukua miehen yli ja sitten vihdoin silmiin. Turkoosinvihreät silmät näyttivät väsyneiltä ja vakavilta ja suu hymyttömältä. Eikä Kristian sanonut mitään. Ei sanaakaan.

-Anteeksi. Sä oot selvästi lähössä jonneki. Mä…me voidaan jutella joskus toiste, sanoin tukahtuneella, onnettomalla äänellä.

Minua hävetti takkini alla olevat vetimet ja se, että olin noin vain ja ilmoittamatta ilmestynyt paikalle.

-En mä oo lähössä mihinkään. Mä vaan tulin just. Kokouksesta, Kristian vastasi lyhyesti ja lisäsi ivallisesti:

-Kokous ei ole koodinimi treffeille tai jollekin naiselle, vaikka on lauantai.

Siinä samassa muistin, että Julia oli maininnut sen. Että Kristianilla olisi alkuillasta kokous. Muistin myös, mitä muuta Julia oli sanonut. Pidättyväinen. Siten hän oli miestä kuvannut. Mieleeni nousi, että mies sanoi käsitelleensä käytöstään nuorempana psykologilla. Epäilemättä myös isänsä käytöstä. Ja siihen se kaikki pohjasi – epäluuloni Kristiania kohtaan. Kuusitoista vuotta vanhoihin tapahtumiin. Ja yksiin epäonnisiin treffeihin, joille Kristian oli mennyt ystävällisyyttään.

-En mä sitä, änkytin äkkiä kuin teinityttö ja lisäsin:

-Julia kävi. Se kertoi, että sä oot täällä.

Kristianin silmät välähtivät pirullisesti, ja hän päästi haukahtavan naurun.

-Niinpä tietenkin. Ethän sä muuten täällä olis, hän sylkäisi kovaan sävyyn.

Puristin käsiäni yhteen ja laskin katseeni avokkaideni kärkiin.

-Niin…mä en tietäis, että sä oot täällä. Mutta…mutta mä sanoin sen jo. Kaiken, millä on väliä. Usko mua, mä olisin etsiny sut. Ehkä vähän myöhemmin, mutta kuitenki.

Ääneni oli pieni ja ärsyttävän epävarma. Vedin henkeä ja lisäsin sitten niin, että sanat tuntuivat kompastelevan toisiinsa.

-Ja mä opettelen luottamaan. Mä tiedän, että sä et oo sama mies kuin silloin kauan sitten. Mä tiedän sen, mutta ne tapahtumat aikoinaan loukkas mua tosi pahasti. Ja mä tunnen itteni ihan hirveen…hirveen…

Nieleskelin kauhusta, kun tajusin, että kyyneleet vierivät poskilleni.  Kumarsin päätäni vielä alemmas ja häpesin itseäni vielä enemmän. Asuani, kuvitelmiani ja sitä, kuinka naurettavalta näyttäisin nyt, jos Kristian tietäisi mitä minulla oli päälläni. Ja mitä ei.

Kaikesta huolimatta kuiskasin hiljaa:

-Haavoittuvaksi.

Tunsin, kuinka lämmin kämmen laskeutui poskelleni ja kuulin vaimean henkäisyn, kun Kristian tunsi kosteuden ihollani.

-Voi Pirita, kuinka monta kertaa se pitää sanoa? Miten monta kertaa…

-Sä et oo sanonu sitä vielä kertaakaan. Mutta mä oon, keskeytin Kristianin ja nostin kasvoni miehen silmiin silläkin uhalla, että ripsivärini valui pitkin kasvojani.

-Mä oon sanonu sen. Ja silti sä haluat uskoa musta pahinta. Hyvä on, mä kiusasin sua sillä, että mä oon naimisissa, mutta mä kerroin myös totuuden.

-Et oo. Et oo sanonu. Et suoraan, tivasin itsepäisesti vavahtelevalla äänellä ja lisäsin:

-Ja se ei varsinaisesti saa mun oloa…

-Voi luoja. Mä rakastan sua, senki typerä kana. Miksi sä kuvittelet, että mä ryntään kotiin niin nopeasti kuin mahdollista ja yritän syöttää sut rakastamaan mua? Miksi mä en saa pidettyä näppejäni susta irti, vaikka Julia nukkuis viereisessä huoneessa? Miksi mä annan sun ajaa mun autolla pitkin metsiä romurallia ja tuun kyytiin pelkäämään henkeni puolesta? Miksi mä oon niin mustasukkainen Tonista?

Kristianin ääni oli turhautunut, tunteesta paksu ja hiukan huvittunut, kun hän silitti poskeani ja siirsi hiussuortuviani korvani taakse. Äkkiä en tuntenut itseäni enää yhtään naurettavaksi ja räpyttelin viimeiset kyyneleet silmistäni. Miehen silmät kimalsivat hellinä ja kuumina yhtä aikaa, mutta hän lisäsi:

-Mutta luottaa sun täytyy. Mä en ala selittään, miks joku nainen on ollu mun vastaanotolla. Mä en valitettavasti voi laittaa sinne ikärajaa, että vaan 60 plus naiset on tervetulleita. Sitä paitsi, sä teet töitä koko ajan miesten kans.

Nyökkäsin äkkiä pontevasti ja totesin:

-Ehkä se Julia oli vaan liikaa siinä kohtaa. Just kun kaikki tuntui niin täydelliseltä, sä häivyt. Vaikka mä tiesin, että tilanne on ihan toinen kuin silloin aiemmin, se oli kauheeta. Varsinki kun mä en saanu sua kiinni. Ja sitten sä vielä tuot Julian tänne.

-Mähän selitin sen.

-Mä tiedän. Mutta Julia on…se on lääkäri ja näyttää joltain mallilta, ja kun sä menit nukkumaan samaan sänkyyn…

-Ja kenen luo mä tulin heti, kun se nukahti? Mä halusin jutella sun kans koko kuvion halki, mutta enhän mä siihen kyenny. Mä hyökkäsin panemaan sua, kun sä olit niin ärhäkkä ja ihana ja mulla oli ollu sua niin kauhee ikävä. Mä luulin, että sulle tuli harvinaisen selväksi, että mua ei kiinnosta Julia vaan sä, ja miten mä saan sut mahdollisimman nopeesti alastomaksi.

Kristian liikahti lähemmäs. Hän tarttui minua olkapäistä, suuteli kyyneleet poskiltani ja painoi sitten suunsa huulilleni. Sormeni nousivat puvuntakin liepeisiin, suuni raottui ja huokaisin onnellisena, kun kieleni kohtasi Kristianin kielen. Sitten jotain muistui mieleeni.

-Haluutko sä just nyt tällä hetkellä tietää, kuinka nopeesti mut sais alastomaksi?, kysyin hengästyneellä äänellä, sillä Kristian oli puristanut minut itseään vasten niin, että vartaloni painautui kokonaan miestä vasten.

-Totta helvetissä. Ja mä tiedänki. Viiden minuutin sisään, jos se musta on kiinni, mies murahti.

Käännyin niin, että olin vielä paremmin Kristianin vartalon suojissa suhteessa vastaanottotiskiin ja napitin sormet täristen takkini auki. Kysyin viattomalla äänellä:

-Miten olis nyt heti?, kehräsin käheällä, voitonriemuisella äänellä, joka tuntui suussani melkein oudolta äskeisen epätoivon jälkeen.

Vetäydyin miehestä muutaman sentin irti ja raotin takkiani. Kristianin silmät ampaisivat avoimelle takille ja kun avasin sitä muutamaksi sekunniksi niin, että hän sai täydellisen tilannekuvan pukeutumisen tasostani, hänen suunsa kääntyi syntiseen hymyyn.

-Tota sun ei olis pitäny tehä, hän mutisi ja antoi kätensä lipua rintakehältäni rinnoilleni ja siitä pitkin vatsaa alemmas.

-Mi-miksei?, minä kysyin raskaasti huokaisten.

-Koska mun käsi on sun pillussa, ennen kuin me ehditään hisseille.

Kristianin silmät hohtivat niin turkooseina, et ne miltei häikäisivät minut, kultaiset pilkut säkenöivät ja hänen kielensä kävi hänen huulillaan.

-Et sä…et sä täällä voi…, vinkaisin yllättyneenä, kun tunsin käden painuvan reisieni väliin.

-Kuka niin sanoo? Mä en näe mitään kieltokylttejä tai kuule ketään, Kristian hyrisi ja veti minut taas itseään vasten.

Sitten hän komensi:

-Avaa reisiä kulta.

Tietenkin minä avasin. Ja kuten Kristian oli luvannut, hänen kämmenensä tunkeutui jo kostuneeseen pilluuni siinä keskellä hotellin aulaa, hieroi kevyesti, ja kun hän juoksutti sormeaan häpyhuulieni välissä, tunsin alkavani palaa kuin juhannuskokko, kuten aina Kristianin sylissä. Voihkaisin hiljaa ja nojasin raskaasti leveää rintaa vasten.

-Hyvä on. Mä vien sut tonne ylös. Ja sitten sä saat, mitä tämmöinen asu ansaitsee. Heti paikalla. Mä kosin sitten myöhemmin.

Kosin? Minun täytyi kuulla väärin, ajattelin kiimainen polte suonissani ja pää tyhjää humisten. Kristian työnsi minua vähän irti itsestään ja napitti takkiani sen verran, että se pysyi kiinni ja tarttui laukkuuni.

Sitten kaikki oli uskomattomattoman sekavaa, hätäistä ja ihanaa.

Kristianin käsivarret puskemassa minua kohti hissiä. Hänen kätensä takkini napeilla ja paljailla pakaroillani. Hänen kuuma hengityksensä kaulaani vasten. Vapisevat sormeni repimässä miehen paitaa ja solmiota. Levoton vartaloni, joka vääntelehti kärsimättömästi Kristiania vasten. Pähkinänruskeiden hiusten silkkinen kosketus sormenpäissäni.

Kuulin kaukaa askeleita, ääniä, ehkä naurahduksen. Sitten minut työnnettiin sisään huoneeseen ja sängylle niin nopeasti, että keuhkoni tyhjenivät yllätyksestä, ja sain Kristianin päälleni.

Kristian kiroili hiljaa, kuulin oman hengästynyneen, kiihkeän nauruni, vyönsoljen kilahduksen. Makasin vuoteella takki avoinna, mutta kun Kristian avasi reiteni ja painoi ne vasten vatsaani, minua ei yhtäkkiä naurattanut enää yhtään. Miehen katse lipui muutaman sekunnin kasvoillani ja auki levitetyllä vartalollani, ja sitten hänen pitkä käsivartensa ojentui, ja hän tempaisi babydollin etumustaa niin, että rintani paljastuivat.

-Helvetti miten sun pillu kiiltää, mies ärisi silmät leiskuen.

En nähnyt, mutta tiesin miehen olevan oikeassa – niin tuskallisen kireältä ja paisuneelta jalkovälini tuntui. Kristianin paita oli auki ja hänen solmionsa oli hävinnyt jonnekin, mutta muutoin hän oli vielä pukeissa. Hän näytti seksikkäämmältä kuin ehkä koskaan. Huohotin kiihkosta ja kysyin kireällä, himosta tummalla äänellä:

-Mitä sä aiot tehdä asialle?

Kristian hymyili synkästi silmät siristyen,  tarttui toisella kädellään reiteeni ja kiskaisi stay-up-sukkaani niin, että kuulin sen repeävän rikki.

-Mä nussin sitä. Ja tällä kertaa mä en lopeta enää ikinä. Enkä päästä sua karkuun. Enää koskaan.

Mies avasi housunsa, aurasi kullinsa sisääni ja kohottautui toisen käsivartensa varaan. Hän alkoi takoa sisääni uskomatonta vauhtia samalla, kun hänen kuumeinen, epätoivoinen katseensa kierteli vartalollani. Mielihyvä sinkoutui sisälleni voimakkaampana joka työnnöstä, ja sumeat silmäni näkivät vain palasia siitä, mitä teimme. Käteni Kristianin rinnalla, kynteni raapimat veriset jäljet, miehen suuren hahmon nopean liikkeen päälläni.

Kristian painautui päälleni niin, että sääreni puristuivat hänen rintaansa vasten ja hänen vasen kätensä kävi hiuksillani, kasvoillani, rinnoillani. Kaikkialla.

Olin niin täynnä kaipausta, räjähtävää onnea ja fyysistä nälkää, että olin mennyttä parissa minuutissa. Pilluni sykki ja kouristui yhä tiukemmin Kristianin ympärillä ja voihkintani kasvoi parahduksiksi, kun tuijotin miehen himosta kireitä kasvoja.

Se tuntui niin oikealta. Likaiselta ja puhtaalta. Epätoivoiselta ja toivoa täynnä olevalta. Lihalliselta ja henkiseltä.

-Kristian, Kristian…, läähätin hädissäni, vaikkei minulla ollut mitään hätää.

Ei muuta kuin paine sisälläni, joka puski jalkovälini täyteen säkeneitä ja sähköiskuja. Joka kirveli vartalossani, vatsallani ja rinnoillani. Joka sai ihoni tuntumaan siltä kuin palaisin.

Ja sitten paine oli liikaa, kaikki räjähti ja vartaloni tuntui romahtavan. Kuulin huoneessa kaikuvan Oooooooooooooo, tunsin Kristianin kiihdyttävän tahtiaan entisestään ja hetken kuluttua korvissani kaikui hänen karhea, miltei kivulias karjuntansa sekoittuneena omaan huutooni. Miehen vartalo lysähti päälleni, reiteni valahtivat auki Kristianin molemmin puolin ja tunsin taas kyyneleet poskillani.

Mutta nyt ne tulivat onnesta. Onnesta ja nautinnosta, jonka kaltaista ei ollut olemassa kuin yhdessä Kristianin kanssa. Pääni pyöri jossain kaukana avaruudessa, rutistin käsivarteni Kristianin ympärille, ja kun miehen nenä hieroi poskeani, käänsin päätäni ja suutelin hänen poskeaan.

-Vittu mä olin vihainen sulle, Kristian mumisi.

-Ja mä sulle, huokaisin ja lisäsin:

-Mä en jaksanu sääliä Juliaa tippaakaan. Sillä oli sun sormus ja se pääsi sun viereen.

-Kummallakaan ei ollu mitään painoarvoa. Ja mun vanhempien luona…

-Mä kuulin. Sä sait ilmeisesti kunnon kilarit.

-Ah. Julia kertoi siitä.

-Se näytti siltä, että sä olit pelästyttäny sen kunnolla.

-Mä olin yrittäny tehdä jo kaikin tavoin selväksi, että mä en haluu mitään ja olin just miettiny, että mun pitää saada se avioero vireille, ja sit se herättää mut ja kiipeää mun päälle alastomana.

-Mä en halua tietää siitä enempää, niiskaisin ylpeästi.

Kristian nauroi matalasti korvaani vasten.

-Ei siinä oo enempää tietämistä. Sä varmaan tiedät, mitä tapahtui. Ja muuten – se avioerohakemus on tehty ja lähetetty yhdessä Julian kans. Me ei olla asuttu yhdessä koskaan, joten päätöksen pitäis tulla nopeasti.

Käänsin päätäni ja samalla kun sain Kristianin kasvot näköpiiriini, näin hotellihuoneen oven. Se oli raollaan.

-Kristian, ähkäisin vähän nolona, vaikka nauru kupli kurkussani.

-Mitä?

-Tän huoneen ovi on auki.

Kristiankin käänsi päätään ja virnisti leveästi.

-Hmmm…Joku on saattanu törmätä yllätysohjelmaan. Mikäs siinä. Me oltiin niin hyviä, että kyllä sitä kelpas katella, hän sanoi venytellen ja silmät raukeasti kimaltaen.

Hän nousi, sulki sepaluksensa laiskasti ja kävi työntämässä oven kiinni. Minä nousin istumaan, riisuin takkini ja katsoin surullisena rikkonaista sukkaani.

-Mulla on niin vähän vaatetta, ja neki sä onnistuit repimään.

-Mä revin vielä tänään ton ihanan hepeneenkin sun päältä ja ostan tusinan uusia, kaikissa väreissä.

-Mä en haluu ruskeaa. Ruskea on tylsä väri, murjotin huuli pitkällä.

-Okei. Ei ruskeaa.

Kristian riisui takkinsa, heitti sen huolettomasti lattialle ja istuutui sitten viereeni.

-Naimisiin, hän sitten sanoi ja siveli toista paljasta rintaani.

Painauduin kättä vasten vaistomaisesti, mutta tuijotin miestä ällistyneenä. Olinko minä sittenkin kuullut aiemmin oikein?

-Mitä?, sain sitten soperrettua.

-Mee naimisiin mun kans. Ole kiltti.

-Sä oot jo naimisissa, muistutin terävästi ja nostin leukaani kapinallisesti, vaikka rinnassani kyti jotain kivistävän ihanaa.

-En kauaa.

-Ja sä aattelit heti mennä uudestaan naimisiin? Eikö se oo vähän holtitonta?

-Joo. Ja ei. Mä olin hulluna suhun nuorempana, ja mun hulluus on vaan pahentunu iän myötä. Mä en usko, että mun vaivaan on muuta lääkettä kuin sä.

Kristianin silmät kimalsivat ilkikurisina mutta myös hiukan epävarmoina. Yritin ajatella järkevästi. Vaikka se oli hyvin vaikeaa.

-Me ei oo tunnettu kuin muutama…, aloitin.

-Ja mä tiesin viidessä sekunnissa silloin syksyllä. Jos sä tarvit aikaa, se on…no, ei ok, mutta mä siedän sitä tietysti. Ja mä aion käyttää sen ajan sun vakuuttamiseen.

Mies puristi rintaani hellästi, kuljetti kättään vatsallani ja sanoi painavalla äänellä:

-Mutta sullaki alkaa olla jo ikää. Jos me meinataan tehdä lapsia…

-Lapsia!, minulta pääsi ja aloin nauraa niin, että vartaloni tärisi.

-Mitä naurettavaa siinä on?, Kristian kysyi jo vähän loukkaantuneella äänellä.

-Ei mitään. Jätkä on vaan jo valmiiks naimisissa ja kosii mua silti vajaan kuukauden tuttavuuden jälkeen ja siirtyy ennen mun vastausta jo perhesuunnitteluun!

-Mä oon määrätietoinen, kun mä haluun jotain, Kristian puolustautui, ja kun katseeni lukittui hänen silmiinsä, näin miten tosissaan hän oli.

Aivan yhtä tosissaan kuin kovia kokenut sydänparkani. Halusin sanoa kyllä, mutta myös jotain muuta.

-Älä loukkaa mua enää. Tai tietysti sä tuut loukkaamaan mua joskus jotenkin, mutta ei…ei Siljoja tai Julioita. Tai mitään, mitä silloin ennen…

Ääneni oli kuristunut ja hauras, mutta en siirtänyt katsettani miehen silmistä. Annoin Kristianin nähdä kaikkien pelkojeni ytimeen ja jatkoin haparoiden:

-Mä en…mä meen niin rikki, jos jotain sellaista…ennemmin kerrot etukäteen, jos sä haluat…tai tarvit…

Kristian nojautui ylleni ja painoi suunsa huulilleni lohduttavaan suudelmaan.

-Mä tiedän. Mäkin menin ihan rikki, kun sä olit Tonin kans. Kun sä olit menossa niihin häihin. Kun sä ajoit mut pois. Sä et usko miten rikki. Koko viikkona mä en oo kuullu enkä nähny mitään. En Julian juttuja, äidin huolia, vähiten isän hiipumista.

Nostin käteni miehen poskelle ja kuiskasin hänen huuliaan vasten:

-Hyvä on. Mä suostun. Missä mun sormus on?

Kristian nosti päätään ja totesi paheksuvasti:

-Enhän mä voi virallisesti kihlata sua, kun mä oon vielä naimisissa.

Katsoin Kristiania nenänvarttani pitkin ja vastasin yhtä paheksuvasti:

-Kyllä sä voit. Mä tunnen sut.

Kristian naksautti kieltään ja puristi huulensa suppuun, ettei nauraisi. Sitten hän antoi periksi.

-Hyvä on. Ehkä sä oot oikeassa, hän tunnusti.

Mies nousi vuoteeltaan, kaiveli hetken laukkuaan ja saapui sitten luokseni samettinen rasia mukanaan.

-Sä et oo tosissas…, henkäisin  ja lisäsin:

-Mä aattelin, että me mennään…kaupoille…en mä tosissaan…

-Kultajousessa ei oo tätä. Mä ostin tän Egyptistä. Se kivi on Sambiasta ja… Mutta jos sä et tykkää siitä…

Kiskaisin babydollini rintojeni peitoksi, sillä minusta tuntui siltä, että hetki vaati edes hitusen kainoutta. Käteni tärisi niin, etten tahtonut saada pientä rasiaa auki, ja Kristian tarttui rasiaan hellävaroen ja avasi sen. Tuijotin edessäni kimaltelevaa ruohonvihreää, soikion mallista kiveä, jota ympäröi kyönnösmäinen kulta.

-Ei kai tää…onko tää…aito…aito…, änkytin sanattomana.

Vihreä kivi säihkyi niin, että se tuntui iskevän minulle silmää.

-Se on huippuluokan smaragdi. Myyjä selitti mulle, että vihreä symboloi kasvua ja uudelleensyntymää ja rauhaa. Eiks se sovi meille? Tässä tilanteessa?

-Toi mitä me äsken tehtiin, ei ollu kovin rauhallista.

Kristian henkäisi jo epätoivoisena.

-Voisiksä vastata? Mä tarkoitan henkistä rauhaa ja sitä, että me ollaan nyt aikuisia…

Nousin polvilleni ja painoin Kristianin huulille lujan suudelman. Sitten pujotin sormuksen sormeeni. Se oli vähän tiukka, mutta sekin oli vain hyvä. Olin Kristianin tiukassa otteessa, ajattelin sydän hullun lailla muljahdellen ja pää kevyenä kuin heliumpallo.

-Tää on ihana. Aivan ihana. Mä rakastan tätä. Ja mä pidän tätä, vaikka sä olisit kuinka naimisissa. Mä viis veisaan Juliasta tai vaikka sulla oli armeija vaimoja jossain päin maailmaa.

-Mulla ei oo. Ja siinä ei mee kauan. Erossa siis.

-Silja ja Paula saa kohtauksen. Ne tietää, että sä oot naimisissa.

-Ei vois vähempää kiinnostaa, Kristian murahti ja alkoi riisua paitaansa.

-Siljaakaan ei ehkä kiinnosta. Se on pyörryksissä Tonin tanssi- ja seksitaidoista.

Kristian heitti paitansa lattialle ja rypisi kulmiaan.

-Älä puhu mulle siitä idiootista ja sen…

-Mähän vaan sanoin, että se on…

Mies kierähti viereeni ja pyöräytti minut päälleen. Sitten hän teki kuten oli luvannut ja kiskaisi babydolliani niin lujaa, että sen olkaimet napsahtivat rikki ja vaate putosi vyötärölleni.Siinä vaiheessa, kun hän otti rintani käteensä ja vaati Kato mua, olin unohtanut Tonit, Siljat, Paulat ja kaiken muun paitsi Kristianin.

-Onko se Continental kesään mennessä kunnossa?, mies kysyi ankarasti.

-O-on. Kaikki varaosat on tullu ja mä…

-Loistavaa. Käytetään sitä häissä. Mutta mä ajan.

-Etkä aja. Mä en mee naimisiin sun kans, jos mun pitää sietää sun lällyä ajamista. Etkä sä ymmärrä siitä autosta mitään. Sä et löydä siitä edes vaihdekeppiä.

-Jotenki mä arvasin, että tähän tää menee. Sä varmasti sitten kerrot mulle siitä autosta ihan kaiken, Kristian huokaisi ja liu’utti kätensä selkääni pitkin takamukselleni.

-Joo. Mutta en tänään, vastasin käheästi ja lisäsin:

-Meillä on koko loppuelämä aikaa.

Kun sanoin sen ääneen, tunsin sen luissani ja ytimissäni. Sanoistani tulisi totta. Minä tiesin sen. En tiedä miten, mutta tiesin vain. 

Sinä yönä en nukkunut juuri ollenkaan. Jos silmäni yrittivätkin lupsahdella lukemattomien seksikertojen välissä, Kristian osoitti, miten määrätietoinen hän todella osasi olla. Hän pani minut valitsemaan hääpaikan. Hän väitti osaavansa tehdä hääkakun. Hän arvioi häävieraiden määrän. 

Kun kello oli kuusi aamulla, olimme suunnitelleet koko hääjuhlan ja -matkankin, ja minä olin ehdottanut posket hehkuen pillereiden pois jättämistä. Se oli ehkä hätäistä, hölmöä ja sopimatontakin, mutta sellaisia me olimme aina olleet. Ja meillä oli paljon aikaa kurottavana. Kuusitoista vuotta oli pitkä aika. 

PIDITKÖ TARINASTA? LISÄÄ LILITHIN TARINOITA TEOSLUETTELOSSA LINKKKEINEEN!